Kategoria: Yleinen

Ei niinkään liikunta kuin ”oikea” urheilu on pyhä lehmä. Sitä ei saa tölviä ja sen rahoittamiseen pitää suhtautua avokätisesti. Muuten herrat, niissä ympyröissä ei liiemmin naisia ole, suuttuvat. Siinä kun on vaara, että menettää ilmaiset matkat eikä enää kysytä lausuntoja. Urheilu on ankaraa leikkiä, josta leikki on kaukana.

Olen kokenut sportista mikrosuutahtamista. Hoidettuani osallistumismaksun, saatuani hölkän numerolapun ja päästyäni kiertämään ankean ja tuulisen lenkin rahalleni ei sitten juuri muuta vastiketta tullut kuin pari mukia laimeaa mehua. Maalissa ojennettiin mitali, jossa oli hölkän nimi, vaan ei vuosilukua. Nyt niitä lojuu kasa jonkin laatikon pohjalla ilman dateerausta. Olisi sama kuin jos lehtileikkeleet niputtaisi ilman päiväystä ja lähdemainintaa. Jonkin ajan kuluttua ne muuttuisivat arvottomaksi, harmaankellertäväksi paperiksi. Onneksi arkistointia helpottaa digimaailma.

Palkittiinpa minut eräässä hölkässä talven hiihdosta ylijääneellä mitalilla. Ei sen puoleen, olen saanut kyseisestä hiihdosta myös sen hiihtomitalin. Tällä tavalla järjestäjät ovat päässeet eroon hiihtotapahtuman ylimääräisistä mitaleista. Eipä sillä niin väliä ollut, vaikka ne jaettiin sulan maan aikaan. Lahjahevosen suuhun ei tavata kurkistaa.

Hölkät olivat tervekinttuiselle mukavia tapahtumia. Niissä tapasi tuttuja ja limentin tuoksuisissa pukukopeissa kuuli hyviä juttuja. Ohimennen kehuimme itseämme samalla kun moitimme niitä, jotka jäivät kotisohvalle. Vähitellen porukka harveni, kuka jätti juoksemisen vaivojen takia tai mistäkin syystä. Monen polvet rasittuivat, sillä juokseminen on kavala laji. Jollakin työkiireet vaativat löysäämistä ja suuntautumista uusiin liikuntaharrastuksiin, kuten golfiin. Alalla on tarjontaa sauvakävelystä seinäkiipeilyyn.

Minun aikaani on uinti kahmaissut melkoisesti. Huomasin toukokuun viimeisenä päivänä vuoden viiden ensimmäisen kuukauden uintisaldoksi 120 kilometriä. Sen kun jaan kolmella eli kertasuorituskilometreillä, saan uintikerroiksi 40. Eläkeläisen pulahdus altaaseen maksaa kolme euroa. Sillä saa uida pidempään tai lyhyesti kylpeä. Uintikustannukseni olivat 120 euroa. Menettelee, ajattelen. Tuntia kohti se ei paljon tee, kun altaassa kulutin aikaa noin viisi ja puoli työpäivää. Ja ilman ruokatuntia.

Aloitin uuden harrastuksen osallistumalla paikallisen melontaseuran eli Koskihäjyjen johdantokurssille. Aluksi aristelin monen muun tapaan asettumista kajakkiin: se on hutera, kapea ja kelluu kylmän veden päällä. Opastajat neuvoivat ja kannustivat ja pelot hälvenivät, ja kajakkiin solahtaminen kävi sutjakasti. Parissa tunnissa pääsimme, meitä oli kaksitoista, harrastuksen ytimeen, ja matka jatkuu. Kukaan ei kiellä tutustumasta koskimelontaankaan.

Kyrkösjärven rannalle rakentuu vauhdikkaasti Koskihäjyjen melontakeskus. Kökkään eli talkoisiin osallistuminen vähintään kahdesti kuuluu seuran jäsenten velvollisuuksiin. Ensimmäisellä kerralla haravoin ja nyt tehtäväkseni tuli pyörösahalla pätkiä pitkästä tavarasta70-senttisiä ja 50-senttisiä lautoja valumuottien tekijöiden tarpesiin. Aluksi sahan julma ääni ja pureva terä pelottivat, mutta pian homma sujui. Työ tuli tehtyä kahdessa tunnissa ja juotua kahvikupillinen, eikä tihkusade haitannut.

