Kategoria: Yleinen

Mikään, ei sitten yhtään mikään ole niin kuin ennen. Ei tarvitse katsoa kuin illan yleisurheilun MM-kisoja, niin asia jo käy selväksi: urheilijoiden nimet ovat outoja, eikä niitä noin vain pysty yhdistämään oikeisiin lajeihin. Mikä on miehiään Sam Kendrics.

Jos hieman autan, hän ja Renaud Lavillenie ovat saman lajin hyppääjiä. Siis seiväsmiehiä. Toivottavasti Kendrics pystyy kauan ylittämään huippukorkeuksia ja jättämään nimensä urheilua seuraavien muistiin. Vähän niin kuin Jelena Isinbajeva ja Sergei Bubka.

Aamun Hesari kysyy miesten kiekonheiton voittajaa ja antaa vaihtoehdoiksi Daniel Ståhlin, Andrius Gudžiuksen, Mason Finleyn ja Robert Hartingin. Ei muuta aavistusta kuin vain se, ettei kai voittaja vain ollut ruotsalaisella å:lla kirjoitettu Ståhl. Ei onneksemme. Oikea vastaus: Andrius Gudžius. Samaa sarjaa noudattaa pituushypyn voittajan nimi, joka kuuluu Rushwahl Samaai! Jos naisten 3-loikan mestarin Yulinair Rojasin kansallisuutta olisi johdateltu sillä, että hänen maansa presidentti, jonka nimi näkyy toistuvasti julkisuudessa, on Nicolás Maduro. Siis venezuelalainen. No, Keniasta tulee Rutto, siis isolla ärrällä. Hän juoksee viittätonnia, mutta ei niissä piireissä suomea ymmärretä.

Berliinin olympialaisista vuodelta 1936, jotka pidettiin kaksitoista vuotta ennen syntymääni, iskostui suomalaisten tajuntaan kolmikko Salminen, Askola ja Iso-Hollo. He ottivat 10 000 metrin kolmoisvoiton jättäen Japanin Kohei Murakoson neljänneksi. Usein mitalien ulkopolelle jäänyt painuu unholaan, mutta myös Murakoson nimi on painunut Martti Jukolan radioselostuksen ansiosta aikalaisten muistiin, ja ”Murakoso jää, Murakoso jää” merkitsee jotain samaa, kuin Anssi Kukkosen hurmioituminen Lasse Virenin voittaessa Münchenin olympialaisten kymppitonnin.

Outoja nimiä, kovia tuloksia. Maraton taitetaan jo sellaista vauhtia, että meikäläisen kaltaisella pyöräilijällä on täysi työ pysyä kenialaisen Geoffrey Kipkorir Kiruin vauhdissa. Onneksi sentään Kuninkuusraveissa Saga S ja Köppinen huolehtivat pysyvyydestä. Niin ja suuhun sopivista nimistä.

***

Aamuinen koiralenkki tarjoaa harvoin muuta vaihtelua kuin tyhjien tölkkien noukkimista. Usein ei sitäkään. Tämä aamu tuotti kolme oluttölkkiä. Jonkinlainen yllätys on tuossa lähipuistossa jo jonkin aikaa lojunut sohvan rohjake. Siinä tämä vettynyt ja pehmeytensä menettänyt huonekalu odottaa tšehovilaisessa ympäristössä istujaa.

(715.)

1. Lähetetty iPadista

Tänään aamulenkillä koiran kanssa kuulin ääntä, jota luulin palokärjen takomiseksi. Se alkoi ensin tiheänä täristyksenä ja sitten se taukosi ja sama uudestaan. Luuloni ei kuitenkaan ollut tiedon väärtti. Leikkikentällä kaupungin korjausmies oranssissa liiveissä kiristi painelaitteellaan rakennelmien muttereita ja pultteja. Siitä ääni.

