Kategoria: Yleinen

Aamun alkajaisiksi lehdestä luettu hyvä juttu, jossa on tyyliin sopiva sutkaus, nokkela oivallus tai hyväntuulinen pila, kannattelee vähintään puoli päivää, joskus päiväkausia. Eikä ole pahitteeksi, jos itsekin pääsee laukaisemaan lukemansa pläjäyksen.

Johtuuko iästä vai hyvistä teksteistä, huomaan tulleeni intohimoiseksi Helsingin Sanomien muistokirjoitusten lukijaksi. Toki monet niistä pysyttelevä tiukan asiallisina ja vakavina kerraten muisteltavan saavutukset. Vaatii kirjoittajalta vankkaa huumorin- ja tyylitajua käyttää in memorian -tekstissä kevennystä, mutta olen huomannut vakavamielisyyden takaa pilkistävän yhä useammin elämänmyönteistä huumoria.

Viime sunnuntaina kerrottiin maankuuluksi tulleesta Sulkavan viimeisestä vallesmannista. Nimismiehen kanslian ikkunasta tuli maan kuvatuin ikkuna kuivuvine ajokortteineen. Monella muullakin tavalla persoonallinen lainvalvoja lisäsi Sulkavan tunnettuutta.

Tänään maanantaina hyvää tuulta toi pitkän uran tehneen kirvesmiehen muistokirjoitus. Hän ehti olla seitsemän vuotta kihloissa päätymättä avioliittoon. Sitäkään ei peitellä, että viina maistui. Kerran hän oli ostanut perjantaipullonsa ja oli juuri saamaisillaan vaihtorahansa myyjältä kun myyjä töksäyttää, että ”tehän olette humalassa”. Lasselle hyvin tyypillinen vastaus kuului: ”Kyllä, ja kohta ollaan lisää.”

Viikko sitten Hesarin oikeustoimittaja Mikko Gustafssonin kirjoitus Merkintöjä-palstalla irrottaa vieläkin mehevän naurun. Hän oli kuullut takavuosina Savon reissulla kertomuksen huoltoasemalta: ”Tankkaaja oli virittänyt päälaen piiloon jäljelle jääneillä hiuksilla ja lakalla. Matkalla autolta kassalle tuuli heitti pehkon pystyyn. ”Teiltä on jäänyt konepelti auki”, myyjä huomautti kassalla.”

Siinä ilmenee lyhykäisyydessään savolainen salaviisas huumori. Se lähes hipaisee ilkeyttä, mutta kuitenkin jättää vastuun kuulijalle. Tässä tapauksessa asiakkaalle.

Taidatko sen hienommin huomauttaa.

(982.)

Pelko koronaviruksen leviämisestä on tuonut varotoimena yleiskäyttöön karanteenin ja antanut sanalle sille kuuluvan alkuperäisen ja jopa rankankon merkityksen eli ”määräaikaisen eristämisen kulkutaudin leviämisen estämiseksi”. Toistuessaan karanteeni kuulostaa käyttökelpoisemmalta kuin eristäminen ja karanteenin mielikuva on eristämistä miedompi. Ennen karanteeni kuin eristäminen.

Kielentutkija David Emanuel Daniel (Taneli) Europaeus (1820-1884) on määritellyt karanteenin alkuperän suomeksi vuonna 1853 ruotsalais-suomalaisessa sanakirjassaan ruton varjelus-huoneeksi. Kyse on saksankielisestä kantasanasta Quarantäne. Sen sijaan murteellinen karantiere on tarkoittanut tukkien tai halkojen tarkastus- tai lajittelupaikkaa.