Hieno ja yhteisöllinen tapahtuma. Huomautin kokeneemmille, että sahausjälkeni ei taida täyttää laatuvaatimuksia ja se saattaa olla hieman vinoa. Siihen kanssakökkijä huomautti etniseen vähemmistöömme kuuluvasta miehestä, jonka silmät olivat niin kierot, että hän näki keskiviikkona jo tulevan ja menneen  sunnuntain!

***

Värikylläinen kuva on Heikkilän Pentin taitava, jopa taiteellinen otos. Taivas  loimottaa.

(695.)

Uskonnottomien – olisiko parempi sanoa pakanoiden – järjestö pahastui siitä, kun Seinäjoella opetetaan alakoulussa uskontoa, veisuutetaan lapsilla virsiä, jaetaan Uusia testamentteja ja pakotetaan ruokarukoukseen.

”Nyt on piru merrassa”, yhdistys on tainnut voihkaista ja jättänyt asiasta kantelun aluehallintovirastolle.

On erinomaista että vanhemmat tietävät, mitä koulu lapsille opettaa. Pythagoraan lauseen opettamiseen ja oppimiseen ei liity näkemys- eikä muita eroja toisin kuin uskontoon. Siihen liittyvistä näkemyksistä nousee helposti meteli tai ainakin loputon kinastelu.

Yhden tunnetuimman keskustelun aiheesta aloittaa Tuntemattoman sotilaan Lahtinen:

”Heh-hei. Niitä Jumala tehnyt ole. Se on semmosta puhetta vaan. Kouluissa opetetaan vaikka hyvin tiedetään että se on valetta. Ei ihmistäkään luotu ole. Merestä se on syntyny. Hiiltä ihmisessä on, ja muita aineita. Yksinkertaista jymäytetään, että se on hyvin nöyrä kapitalistille. Se siinä vaan on.

Hietasta nauratti:” Kyl mää seeverra sentä ymmärrä ete mää tommotti usko. Hiiltä! Sää puhu iha pehmossi.”

Hämäläisen Lahtisen suhtautuminen asiaan on kriittinen ja tinkimätön. Hän on ottanut asioista selvää. Turkulainen Hietanen puolestaan kumoaa Lahtisen väittämän huumorilla ja koettaen saada Lahtisen noloon asemaan.

Ja kun Väinö Linnan siteeraamisessa on päästy alkuun, niin jatketaan Täällä Pohjantähden alla -romaanilla ja poiketaan Pentinkulman koululla:

”Juroina he tuijottivat koulun tervattua lattiaa veisatessaan aamuvirttä ja kuunnellessaan opettajan rukousta. Ja pitkin päivää heidän hapuilevat mielikuvansa seurailivat sitten niitä näköaloja, joita opetusohjelma yritti antaa heille tieksi kristillissiveelliseen ja kansallisisänmaalliseen maailmankatsomukseen.

Mutta Sauli ja Daavid sekaantuivat usein. Kumpi se heittää toista keihäällä toisen soittaessa harppua? Eivätkä he olleet ikinä nähneet harppuakaan. He tunsivat vain urkuharmonin, viulun, harmonikan ja suupelin.

—

Se oli eräänlaista peitekieltä, sillä hänen [opettajan] teki mielensä opettaa heille: Niin totta kuin uskon yhteen Jumalaan, uskon minä yhteen suureen Suomeen.

Mutta koululautakunnassa oli muun muassa Janne Kivivuori, eikä opettaja uskaltanut oikein avoimesti puhua näistä asioista.”

Pentinkulman kansakoulun tehtävä oli opettaa oppilaita ja antaa heille valmiuksia ja tietoja, joilla selviytyä elämässä ja joiden avulla pystyy erottamaan oikean väärästä ja kykenee käsittelemään maailmankaikkeutta, todistamaan tai kumoamaan Jumalan olemassaolon. Koulu ei kuitenkaan ollut heidän hurmahenkisen opettajansa isänmaallista kiihkoilua vartena.

***

Muistan hamasta lapsuudestani, kuinka kansakoululuokassamme vierailleet lahkolaiset pyysivät niitä nostamaan kätensä, jotka haluavat lähteä seuraamaan Jeesusta. Yhtä lukuun ottamatta kaikki nostivat kätensä. Lahkolainen kysyi tältä yhdeltä, miksi sinä et halua lähteä seuraamaan Vapahtajaa. Poika sanoi, että isä on määrännyt hänen tulemaan koulusta suoraan kotiin, vaikka Hakalan ahteella olisi Ristus ja kaikki muut menisivät sitä katsomaan, niin sinä tulet koulusta kotiin.