Jostain kauempaa kuului tavarajunan kolina ja puistokäytävällä lähestyi nainen mustan, pienen koiran kanssa. Kun hän näki minut ja koirani kiihdytti  hän vauhtiaan kiertääkseen ja ohittaakseen minut nurmikon kautta. Koira kuitenkin vastusteli ja rouva joutui komentamaan ja kiskomaan sitä. Koira alkoi kimakasti hakkua ja vaatia minun koirani luokse, joka puolestaan katseli ihmeissään. Sanoin naiselle, että haukkuminen kuuluu koiralle. Hän huomautti tiukasti: Haukkuminen ei kuulu koulutukseen. Ja varmistaakseen koirankasvattajana olemisensa hän toisti, ettei haukkuminen tosiaankaan kuulun koiran koulutukseen.

Olin sanoa, että rouva voisi itse päivittää koirankoulutustaan. En kuitenkaan sanonut mitään, sillä fiksu, vastuullisesti hoidettu koira ei rupea haukkumaan. Räksyttäminen samoin kuin reviirinsä jääräpäinen vahtiminen kuuluvat suomenpystykorvan luovuttamattomiin oikeuksiin. Salomaiden ja muiden erillisalueiden äänimaailmaan kuuluu pystykorvan haukkuminen. Opin sen ensimmäisessä palkallisessa kesätyössäni sähköyhtiön mittarinlukijana joskus 60-luvun puolivälissä.

Arvonnassa minulle sattuivat etäisimmän kolkan talot. Kulkuvälineenä oli polkupyörä, jolla piti ensin ajaa pölyäviä ja mäkisiä hiekkateitä reilu peninkulma ennen kuin varsinainen työ pääsi alkamaan.

Sain alkajaisiksi ankaran opetuksen kun kaarsin pihkantuoksuista metsätietä erään talon pihaan ja yhtäkkiä talon alustasta säntää pahaa aavistamatta ärhäkästi räksyttävä pystykorva. Survoin pyöräni uuteen vauhtiin ja kaarsin takaisin metsätielle. Koira jätti minut, niin jäi myös talon mittari lukematta. Ei rynnäten, vaan talojen pihapiiriä pitää lähestyä hyvissä ajoin itsensä kuultavaksi tehden kuten pyörää rämistäen, kelloa klinautellen, yskähdellen, vislaten…

Ensimmäisen hukkareissun jälkeen en kuitenkaan jättänyt hoitamatta tehtävääni yhden rakin takia. Laitoin pyörän puuta vasten nojalleen ja läksin jalkaisin pihamaalle ajattelen, että se on inhimillisin tapa kohdata talonvahti. Talon emäntä oli ehtinyt jo portaille rauhoittelemaan valpasta Hallia. Hivuttauduin sisälle ja luin porstuan seinällä mittarin, merkitsin kulutuslukeman ylös ja poistuin. Pelkäsin, että kippurahäntä vaanii minua ja tarraa heti sopivan tilaisuuden tullen punttiini. Seuraavaa taloa ja sen vahtia osasin lähestyä jo taitavammin.

Tämän jälkeen varasin taskuuni sokerinpaloja, joilla lahjoin pahimmatkin hurtat ja sain työrauhan ja kesätyön kunnialla päätökseen.

PS/ Voin vakuuttaa, ettei mittarinlukijan tehtävä ole ollenkaan niin seksikästä kuin vihjaillaan.

(713.)

 

Kun valokuvaajan ajoitus osuu nappiin, niin tulos on oheisen kuvan kaltainen. Kyse on Paukaneva Night Trial -tapahtuman aloittajasta ja hänen tukijoukoistaan. Kuva henkii jonkinlaista levollisuutta, keskittymistä tulevaan suoritukseen. Ei siis mikään läpihuutojuttu.