Kyseessä on universaali, maailmanlaajuinen sana, joten karanteeni-sanan käytöstä eivät puhdasoppisimmatkaan kielipoliisit ota nokkiinsa, se on melkein kuin suomea. Kielen sanasto on avoin järjestelmä, johon tulee jatkuvasti uusia sanoja ja vanhoja väistyy. Sanoja voidaan lainata vieraasta kielestä, eikä se välttämättä ole pahaksi. Sanoja syntyy ja niitä käytetään tarpeeseen. Etymologisen sanakirjan mukaan ruotsiksi karanteeni on karantän, venäjäksi karantín, englanniksi quarantine ja ranskaksi quarantaine, joka on johdettu sanasta quarante ’40’ karanteeniajan mukaan, joka 1400-luvulta oli pitkään 40 vuorokautta.

Karanteenin ME syntyy ensi maanantaina kun koko Intia pannaan karanteeniin. Miljardin ihmisen karanteenia ei pysty rikkomaan kuin Kiina. Ennätykset ja niiden rikkominen kuuluvat urheiluun, ja sinne kuuluu myös karanteeni. Siellä sitä käytetään silloin kun seura määrää toiseen seuraan siirtyneelle pelaajalleen määräaikaisen pelikiellon. Siinä merkityksessä ”eristäminen” olisi kömpelö. Olkoon siis karanteeni.

Karanteeni toimii vapaaehtoisesti yleisen hyvinvoinnin eduksi. Eristämiseen sisältyy vivahde pakosta ja siinä Stalin oli mestari. Hän eristi jopa miljoonia oman maansa kansalaisia.

Lähteenä: Suomen sanojen alkuperä Etymologinen sanakirja SKS 1992

(981.)

Matkailu avartaa, entä vain matkustaminen. Matkustamisesta puuttuu matkailulle tyypillinen väljyys.

Kerron tuoreen tapauksen matkasta, joka ainakin rikastutti kokemusta. Avartavakin se taisi olla. 

Rovaniemeltä Ouluun lähtevän  IC614:n korvasi bussi. Oikeastaan niitä oli kaksi. Vauhdikas kyyti saapui Oulun aseman eteen muutaman minuutin ennen Helsinkiin lähtevää junaa.

Kuski nosteli bussin ruumasta laukkuja, reppuja, suksipusseja ja muuta matkustajien tavaraa aseman portaille, josta kukin sieppasi omansa ja lähti kiirehtimään laituri kolmelle. Saatuani reppuni samoin vetolaukkuni ja suksipussini lähdin harppomaan kohti portaita, joita ensin alas ja toisia portaita taas ylös. Siis hankalaa. Oulun asema on jäänne ajoilta, jolloin Matilla ja Liisalla oli aikaa istua ja ihmetellä rautahevon puuskutusta. Junailija sanoi, että vaunu kuusi on toisessa päässä, mutta nouse tästä, sillä juna lähtee viidentoista sekunnin kuluttua.

Kohelsin iso reppu selässä, suksipussi olkapäällä kiskoen vetolaukkua pitkin ahdasta käytävää läpi vaunujen omalle paikalleni. Avasin repun ottaakseen ryypyn bonaqvaa, mutta päällimmäisenä repussani olikin rasia Mozartin kuulia ja jokin aivan outo kovakantinen romaani. Ei tämä ole reppuni, vaikka onkin Halti ja samanvärinen kuin omani. Puski paniikkia junan kiihdyttäessä vauhtia. Palasin vaunusillalle, jolle Oulussa olin noussut. Katselin matkatavarahyllyjä, kunnes yhytin konnarin. Kerroin hänelle tilanteeni ja hän kuulutti ennen muita tiedotuksia vaihtuneesta repusta. Tulosta tuli ja konnari ohjasi nuorenmiehen luokseni.

Pahoittelin hätäilyäni, samoin pahoitteli nuorimies. Puolustelimme tapahtunutta sillä, että jouduimme samanlaisine reppuinemme samaan bussiin ja ensin reppunsa ottaneella oli 50  prosentin todennäköisyys valita oikea reppu, mutta näin tässä kävi. Hyvä, ettei valittavana ollut useampaa samanlaista Halti-reppua.