Ei siitä pojasta myöhemmin kuitenkaan tullut uskonnotonta eikä pakanaa. Kävi rippikoulun, ja yhä häntä säväyttää tähän aikaan vuotta kajahtava ”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen…”

(694.)

Alkoivat tämän aamun toimet kiusallisesti. Koetin toimia ripeästi ja myös reippaasti noustuani ja ryhdyttyäni aamiaisen valmistamiseen. Täytin kahvinkeittimen vesisäiliön ja asetin samalla uuden suodatinpussin paikoilleen ja toisella kädellä ripottelin lautaselle moniviljahiutaleita ja niiden sekaan banaaninviipaleita, vadelmia ja päälle vettä. Lautasen laitoin puoleksitoista minuutiksi mikroon. Kahvijauhe suodatinpussiin ja virta päälle.

Leipiä voidellessani huomaan, kuinka kahvinkeitin pärskii kuumaa vettä työtasolle, lattialle ja vetolaatikkoon jauho- ym. pussien päälle. Voi helevetti, älähdän ja katkaisen kahvinkeittimen virran, tempaisen puolilleen valuneen vesisäiliön irti ja laitan sen jäähtymään lavuaariin. Nostelen vetolaatikosta märän lettutaikinapussin, useita makaronipusseja, talkkuna-, peruna- ja vehnäjauhopussukoita. Siellä on vaikka mitä: puolikarkeita vehnäjauhoja, riisiä hienoa merisuolaa, couscous-rasia, Nalle-mannaa… Onneksi vesi ei ole päässyt kostuttamaan itse aineksia.

Ei auta kuin laittaa rätti ja moppi heilumaan. Kuivatessani lattiaa ja työtasoa, täytän uudelleen vesisäiliön ja laitan keittimen päälle. Kuivaus onnistuu yllättävän nopeasti.

Puuro maistuu ja vadelmat säväyttävät makunautintoa ja pyyhkäisevät töppäilyn tuottaman suuttumuksen unhoon. Kahvin ja sanomalehden jälkeen Skype-yhteys tuonne Kainuuseen aloittaakseni Hesarin tietokilpailun. Kysymykset vaikuttavat vaikeilta ja entistä vaikeammiksi ne muuttuvat yllättävien ja hiuksenhienojen vastausvaihtoehtojen takia. Niin kuin sekin, että miltä vuodelta on nykyinen kiekonheiton maailmanennätys?

Vastaamme väärin, mutta oikean vastausvaihtoehdon jälkeen toteamme, että ”näitä dopingtuloksia”. Jürgen Schult heitti vuonna 1986 ME:ksi 74.08. Ja kuinka ollakaan hän oli DDR:n valtiollisen urheiluohjelman kasvatti.

Sen sijaan jopa triviaaliksi määrittelemme kysymyksen, kuka Suomen presidenteistä taisteli Lauri Törnin kaukopartiojoukoissa? Sen sijaan toista äärimmäisyyttä edustaa Helsingin kadunvarsipuiden määrä. Niitä on 30 000 kappaletta.

 Capu alkaa pyöriä levottomasti jaloissani. Se näet hoksasi, että Skype-yhteys on päättynyt ja on aika lähteä aamulenkille. Viisas koira. Kietaisen kaulapannan Capulle ja lähdemme.

Sportstrackerin mukaan aamulenkkimme pituus on 1,1 kilometriä. Lähes jokaisena niinä aamuina, jolloin olen lähtenyt uimaan, olemme Capun kanssa tehneet tämän lenkin. Tänä vuonna niitä on ollut 37 eli matkaa niistä on kertynyt 40,7 kilometriä. Sen lisäksi olemme tehneet muitakin kierroksia. Uintia tämän laskelman mukaan sen sijaan on tullut toukokuun puoliväliin 111 km eli 37×3.

***

Helleraja ei näillä mailla tänään ylity, vaikka muuten nautiskellaan leppoisasta ilmasta, ajattelen lähteä jossakin vaiheessa Quartzilla lenkille. Toissapäiväisen noin 61 kilometrin Seinäjoki-Nurmo-Lapua-Halkosaari-Seinäjoki -polkaisun jälkeen uusi polkupyöräni, siis tämä Quartz, tuntuu näillä lakeuksilla kelpo menijältä.