Perusteltua on ainakin kansanperinteen valossa lähteä Paukanevalle sukset jalassa. Toki siellä pääsee helposti pitkin pitkospuita. Ennen vanhaan upottavalla suolla on heinänkorjuussa – enää ei aikoihin heinää niistä maastoista ole korjattu – liikuttaessa käytetty suosuksea. Oivallinen keksintö, joka on valmistettu kahdesta kuoritusta rinnakkain asetetusta näreestä kiinnittämällä ne latvuksistaan yhteen ja sovittamalla keskikohtaan laudankappale jalansijaksi. Kulkuväline tunnetaan myös nevasuksena, sivakkana ja lotakkoina. Karpponen on sen kevyempi versio.

Kuvaa tarkasteltaessa huomaamme, että jalkineet on kiinnitetty suksiin monikäyttöisellä jesariteipillä ja sukset ovat vanhanmaaliset Lampiset. Suoritukseen valmistautuvan hiihtäjän tamineet ovat tutut pesäpallokentältä kypärää myöten. Kuvan ottanut Pena epäilee kyseessä olevan polttariporukan huumoria, mikä tuntuu pätevältä selitykseltä. Sitä vahvisti myös se, että suksittelija ei palannut lähtöpaikalle eli maaliin tunnin kuluttua eli sinä aikana, jonka Pena paikalla viipyi.

Jos joku on tänään nähnyt tai lähipäivinä näkee Paukanevalla kuvatun tyypin viuhtovan, ei kannat pelästyä, sillä saattaahan kyse olla jostakin ennätyksen rikkomisesta ja pyrkimyksestä päästä aikakirjoihin suohiihdossa. Kunnioitettava tavoite.

Huumorista huolimatta valokuva tuo mielleyhtymän siitä, kuinka suo, Tervaneva, oli mestarihiihtäjä Mika Myllylän harjoitusmaastona. Olympiavoittaja Jouko Salomäki otti Paukanevasta mittaa 20-kiloinen lyijyliivi selässään.

Paukanevalle kannattaa mennä ilman sen kummempia tavoitteita ja painolasteja, mitä nyt ämpäri riittää, jos sattuu löytämään kypsiä lakkoja. Väiski, Paukanevan rämpijä, muistutti valokuvan kanssa jo heinäkuun kymmenes päivä, että lakkoja tulee pitkospuiden viereen, vaan ei ensimmäistäkään avosuolle.

Joten sukset voi huoletta jättää kotiin.

(712.)

Kaupassa käynti, pikainenkin, tuottaa kosolti havaintoja, hankintoja ja elämyksiä. Lähdin taas kerran ilman sen kummempia odotuksia hakemaan tomaatteja. Niitä myös hankin samoin kuin kohdalleni sattuneen  800 gramman lohkon edamia.

Solmiessani tomaattipussin suuta kiinni tapaan erään tuttavan värikkäässä urheilupusakassa, siis urheilumiehiä. Se näkyy jäntevänä olemuksena ja koholla olevina poskipäinä. Hänen lempilajinsa on hiihto ja myös ampuminen. Tosin muutama talvi sitten hän joutui sydänvaivojen takia suoraan hiihtoladulta suurehkoon operaatioon. Siitä hän toipui ennalleen.

Talviaikaan hänen paikkansa jumpparyhmässä on salin samalla kulmalla kuin minun ja parin muun tuttavan. Siinä veistelemme kokkapuheita. Kysäisen tältä tuttavalta kesän urheiluharrastuksista. Hän sanoo käyskennelleensä nevalla karhunpaskoja seurailemassa. Ajattelen, ettei tuon miehen alla neva juuri hytky. Eipä neva juuri haittaa karhuakaan. Ketterästi se kulkee tassujaan vetiseen mulloskerrokseen läsäytellen. Joskus olen seurannut piilokojusta usean karhuen teutarointia kuhmolaisella nevalla, ja ihmeen kevyesti se tapahtuu.