Kerroin, että hankin reppuni viime joulukuussa XXL:stä edullisesti, nuorimies oli hankkinut reppunsa viime vuonna Riihimäen Erämessuilta myös edullisesti. Repuissamme ei ollut nimilappua tai muuta tunnistetta. Päätimme kiinnittää sellaisen reppuihimme. 

Kunhan tämä vitsaus eli covid19  jättää meidät, kuten tällaisen 71-vuotiaan vanhuksen, hankin reppuuni nimilapun. Jos se ei auta, reppuun voisi jemmata mikrosirun. Ja voisinhan vain ruveta huolellisemmaksi ja malttaa kun matkatavaroita puretaan onnikasta etten oitis sieppaa reppua, joka vain muistuttaa omaani. 

Kyllä matkustaminen avartaa.

Kuva miehestä, 71, joka sähläsi Halti-reppunsa kanssa.

(980.)

Merkitsen muistiin: Tämän talven hiihdot taisivat tulla suoritettua ja nyt suuntaamme Saariselältä kotimaisemiin. Mitä etelämmäksi tulemme, sitä selvemmäksi käy, ettei näillä leveyksillä kaikin paikoin ole ollut asiaa ladulle. Lapissa tuhat kilometriä pohjoisempana talvi on aivan toista: lumi täyttää maiseman – ja paksusti.

Kaksi viikkoa Kaunispään etelärinteellä todisti, että Suomi on pitkä maa. Siinä missä kotopuolessa rapa roiskuu, Saariselällä järeä traktori lykkää lumet yön jäljiltä pihasta ja kulkuväyliltä ja latukoneet maastossa tekevät hiihtäjille siistiä uraa. Sama toistuu seuraavana aamuna, ja aurausvallit kasvavat.

 Hiihtokilometrejä tällä jaksolla kertyi reilut kaksisataa ja talven saldoksi tulee tuhat kilometriä. Se määrä koostuu kahdesta Lapin-reissusta, yhdestä viikosta Kainuussa ja tuli kotimaisemissakin hiihdettyä huolimatta arvaamattomista lumioloista. Kaupungin liikuntatoimi on hoitanut tehtävänsä kiitettävästi, hiihtouraa löytyi lähes aina. Joupiskalle jäi vielä iso kasa säilölunta, joka turvaa ensilumen ladun seuraavan hiihtokauden alkaessa. Näin talven tavoite täyttyi.

Toinen, hyvin henkilökohtainen tavoite eli oikean polven tekonivelen sopeutuminen hiihtoon, onnistui hyvin. Tekonivel minulle asennettiin Coxassa juhannuksen aatonaattona 2019. Helppoa hiihdon aloittaminen ei kuitenkaan ollut. Muistan, millaista tuskaa tuotti viisi kilometriä Linnanpuiston futiskentällä, mutta siitä se lähti. Pisin yhtämittainen hiihtolenkkini oli viimeviikkoinen 43 kilometriä. Polvinivel toimii.

Lyhensimme Eilan kanssa Lapin-leiriämme kahdella päivällä. (Teko)Syynä on korona ja viranomaisten julistama poikkeustila sekä korkea ikämme. Harkitsimme sitäkin, että jäämme Lappiin seuraamaan tilannetta, sillä on ihan sama, missä tällaiset yli seitsemänkymppiset viruvat karanteenissa. Ja Saariselkä olisi voinut olla jopa turvallisempi paikka kuin Seinäjoki. Tosin sikäläisen Kuukkeli-kaupan käsidesi loppui heti alkajaisiksi, eikä sitä tullut koko aikana. Nyt piti selvitä nestesaippualla ja 30-prosenttisella Koskenkorvalla.

Vaikka siirtymisemme kotimaisemiin vie koko päivän ja vaatii matkustamista linja-autolla ja junalla sekä jatkuvaa käsien desinfioimista, silti olemme paljon helpommassa asemassa kuin tuhannet maanmiehemme pitkin maailmaa. Sieltä ei lähdetä pelkän koti-ikävän hätistämänä. 