Liitin Simpsiön ja Karhunmäen puolivälissä ottamani valokuvan hauskasti ääntyvästä ja mysteeriseltä kuulostavasta tienviitasta Kakuliskeppi.

Kotona nimen arvoitus selvisi Suomen murteiden sanakirjasta:

”Z:n muotoinen puukapula, joka yhdistää kakkula-aisat niiden väliniskassa olevasta silmukasta ajokalun vetosilmukkaan.”

(693.)

Polkupyörän samoin kuin soutuveneen tai potkukelkan perustehtävä ja toiminta pysyy. Niihin kehitys tuo vain pieniä ajan sanelemia uudistuksia. Sekin taisi ottaa melkoisen pitkän ajan ennen kuin vaihteet tulivat polkupyöriin ja niitä sai käyttää esimerkiksi Ranskan ympäriajossa.

Muistan naapurin pojan kolmivaihteisen Tunturin kuusikymmenluvun alussa. Se edusti kulmakunnalla parempiosaisuutta, eikä virkamiesperheen poika peitellyt, että isän paksun lompakon lisäksi huomattava auktoriteetti turvasi elämää. Naapurin poika tapasi kolmivaihteisellaan lähteä niin, että takapyörä löi tyhjää eli suti ja sinkosi jälkeensä hiekkaa ja jätti mustaa uraa.

Pian tulivat mopot. Ne ohittivat vaihdepyörät. Silloin, ennen kuin pyöräily näillä leveyksillä tuli trendikkääksi, siirtyminen polkupyörästä mopediin oli luontevaa. Mopolla liikkuminen lyhensi välimatkoja, olipa kyse koulunkäynnistä tai työstä. Vitsi kuvastaa mopon murrosta. Muuan nuorimies joutui vastuuseen useasta lapsiruokosta eli au-lapsesta. Tuomari kysyi, että miten selität, kun kontollasi näitä tapauksia on näin monta ja eri puolilla laajaa pitäjää? No, hankin mopedin, jolla pääsee liikkumaan.

Kävin jokin aika sitten Gran Canarialla ja vuokrasin siellä hyvän pyörän (kuvassa oikealla) ja tein sillä vaativia lenkkejä. Paras, vuoristoinen ja kahden aterian lenkki kesti kymmenisen tuntia. Onneksi pimeän tulo pelasti lisäkilometreiltä, mutta ei hankkimasta vuokrapyörää – QUARTZ 105 – omakseni. Miellyin tähän uupumattomaan menijään, jyrkkien mäkien uurastajaan ja serpentiiniteiden tottelevaiseen laskijaan. Tein kaupat, maksoin Visalla ja pulitin alv:n. Näppärässä pahvilaatikossa Priority-kuljetus toi pyörän vihdoin eilen 9.5. kotiovelle. Vein laatikon saman tien Koskelan pyöräliikkeeseen Törnävälle. Parin tunnin kuluttua tuli viesti: pyörä noudettavissa.

Isä ja Olli-poika Koskela tietävät pyöristä muutakin, kuin että voima siirtyy kettinkien avulla liikkeeksi. He hallitsevat säädöt ja korjaavat rämisevät rattaistot.

***

Tuohon ylös laitoin jostakin kaapatun valokuvan Chainless-pyörästä siis ketjuttomasta fillarista. Siinä pedaalit ovat takapyörässä ja niitä polkiessa pitää teputtaa alas ja taakse kuin kävellessä. Amerikkalainen tuottaja Sen Chan laittaa tuotannon vauhtiin vuoden loppuun mennessä ja pyöriä alkaa ilmestyä markknoille. Pyörät maksavat noin tonnin.

Herrasmiesten puvun housujen puntit eivät enää jää ketjujen väliin eivätkä tahriinnu ketjuöljyyn. Nerokasta!

Mihin tämä maailma oikein kehittyy?

(692.)

Eräänä aamuna havahduin tatatatatatatram pärrytykseen. Luulin, että raolleen jätetystä sivuikkunasta tunkeutunut tuulenvire sai työpöydällä jonkin esineen resonanssiin, josta syntyi konetuliaseen ääntä muistuttava rytmikäs tatatatatatatram. Pöytä oli kuitenkin tyhjä, joten äänen lähdettä piti etsiä muualta. Eikä se tullut radiosta.