Tuttava jää vaimonsa kanssa hyllyjen väliin, minä jatkan kassoille. Vaihdan kuitenkin toiselle kassalle, kun edessäni nainen kasaa kärryistään hihnalle ison kuorman, jonka läpimenon arvelen vievän rutkasti aikaa, vaikka ei minulla mihinkään kiire ole. Seuraavalla kassalla edelläni on kaksi asiakasta, joista toinen, nuori mies, ostoksista päätellen isä, suoriutuu jo pakkaamaan. Muutama purkki Pilttiä, vaippapaketti ja kukkamultaa. Saattoi olla muutakin mutta ne eivät jääneet mieleeni.

Edelläni ollut nainen on ostanut kaksi purkkia sinistä maitoa, broilerin ja jotain pientä siinä hihnalla mene. Maksaessaan pankkikortti ei heti toimi. Painelin väärän tunnusnumeron, hän sanoo ja toteaa naureskellen, että taisi olla puhelinnumero, kun maksupääte reagoi ja kassa tarjoaa kuittia.

Tomaatit ja kaksi purkkia maitorahkaa tekevät 2,13 euroa. Maksan tasarahalla enkä huoli kuittia. Jatkan peliautomaattien ohitse, ja siinä istuu korkealla jakkaralla sama tyyppi, jonka näen usein pelaavan automaatteja milloin missäkin marketissa. Keskittyneesti hän pelaa Kulta-Jaskaa. Tyyppi on käynyt parturissa, koska hiukset on kynitty lyhyiksi. Mikä siinä pelatessa kun omiansa pelaa eikä – toivottavasti – pelaaminen ole vielä yltynyt riippuvuudeksi.

Ostan marketin ulkopuolella myyntikojusta mansikoita. Varmistan puolentoista litran riittävän parin päivän herkkuun eli kerta-annoksina muutamaan kulholliseen lohkottuja mansikoita ja kyytipojaksi maitorahkaa. Heti kotona teen annoksen herkkua.

Ja jopa taas maistui!

(711.)

Kohti Lehtimäen Valkealampea. Aavistukseni vilkkaasta liikenteestä pitää paikkansa. Kuitenkin meille kaikille tienkäyttäjille, myös polkupyöräilijälle, riittää tilaa. Veneskoskelle asti luiskan leveys piisaa, mutta sitten se supistuu ja paikoin katoaa. Ei auta kuin ottaa oma tila. Hyvin sopu säilyy moottoriajoneuvojen ja pyöräilijän kesken.

Matkaan oli mukava lähteä, kun aamun Helsingin Sanomat esitteli Suomen pullovesien tuotantopaikkakunnat, ja kartan kera mainittiin Cool aqua -lähdevesi ja Suomenselän harjun lähde Lehtimäellä. Vielä kun tarkennan harmaan tuotantolaitoksen sijaitsevan Valkealammentien varressa, niin reissulleni tuli ikään kuin toinenkin tavoite. Se toinen oli harjakattoinen mökki lammen rannassa.

Juon Mäyryssä huoltoasemalla kupin mustaa kahvia ja samalla seuraan haalarimiesten saapumista lounaalle. Lautaset täyttyvät ja kukkuraiset annokset katoavat nälkäisten miesten suihin. Jostakin pöydästä kuulen nasevan tiivistyksen: ”Ei se kauan kestä kun mies nukkuu tunnin.” Huoltoasemilla olen kuullut senkin viisauden, ettei bensan hinnan nousu vaikuta, kun sitä ostaa aina kympillä.

Mäyrystä on kaksi peninkulmaa määränpäähän Valkealammelle. Sinne päästyäni minulle esitellään kalansaalis. Katiskassa mötköttää synkkänä komea hauen vonkale. Pian se muuttuu fileiksi samalla kun seuraamme elävää kuvaa Venäjän pääministeri Vladimir Putinin puoli kahdeksi ilmoitettua laskeutumista Savonlinnan lentokentälle. Odottelun jälkeen taivaalta lähestyy kolme järeää helikopteria, joista yhdestä astuu tuttu tuimailmeinen mies, jonka pikkutakki tekee hänestä paria numeroa harteikkaamman.