Eskelisen Lapin Linjojen bussissa meitä matkustajia on kuskin lisäksi yksitoista. Se taitaa ylittää viranomaisohjeen pääluvun, joka saa oleilla samassa tilassa. Saas nähdä nouseeko Sodankylässä matkustajia bussiin tai jääkö monta pois?

Odotellessamme aamulla onnikkaa huomaan kuinka poikkeustila Tunturihotellin aulassa ilmenee tylynä: Iso plakaatti kertoo, että ”Hotellimme tanssit on tältä sesongilta peruttu”. Näin jossakin ennakkomainoksen, että Marko Maunuksela olisi jonakin iltana tanssittanut yleisöä, mutta nyt ei soitto soi eikä tanssita. Elämme kovia aikoja.

Hiihdot pohjoisen hangilla on tältä sesongilta taputeltu, pääsen pääsen kesälajien pariin, kuten pyöräilemään. Uinti olisi hyvää vaihtelua, mutta uimahalli on suljettu enkä ole mikään avannossa viihtyvä mursu.

JK/ Tieto kotipuolesta kertoo, että Joupiskan kahden kilometrin latu on hiihtokunnossa.

(979.)

Lienee paikallaan pitää tänään taukopäivä hiihdosta. Levon ja palautumisen kannalta se on enemmän kuin järkevää. Ihminen kun ei ole mikään kone. Tähän mennessä kolmessa päivässä hiihtoa on kertynyt 98 kilometriä ja aikaa siihen on mennyt vaikka kuinka monta tuntia.

Eilen nousin Vahtamapään kuvetta tarkoituksenani lasketella Rumakuruun ja jatkaakseni kurunpohjaa ylittääkseni Kiilopää ja sen jälkeen syödä soppa matkailukeskuksessa. Niin myös tein ja kun iltapäivällä pysäytin matkamittarin tuvan portailla, näytti lenkin pituudeksi tulleen 33 kilometriä.

Tarkastellessani Vahtamapään viitoituksella karttaa, laskeutui näköpiiriini rinnettä alas kävellyt mies. Hetken päästä hän tervehti, niin myös minä. Hänen tumma hipiänsä muistutti jonkin kaukaisen maan asukkaasta. Rupatellessamme niitä ja näitä, kysyi hän että olenko minä suomalainen ja lisäsi, että saat arvata kolme kertaa mistä hän on.

Ei minun tarvinnut arvata, sillä tuonnäköiset ovat intialaisia, ja se hän oli. Pian ilmeni, että hän asuu Hollannissa sikäläisen vaimonsa kotimaassa. Hiihtämistä hän piti liian vaativana ja siksi hän oli maastossa kävellen. Jalassaan hänellä oli piikkipohjaiset kengät, jotka purivat tehokkaasti pakkasen kovettamaan hankeen. Ennen kuin jatkoimme tahoillemme, hän ylisti luonnonrauhaa ja raikasta ilmaa. Siis tämä on toinen maailma kuin jokin hälisevä Bombay saastesumuineen..

Alhaalla latujen risteyksessä seisoskeli muutama saksalainen, joille suosittelin reittiä, jota olin tullut. Porukka oli Thüringenistä, siis osavaltiosta, joka toi mieleeni Erfurtin eli yhden Lutherkaupungeista. Siellä on myös Weimar, Goethen ja Schillerin kaupunki. Thüringenin maksamakkara tunnetaan laajasti. Ei heilläkään niin kuin ei minullakaan ole kotopuolessa lunta, ja hiihdellä pitäisi.