Nostan sälekaihtimen ja näen vasemmalla koivunrungossa oksanhangassa linnunpöntön ja sen julkisivua vimmatusti takovan tikan. Pamautan tuuletusikkunan kiinni pelottaakseni tikan tiehensä. Ei se siitä pelästy eikä keskeytä takomistaan.

Menen ulko-ovelle hätistämään sitä ja otan kivijalan juurelta sepelimurikan, jonka linkoan alakautta hallitussa kaaressa kohti koivua. Murikka kolahtaa koivunrunkoon ja tikka ottaa siivilleen ja katoaa.

Pihapönttöjen pahimmiksi häiriköiksi osoittautuvat oravien lisäksi tikat. Tikalta menee tunti, kun se lastuaa pöntön lautaseinän ja ryövää pikkulinnun pesän. Seuraan ikkunasta pönttöä ja sen lähistön tapahtumia. Tikkaa ei enää näy eikä kuulu sen vimmattua tatatatatatatram. Huomaan jonkin pikkulinnun tulleen tutkimaan pönttöä tositarkoituksella. Tekisi mieli mainostaa sitä, että siinä tilaihme suositulla paikalla Upassa.

Pöntön kiinnitin tuohon koivunrunkoon jo viime keväänä, mutta se ei vielä silloin kelvannut yhdenkään muuttolinnun pesimäpaikaksi. Jos se nyt uuden kesän lähestyessä houkuttelee asukkaan. Päätän turvata pihapönttööni asettuvalle lintuperheelle kelpo olot, sillä pönttö kuuluu Miljoona pönttöä -kampanjaan.

Jossakin opastettiin pöntön lentoaukon ympärille kiinnittämään metallinen suojalevy, joka estää pesärosvojen pääsyn lintujen kortteeriin. Haeskelin tänään sellaista laattaa, mutta en löytänyt. Petteri-vävy antoi mötikän, joka seinään kiinnitettynä oli kannattanut toisessa päässä vaatehuoneen tankoa. Ensin se näytti ihanteelliselta, mutta sovitettuani sitä lentoaukkoon osoittautui se pieneksi. Sellainen ei kauan olisi paikallaan pysynyt, kun linnut olisivat ehtimiseen kulkeneet pönttöön ja takaisin.

Löysin ison, tyhjän Saku-purkin. Leikkasin sen päistään auki ja halkaisin kuoren ja tein siihen hieman lentoaukkoa suuremman reiän. Taloyhtiön kömpelöillä tikapuilla kipusin peltisuikaleen kanssa yläilmoihin. Kiinnitin suikaleen pönttöön nitojalla. Se vaikutti sopivan hyvin pönttöön, mitä nyt kevätaurinko sai sen huikaisevasti kiiltämään.

Toivon, ettei tikan terävä nokka pysty suojapeltiin eivätkä oravien kynnet pureudu siihen, ja emo voi hautoa munansa rauhassa. Näin poikaset voivat varttua turvallisesti. Luonnossa kuitenkin vaanii tikan ja oravan lisäksi monenlaisia muita vaaroja. Avuton poikanen voi lentokyvyttömänä pudota pöntöstä ja joutua surman suuhun.

Tässä riittää seurattavaa pitkälle kesää.

(691.)

Oikeus- ja työministeri Jari Lindströmin työuupumus esiteltiin Helsingin Sanomissa vapun aikaan näyttävästi. Kahden ministeriön johtaminen kävi ylivoimaiseksi ja Lindström jäi sairauslomalle ja kertoi vakavasta sairastumisestaan ja myös toipumisestaan avoimesti. Kolme muuta ministeriä, kaksi entistä (Brax ja Gustafsson) ja nykyisen hallituksen ministeri (Rehula), avautuivat myös työuupumuksestaan julkisuudessa.

Lindström pitää ministerin ammattia rankimpana mitä tietää. Työn vaikeimpia hetkiä hänelle olivat eduskunnan torstaiset kyselytunnit. Silloin piti kaikin tavoin vältellä sitä, ettei joudu tunnustamaan tietämättömyyttään. Kyselytunnit ovat Lindströmin mukaan ”teatteria, jossa esiinnytään äänestäjiä varten”.