Tärkeä vieras katoaa mustaan autoon, joka kuljettaa hänet Punkaharjulle. Mieleeni tunkee J.K. Paasikiven viisaus: ”Ystävät läheltä ja viholliset kaukaa.” Sanoipa hän niinkin, ettei Kreml ole mikään raastupa. Päivän uutiset seuraavat korkea-arvoisen vieraan ja tasavallan presidentti Sauli Niinistön tapaamista.

***

Kirittäjäkseni paluumatkalle lähtee tyttäreni. Alkumatka on vauhdikasta alamäkeä ja mäkien loputtua avittaa meitä myötätuuli. Seinäjoelle saavumme kuuden peninkulman ja reilun kahden tunnin ajon jälkeen.

Kyseisen etapin olen polkenut tällä viikolla kolmesti. Matka taittuu leppoisasti kun on puheseuraa. Menomatkalla ajellessani yksin koetin muistella ensi viikon eli elokuun ensimmäisenä viikonloppuna Vermossa ajettavien Kuninkuusravien orisarjan hevosten nimiä.

Vielä niissä on opeteltavaa, mutta eivätkö nuo painu muistiin. Kerrataan litania: A.T. Visku, Camri, Costello, Elias Intomieli, Jokivarren Kunkku, Köppinen, Metkutus, Veeran Turo, Vieskerin valo, Vixen, Välkyn Tuisku ja Välähdys.

(710.)

Lähes päivittäin poikkean maailman suurimmassa halpaketjumyymälässä eli Lidlissä. Myymälöitä tällä saksalaisella jätillä on yli 10 000 ja työntekijöitä 136 000 ja liikevaihtoa se tekee noin 38 miljardia euroa.

Toisen saksalaisen liikejätin ohitan harva se päivä Tuottajantiellä. Tosin keraakaan en Würthissa ole poikennut. Se johtuu siitä, että liikkeen tuotteet eivät sovi tällaiselle, minun kaltaiselleni, jolla on peukalo keskellä kämmentä.

Muistan nähneeni ensimmäisen kerran Würthin vaakunamaisen, punaisen liikemerkin joskus 70-luvulla tien varressa vähän ennen Helsinkiä. Logoon on tyylitelty ruuvi, joilla Adolf Würth aloitti liiketoiminnan kahden kumppaninsa kanssa vuonna 1945 Künzelsaussa Stuttgartin pohjoispuolella. Yrityksen johtoon astui poika Reinhold 19-vuotiaana kun Adolf kuoli 1953. Poika oli ehtinyt hankkia kirjekurssilla myymäläapulaisen koulutuksen.

Würth on alansa markkinajohtaja. Sen 73 000 työntekijää teki viime vuonna noin 12 miljardin liikevaihdon. Reinhold, 82, ja vaimonsa Carmen, 80, ovat edelleen mukana yrityksen toiminnassa, joskin tahtia hiljentäen. Rouva on kuvannut rooliaan yrityksessä niin, että siihen kuuluu kaikki paisti ruuvien myyminen. Tittelikseen hän sanoo kotirouva, Hausfrau. Perheen kolmesta lapsesta yksi, Markus, 52, on kehitysvammainen. Niinpä Carmen Würth on omistautunut tekemään vapaaehtoista työtä kehitysvammaisten hyväksi. Tyttäret ovat mukana liiketoiminnassa.

Yrityksen johtoajatus kuuluu ”Kasvu ilman voittoa on turmiollista”. Sen Reinhold oppi 60-luvun alussa saatuaan paikallispankilta 10 000 Dmk lainan ja johtajalta evästyksen, että jos kerrankin ylität tilisi, suljen sen. Se olisi ollut katastrofi, hän muistelee.