Saariselän hiihtelyyn kuuluu vähintään kerran Kiilopään ylitys. Koskaan ei tiedä millainen ilma siellä ylhäällä avotunturissa on. Nousu kävi verraten vaivattomasti, mutta tunturin huipulla ärjy puhuri ravisteli. Alas johtavat ladut olivat peilikirkkaita. Jo lyhyt kokeilu osoitti, että niillä laduilla vauhti kiihtyy hetkessä hallitsemattomaksi. Piti turvautua etenemiseen jarruttelemalla auraten, mutta koville sekin otti. Taas totesin, että tällä iällä mäkien nouseminen on mieluisampaa kuin niiden laskeminen.

Lohikeiton vahvistamana lähdin loppumatkalle. Suksi luisti ja piti. Menijöitä ja tulijoita oli runsaasti kuin väkeä marjametsässä. Ajattelin vielä ennen tupaan menoa tehdä sakkoringin, jotta kolmen päivän hiihtomääräksi olisi tullut tasan sata kilometriä. Mutta enhän minä tänne ole tullut kilometrien takia, vaan nauttimaan hiihtämisestä.

Kuvan poroerotusaidan portilta on peninkulman matka kotituvalle.

(978.)

Hollmenkollenin viidelläkympillä Iivo Niskasen kohtalo koitti 43 kilometrin kohdalla. Minä koin täällä Saariselällä noilla kilometrilukemilla suurta helpotusta. Enää vain puolisen kilometrin rypistys mökille.

Minut ja Iivot erottaa muukin kuin voiton tavoittelu Holmenkollenilla ja karvapohjilla lykkiminen Saariselällä. Minulle mpiisasi juhlavasti sanoen itseni voittaminen ja kauden tähän asti pisin hiihtolenkki. Eikä minun tarvinnut vaihtaa suksia, sillä mukanani on vain Rossignolin karvapohjat, ja niillä mennään. Iivon kärsimys alkoi suksien vaihtamisesta ja sijoitukseksi tuli 16:s. Näissä maisemissa sillä voisi jättää jälkeensä muutaman kiinalaisen, jos heitä täällä vielä olisi.

Lähtiessäni sunnuntaina hiihtelemään säätiedotus lupasi suotuisia oloja. Palopäälle noustessani havaitsin ladulla edessäni varjoni, siis aurinko paistoi! Se loppui lyhyeen ja matka jatkui toki ihan siedettävissä oloissa.

Moitakurun kahvilassa meitä varhaisia hiihtäjiä oli viisi, joille kahvilan emäntä oli naistenpäivän kunniaksi loihtinut piirakoiden ja nisujen lisäksi herkullisen täytekakun. Kermavaahtokuorrutuksen päällä oli kullankeltaisia lakkoja. Koska puhelinyhteys toimi,  maksoin kätevästi sillä, koska käteistä en ollut varannut mukaani. 

Kolme venäläistä, kaksi naista ja mies, purskahtivat nauruun kun aloitin small talkilla ja sanoin ”njiet holotna”. Englannin avulla koitin selvittää kielisukulaisuuttamme mainitsemalla esimerkkeinä yhteisistä sanoista ”putkan” ja ”manttelin”.

Moitakurusta latu laskee loivasti Luttoon ja sen jälkeen lähtee nousuvoittoisesti Vellinsärpimän ohitse ja hiihtäjän jo tuntiessaan hartioissaan voimien hupenevan tarjoutuu ikään kuin hyvitykseksi pitkää laskua ennen kuin Taajostuvalta lähdetään riuskasti kapuamaan Luuvaaralle. Sieltä alas Luulammelle on parasta tulla jarrutellen.

Luulammen kahviossa nautin kuuman mehun ja muhkean munkin. Maksun lupasin hoitaa käteisen puuttuessa puhelimella kunhan pääsen ihmisten ilmoille. Perillä tuvassa huomasin, ettei ottamani valokuva pankkiyhteydestä ollut onnistunut. Soitto maanantaina Metsähallituksen luontopalveluihin ja niin sain Luulammen kahvionhoitajan puhelinnumeron. Minua neuvotaan soittamaan vasta illalla, jolloin kahvilanpitäjä on kotona, sillä yhteys ei kanna päivällä  Luulammelle.