Ministeri on kuntoutunut hyvää vauhtia ja palannut töihin. Yhtenä syynä toipumiseen on töiden jakaminen, kun oikeusministeriksi valittiin lainoppinut Antti Häkkänen. Sen lisäksi Lindströmin tervehtymistä edistävät pillerit verenpaineeseen, sokeritautiin, kolesteroliin, veren ohennukseen… Painoaan mies on pudottanut rutkasti ja verenpaine on asettunut terveellisiin lukemiin.

Harvinaisen rehellisesti ministeri luonnehtii alkoholinkäyttöään: ”Alkoholia käytän ainoastaan juopumustarkoituksessa silloin tällöin.” Lindström ei siis ole mikään tissuttelija, tuskin törpöttelijäkään. Onhan hänen lajinsa voimannosto. Penkistä on noussut kunnioitettavat 180 kiloa. Se vaatii raakaa voimaa sekä tekniikkaa.

Se Lindströmistä ja hänen toipumisestaan.

***

Jos on ministerin ammatti rankka, on sitä myös raskaansarjan nyrkkeilijän ammatti. Siinä jos missä satelee iskuja, ja päin pläsiä. Nyrkkeilyssä kaikkea ei kuitenkaan tarvitse ottaa vastaan, vaan voi myös antaa takaisin, ja samalla mitalla.

Niinpä nyt olisi mielenkiintoista tietää, kuinka ukrainalainen Vladimir Klitschko, 41, on toipunut menetettyään teknisellä tyrmäyksellä nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestaruuden britti Anthony Joshualle, 27. Sen verran pahannäköisesti Joshuan iskut, varsinkin se yhdennentoista erän ratkaiseva ja nukuttava, osuivat Klitschkon leukaan, että Vladimirin olisi hyvä käydä muistitestissä.

Toki täräytti Klitschkokin melkoisia moukareita vastustajan nuppiin ja pani tämän konttaamaan kanveesilla. Tuollaisten parimetristen ja tiukkojen lihaskimpaleitten iskuista tavallisen ihmisen niska olisi murtunut.

Saa nähdä, haluaako Klitschko revanssin vai riittikö tämä? Miljonääri hän kun jo on.
(690.)

Meikäläisen päätökset alkavat olla aika minimaalisia, mutta kaikesta huolimatta niitä on tehtävä. Nyt kun kevään pitäisi kukoistaa, ilmassa hönkii talven kylmyys. Se tunkee raa‘asti läpi pusakan, saa nenän vuotamaan eikä se jätä varpaitakaan rauhaan. Niinpä päätän lähteä uimaan, uimahalliin tietty. Ne ovat ihan eri ihmiset jotka pulahtavat tähän aikaan vuotta luonnon vesiin.

Eilen käväisin myös uimassa. Yli viikon uimattomuus, mitä nyt Kanarialla pari kertaa pulahdin merivedellä täytetyssä uima-altaassa, vaati pientä totuttelua. Lomahotellien altaat ovat pulikotisijoille, ja kukapa Kanarialla hotellin uima-altaassa alkaisikaan tosissaan kroolata. Jaaha, kyllä siinä joku tyyppi eräänä päivänä veteli kovin hartaalla ja kehnolla tyylillä kymmenen metriä tuonne ja palasi vielä kehnommalla. Hyvä että uinti edes jotenkin eteni. No, ei uinnista tyylipisteitä kerätä, mitä niitä nyt rannalta jaellaan; pääasia että pää pysyy pinnalla.

Näissä maisemissa eletään niitä aikoja, kun hiihto ei onnistu ja pyöräilykin on vähän liian kylmää. Eilen maanantaina päätettiin ukkojumppa tältä keväältä. Vetäjänämme toiminut Riikka ilmoitti jättävänsä vetovastuun ja muuttaa Vaasaan. Joku huomautti, että vaatii kainuulaiselta melkoisen haasteen saada ruotsia puhuvan kaupungin jumpattavat ymmärtämään mitä tarkoittaa ”käjet ylös”. Jakeluun vielä saattaisi mennä täkäläinen komento ”käret ylähälle”. Ei sen puoleen, hämäräksi olisi tainnut meillä ukkojumppaajilla jäädä rantaruotsalainen kehotus ”händerna uppåt”.  Kuitenkin jumppauttaja on sen verran edelläkävijä, että näyttää mitä kulloinkin tehdään.