Jos Würth näkyy laajasti liike-elämässä, näkyy se myös monella tavalla Saksan kulttuuri- ja taide-elämässä. Yritys omistaa 17 000 taideteosta, jotka on sijoitettu 14:ään sen omaan kokoelmaan. Taidekokoelma on osoittautunut hyväksi markkinointivälineeksi. Mainittakoon vain että kokoelmaan kuuluu sellainen ainoalaatuisuus kuin Hans Holbeinin Madonna, jonka taiteilija on luonut 1526–28. Sen rahallinen arvo on mittaamaton. Taulu on esillä Stuttgartin taidemuseossa.

Toinen huomiota herättävä luomus on 60 miljoonaa euroa maksanut kulttuuri- ja kongressikeskus Künzlsaussa. Rakennuksen on suunnitellut yksi tämän hetken johtava arkkitehti David Chipperfield.

Seuraavan kerran kun pyöräilen Tuottajantiellä Würthin liiketalon ohitse, teen mielessäni kunniaa Reinholdille ja Carmenille. Kunnioitustani lisää se, kun Reinhold alkuaikoina liikematkoilla liikkuessaan sammutti alamäissä autonsa säästääkseen bensiinissä 50 silloista pfenningiä. Sen lisäksi hänen säästäväisyysintonsa ei siedä valojen polttamista turhaan. Ne hän tapaa sammuttaa.

Pohjalta olemme lähteneet, pariskunta tiivistää.

***

Teksti on syntynyt Frankfurter Allgemeine Zeitungissa (Faznet) 18.7. olleen Carmen Würthin 80-vuotissyntymäpäiväjutun perusteella.

(709.)

”Vaiheittain”, totesi tuttava ja tarkoitti kuluvaa kesää ja sen tulevia päiviä. Hän oli sitä mieltä, että kun aurinkoisia päiviä osuu sopivasti sateisten ja koleiden päivien lomaan, niin yleisvaikutelma säilyy suvisena – ainakin muistissa. Sadepäivänä ei edes osaa kuvitella, millaista keskikesän auringonpaiste on. Vastaavasti auringon helottaessa on peräti mahdoton kuvitella taivaalta ropisevaa vesisadetta. Johtuisiko se ihmisen valikoivasta ja lyhyestä muistista sekä taipumuksesta muistaa asioita parhain päin?

Ennen aurinko paistoi aina kesäisin.

Kuluvan kesän päivät ovat suosineet paikkakunnan kesäjuhlia, kuten Farmari-maatalousnäyttelyä, Provinssia ja Tangomarkkinoita sekä pitkän matkan pyöräilyä, juhlaa sekin. Juhlapäivien sävyttämiä viikonloppuja on tulossa lisää samoin kuin useampipeninkulmaisia pyöräilyreissuja.

Viime viikolla jopa helteisissä oloissa polkaisin Koskenkorvan kautta Jurvaan ja edelleen Laihialle ja Ylistaron kautta kotiin. Mukavia havaintoja kertyi kosolti ja kilometrejä noin 150. Suurimpana yllätyksenäni koin eteläpohjalaisen maiseman monimuotoisuutta muuallakin kuin nousuna Simpsiölle. Ei vain tasaasta, sillä Koskenkorvalta lähtiessäni piti ennen Jurvan Koskimäkeä ahertaa pitkin sadan metrin nousua. Nousun jälkeen tulee lasku, niin nytkin.

Matkanteko sujui leppoisasti paitsi jossakin Jakkulan paikkeilla kiinnitin huomioni kun jarrupalat hankasivat takarengasta. No, matka jatkui, kunnes Laihialla poikkesin Ampujantien kioskilla Coca-Colalle. Se muuten on tehokas energiajuoma. Ja kai se myös on terveellistä. Hyvin ainakin jaksoin kotiin.