Kirjanpitoni mukaan uintikertoja tänä vuonna eilinen mukaan lukien on 25 eli kilometreinä 75. Jos tällä viikolla onnistun pulahtamaan viidesti altaaseen ja uimaan kolme kilometriä kerralla, vapuksi kilometrejä on koossa 81. Toukokuussa niitä tulee lisää reilut parikymmentä ja kesäkuussakin sen verran että tavoite täyttyy. En muuten enää muista, mikä se tavoite on.

Ei auta kuin ottaa uintikassi kylpyhuoneen naulasta, kiepauttaa toiseen ranteeseen aktiivisuusmittari ja toiseen avainranneke. Tänään pitää tarkistaa uimahallin sisäänmenoportin näytöltä, paljonko uintikertoja on vielä jäljellä.  Muistelen hankkineeni niitä vuodenvaihteessa sen verran, ettei hieman päälle tunnin uintikerralle tule kuin nimellinen hinta. Ja samaan hintaan voi uinnin lisäksi saunoa, jopa kahdessa kylyssä, tavallisessa eli löylytoimisessa ja höyrysaunassa sekä lähtiessään kuivata tukkansa koneellisesti.

Päätös on tehty, enää puuttuu vain sen toteutus. Siis matkaan.

(688.)

Hyvä asia, ettei Seinäjoella ole vuoristoa, kunhan vain nimellisesti muutama vuori: Jouppilan-, Hallilan- ja Kyrkösvuori sekä muutama samaan sarjaan kuuluva, vaatimattomasti vain kumpare maastossa.

Eilen eli ensimmäisenä pääsiäispäivänä tein tuttavuutta vuoristoon ja tietenkin polkupyörällä. Kuvassa reitti ja alapuolella kuvaus lenkin korkeuseroista. Hyvin  ymmärrän Kanarialla käyneiden ja vuokra-autolla noita pyöräilyreittejä ajelleiden varoitteluja. Niitä ei ole tarkoitettu ihmisvoimin kuljettavaksi. Ei ainakaan polkupyörällä sinne ole asiaa.
Kaikesta huolimatta lähdin haastavalle reitille, jonka pituudeksi katsoin noin 46 kilometriä. Siis reilu maraton, joita olen ehtinyt hölkätä viisitoista. Pahaksi ja ”pahaksi” onnekseni kilometrit olivatkin maileja. Siis reitistä kertyy 80 kilometriä, ja kun puoliväliin olin ehtinyt, oli turha haikailla paluuta.
Tie oli ensiluokkainen, sää aurinkoinen ja liikenne maltillista sekä kohteliasta. Muuan moottoripyöräilijä pysähtyi pitäessäni juomataukoa ja kysyi miten menee. Hyvin, sanoin.
Nyt minulle selvisi se, mitä tarkoittaa henkeäsalpaava maisema: vuorenseinämä kohoaa korkeuksiin ja tien toisella puolella rotko on syvä kuin meri. Maisema muistuttaa kuunmaisemaa, mitä nyt kuvista sen sellaiseksi olen päätellyt. Pelotteena toimivat varoitukset, joiden mukaan ylhäältä voi tielle tipahdella, isompia ja pienempiä kiviä.
Nousua oli pahimmillaan 1177,2 metriä, joten siellä piippuhyllyllä olin lähellä taivasta. Pisimmät nousut hipoivat kilometriä ja jonkin maininnan mukaan jyrkimmillään ne olivat 15-sateisia. Noin silmämääräisesti nousut olivat kymmenen kertaa pidempiä kuin Joupiskan mäki.

Kyliä reitin varrella oli sopivasta, joten huolto pelasi. Nesteytyksestä vesi ja cokis olivat korvaamattomia ja kun rasva alkoi rasituksen ja 28-sateisen kuumuuden vaikutuksesta toden teolla palaa, roihua piti sammuttaa oluella.
Erinomainen retki, vaikka paluu ajoittui hämärtyvän illan kanssa yksiin. Näin polkupyöräilykausi tänä vuonna alkoi raa’anpuoleisella lenkillä, mutta tästä on hyvä jatkaa Simpsiön- ja Vaasan-kierroksilla ja muilla polkaisuilla.
Nyt uidaan ja nautitaan taivaalla helottavasta valoilmiöstä eli Auringosta. Lihakset vertyvät, mutta ranteissa on yhä pientä pakotusta,
Se johtuu kilometrikaupalla jarruttelusta käsi jarrukahvalla.
(687.)

Hyvän pyörän vuokrasin Gran Canarialla. Varsinkin sen lukkopolkimia kiittelen. Paremmat ne ovat kuin omani. Irrottavat jalan lukituksesta jo pienellä liikkeellä. Sellaiset hankin heti kotona.

Jo alkumatkasta käytän nopeatoimisia lukkopolkimia. Lähestyn edelläni menevää koiraa ulkoiluttavaa perhettä ja ilmoitan heille yskäisten sekä lukituksen irrottamalla  pedaalista, jolloin kuuluu metallinen napsahdus. Kuulettehan, että täältä tullaan.

Isä alkaa kelata talutushihnaa saadakseen kahden nyrkin kokoisen lemmikkinsä hallintaan. Yritän pujahtaa nurmikon kautta ohitse, mutta hihnan päässä lamppuharjaa muistuttava otus säntää kimppuuni. Irrotan jalkani nopeasti pedaalista ja pysäytän pyörän, ettei lemmikki rusennu etupyörän alle. Siitä huolimatta se jatkaa rähinää kiittämättömästi minulle. Isäntäväki valittaa tilannetta.

Jatkan umpimähkäisesti tuota katua tuonne ja seuraavasta liikenneympyrästä sinne. Ja huomaan kiertäväni jotakin golfklubia. Kun keskityn ajamiseen, löydän vihdoin kuivan kanavan varteen. Seuraan sitä ja mitä lähemmäksi hiekkadyynejä tulen, sitä enemmän tuuli tunkee suuhuni hienoa hiekkaa, joka narskuu ilkeästi hampaiden välissä.

Tulen rantaan. Voimakas tuuli vyöryttää vaahtopäitä, mutta siitä huolimatta rannalla on auringonpalvojia. Ilma joka tapauksessa on lämmin. Ostan 1.50:lla Coca-Cola zeron ja jatkan matkaa.

Myöhemmin lähestyessäni San Agustinia kannan pyörän, se muuten on yllättävän kevyt, ylemmältä rantakadulta alemmalle, minut pidättää musta nainen. Hän sanoo tulevansa Malista, muistan sen olevan Ranskan siirtomaa ja siellä meno on yltynyt hulinoinniksi. Nainen pyytää rahaa. Sanon ettei minulla ole, on vain kortti, mutta löydän 70 senttiä. Se ei ole kelvata. Nainen kehottaa antamaan kympin, josta hän antaisi takaisin. Polkaisen tieheni.

Ennen Hotellia päätän nousta hotellin ohittavan jyrkän mäen päälle. Pyörästä löytyy riittävästi vaihteita, ja jaloistani jerkkua, mutta ennen pitkää maitohappo jyllää jaloissani. Pääsen kuitenkin perille, tai niin oletan, sillä mutkan takana tie jatkuu. Tämä riittää minulle.

Laskettelen melkoista kyytiä ohi hotellin ja käyn ostoskeskuksessa. Huoneessa juon tölkin olutta. Ja suihkun jälkee toisen. Vaikka kilometrejä tuli vain neljäkymmentä, tunnen uurastaneeni paljon enemmän kuin vvastaavalla lenkillä kotimaisemissa.

***

Pääsiäisaamuna kylppärin peilissä on tuttu mies, jonka käsivarret kyynärpäihin asti ovat väriltään violettiset. Sama ilmiö toistui joskus ennen vanhaan kun heinätöitä huhkittiin hihat käärittyinä. Nyt se on merkki pyöräilykauden alkamisesta ja nimenomaan lämpimissä oloissa.

Koto-oloissa pyöräilijän käsivarret päivettyvät pitkävartisia hanskoja muistuttaviksi suurin piirtein niihin aikoihin kesää, jolloin hihat käärittyinä tai lyhythihaisessa t-paidassa tehtiin heinätöitä. Paalauskoneet automatisoivat heinätyöt. Nyt käsivarsien eli polkupyörän suuntaviittojen selvärajainen värjäytyminen kertoo intensiivisestä polkupyöräilystä.

Harrastuksesta kertoo myös tuo peruspyörän kuva englannin- ja saksankielisin termein. Se oli pikainen harjoitus ennen tänne tuloa. Hyvä harrastus antaa väriä elämään.
(685.)