Pouta suosii myös asuntoyhtiömme ulkomaalausta, ja työ edistyy ja pian ilmaston kuluttamat ja haalistamat kohdat peittää valkoinen maali. Tänäänkin aamuseitsemältä maalari kohosi kurottajan nokassa kolmannen kerroksen ikkunanpuitteita maalaamaan. Rohkea mies. Maalarilla on jonkinlaiset turvavaljaat, mutta ei kypärää. Minä en ilman kypärää pyöräile edes lähikauppaan.

Takajarrupalojen hankaamiseen löytyi lauantaiaamuna selvyys. Niinpä lähtöä tehdessäni päätin kuitenkin poiketa Törnävällä Esa Koskelan pyöräliikkeeseen pikatarkastukselle. Koskela huomasi takakiekon yhden pinnan katkenneen. Jokainen tietää omakohtaisesti, miltä pinnan katkeaminen tuntuu. Vaikka vain polkupyörästä.

Pinna ei ollut standarditavaraa, se oli litteä, eikä sellaista noin vain vetäistä pakasta hyllyltä. Päätin palata asiaan viikonvaihteen mentyä. Onneksi varastossa Focus Mares suorastaan uhkui menohaluja. Sillä suuntasin Nikkolan ja Ilmajoen keskustan kautta Koskenkorvalle ja Panttilan kautta Kurikan Mietaalle. Poikkesin vanhan työkaverin luona ja kuuntelin häntä hänen harrastuksensa kohteesta eli Kampinkylässä syntyneestä Samuli Paulaharjusta (1875-1944). Niinpä paluumatkalla muistelin perinteenkerääjä Paulaharjun hurjia seikkailuja. Päätin myös tutustua hänen tuotantoonsa.

Meissä jokaisessa asuu jonkin verran Samuli Paulaharjua.

***

Heikkilän Pena on taas ollut kameroineen oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja pysäyttänyt ampiaisen puuhaamassa ohdakkeessa.

(708.)

Merkkipäiviä osui tämän viikon kahdelle ensimmäiselle päivälle, tai eivät ne sen kummemmin osuneet. Toisen ajoitus oli selvillä jo 76 vuotta sitten ja toisen vuosi sitten. Molempiin syntymäpäiviin osallistuin onnittelemalla päivänsankaria ja nauttimalla kahvipöydän herkkuja. Useamman vuoden täyttäneen luona vierailu kuitattiin vieraskirjaan, jossa nimeni taitaa toistua säännöllisesti juuri heinäkuun kolmannen päivän kohdalla. Nimikirjoitus on muuttunut vuosien kuluessa suurpiirteisemmäksi ja kirjaimia olen korvannut tärinäviivalla, mutta kyllä sen yhä nimekseni tunnistaa.

Nimikirjoituksen yhteydessä mieleeni tulee erään kaverin vertaus kuinka taloyhtiön tilintarkastajana toiminut mies allekirjoitti pöytäkirjan: ”Ensin se muistutti tantereelle heitettyä köyttä, jota hän sitten alkoi kerätä ja lopulta siitä sitten muodostui etu- ja sukunimi.” Toinen mieleeni ja myös monen muun mieleen jäänyt nimikirjoitus oli šakkikaverini sukunimen isoa S-kirjainta seurannut persoonallinen laine. Toisaalta se oli käytännön sanelema ratkaisu, sillä mies hoiti tehtävää jossa nimen kirjoittaminen oli rutiinia. Näin hän säästyi kirjoittamasta seitsemää kirjainta.

Tämän nuoremman päivänsankarin juhlinnassa ohitettiin muut muodollisuudet paitsi lahjat. Ne olivat herkkuja ja jokin pulmatehtävä. Päivänsankari Pablo on kani, tyttärentyttären lemmikki, ja niinpä se ryhtyi tottuneesti puputtamaan voikukanlehtiä ja tuorekurkun kuorta. Tehtävälelu sai odottaa. Me vieraat siirryimme terassille kahville ja mokkapaloille.

Maanantaina juhlittua syntymäpäivää vietti kälyni. Hän tarjosi kahvin kanssa kauniisti koristeltua voileipäkakkua, piirakkaa ja oli siinä jotain muutakin herkkua. Todettakoon, vaikka hän kovin kauhisteli kertyneitä ikävuosiaan, etteivät ne hänessä näy. Ikä on vain numeroita.

Kun merkkipäivistä tuli puhe, muistutan, että ensi kuussa, siis elokuun 24. päivä tässä maassa ainakin kaksi miestä täyttää 69 vuotta. Toinen on Sauli Niinistö ja toinen minä.

(707.)

Totesin eilen saman asian kuin tänään, että huomenna paistaa aurinko. Aikeeni tehdä tänään pyörälenkki typistyivät kohta reittisuunnitelman jälkeen kun taivaalle kertyi tummia pilviä, ja taivaanlaki synkkeni kuin Teuvo Tulion elokuvassa. Ensimmäiset pisarat putoilivat harvakseen, mutta pian niitä tuli tiheään ja valtoimenaan.

Annoin polkupyöräni huilata ja ajattelin lähteä maantielle myöhemmin. Tietäähän sen, kuinka käy kun suunnitelmaa lykkää ja siirtää: hyvä hanke jää toteuttamatta. Näin kävi minullakin. Onneksi huomiseksi luvataan–Ilmatieteenlaitoksen ennuste–jo aamukuudelta aurinkoa ja kymmenen celsiusta lämmintä eikä lounatuulikaan puhalla kuin metrin sekunnissa. Iltapäivään mentäessä lämpötila yltää jo kahteenkymmeneen asteeseen. Perjantai samoin kuin koko viikonloppu näyttävät kerrassaan kesäisiltä.

Tulee mieleeni matalamielinen ajatus, että viikonloppuna järjestettävän rockfestivaalin eli Provinssin puuhaihmiset ovat lobanneet Ilmatieteenlaitoksen ennustajia saadakseen yleisön liikkeelle. Usein muuten on käynyt niin, että alkukesän sateet taukoavat juuri rockjuhlan ajaksi.

Jyrähtäköön Provinssi torstaina käyntiin. Viikonloppuna tuulee pääasiassa lännestä, joten kovin pauhu kaikkoaa tuonne kauaksi metsämaiden taakse. Parhaat soundit siivilöiköön kukin. Torstaina siis heti aamusta pyöräilemään eikä paluulla ole kiirettä.

***

Seuraavan pyörälenkin teen polkupyörän keksimisen 200-vuotisjuhlan kunniaksi. Saksalainen vapaaherra Karl Drais (1785–1851) keksi polkupyörän Mannheimissa 12.6. 1817, tosin kaksipyöräinen ja ohjattava kulkupeli tunnettiin aluksi juoksukoneena [saks. Laufmaschine, engl. running machine ].

Lähtökohta Draisille oli se, että hevosen käyttäminen pienten ja raskaiden kuormien kuljettamiseen lyhyillä ja pitkillä matkoilla ei ollut–modernisti sanottuna–kovin kustannustehokasta. Niinpä hevoselle piti kehittää vaihtoehto kevyiden taakkojen ja ihmisten kuljettamiseksi.

Draisine eli velociped, kuten puista polkupyörän esikuvaa myös kutsuttiin, käsitti pitkittäispalkin jonka päällä oli satula ja edessä ja takana pyörä. Etupyörä oli liikuteltava ja ohjattavissa. Vauhtiin päästiin potkuin minkä jälkeen annettiin rullata. Draisine oli vakaa, helposti ohjattava eikä se painanut kuin 20 kiloa. Parhaimmillaan sillä pääsi lähes 20 km/h.

Kun polkaisen seitsemänkiloisen maantiepyöräni vauhtiin, muistan Karl Draisia. Polkupyörä jatkaa maailman valloitustaan. Sillä on edessään loputtomalta tuntuva taival ilmastoystävällisenä ja terveyttä edistävänä liikuttajana.

(706.)