Kotopuolesta tuli viesti: Väiskillä mustikka kukkii – kotona vaasissa piirongin päällä. Lienee hänen tuhannen kierroksen hiihtotavoitteensa täynnä* kun kiinnostus  luonnonilmiöihin ulottuu jo Linnanpuistoa kauemmaksi. Saas nähdä, koska Väiski ottaa ensimmäiset potretit Kyrkösvuoren talvihorroksesta heräävistä kyistä?

* Juuri tulleen tiedon mukaan Väiskin kierrosmäärä on nyt 960 ja hän aikoo tehdä 50 kierrosta kävelle. Hänen tavoitteensa on tänä vuonna 1010 kierrosta. Aika ukko.

(977.)

Taas vaunu numero viisi. Juuri toissa päivänä tulimme samassa vaunussa Helsingistä. Siitä on tullut itsestäänselvyys, kun ostaa iPadilla junalipun ja antaa palveluntarjoajan eli VR:n valita istumapaikan.

Nyt olisimme halunneet muun kuin vaunun perimmäiset paikat, joiden selkänoja on kiinni peräseinässä, eikä selkänojaa saa säädettyä, vaikka käsinojan alapuolella sitä varten on klipu. Ei muuten, mutta kun pääteasemamme on Rovaniemi.

Junassa onneksi pystyy vetristelemään käymällä ravintolavaunussa, vessassa tai muuten vain jaloitella. Vaunu viisi on lähes täysi. Vaunun molemmilla puolilla matkatavarahyllyt on ahdettu tiiviisti vieriviereen matkalaukkuja. Seinäjoelta lähdettäessä jouduin viemään hiihtokalustoni välikköön, joka on polkupyöriä varten. Siinä oli jo ennestään kolme suksipussia.

Lapualla junasta jäi useita matkustajia ja heiltä vapautui tilaa, niinpä hain suksipussini vaunuun yläritilälle. Pännäisissä junasta jäi yhä lisää matkustajia eikä heitä juuri tullut tilalle. Vaunu viisi väljeni.

Varasin matkalle kolme sanomalehteä, Ilkka-Pohjalaisen, Aamulehden ja Helsingin Sanomat sekä HS:n kuukausiliitteen. Kaikki kolme uutislehteä kirjoittavat koronaviruksen lisäksi UROS Livestä eli Tampereen areenan nimestä ja sen synnyttämästä kritiikistä. Tampereen kaupungin johto suhtautuu nimeen suopeasti, sillä oululainen UROS ei ole ihan mikä tahansa nappikauppa. Se teki maailmalla viime vuonna yli miljardin liikevaihdon ja se on luvannut tuoda nimensä lisäksi Tampereelle kehittämäänsä digiteknologiaa ja työpaikkoja. Nimestä, joka on syntynyt sanoista universal, roaming ja solutions, firma on maksanut Tampereen areenalle kovan hinnan, joten metelöinti on turhaa.

Juna on kiitänyt kahdeksan minuuttia aikataulusta jäljessä. Se ei pahemmin matkustajia haittaa, mutta punatukkaisen konnaritädin kunnia-asia on, että saavutamme aikataulun. Hän kehottaa matkustajia poistumaan junasta asemilla ripeästi. Eikä  tupakoijille heru armoa, elleivät saa imaistua nikotiinia keuhkoihinsa lyhyen seisahduksen aikana, niin saavat jäädä. Kannuksessa konduktööri ilmoittaa, että vielä pitää kuroa neljä minuuttia ja kannustaa junasta poistuvia ripeyteen. En ole kuullut ennen tällaista tsemppausta, mutta näin me matkustajat ja junan henkilökunta osallistumme yhteisen tavoitteen saavuttamiseen.

Vielä on ennenaikaista spekuloida saapumista Rovaniemelle. Sieltä jatkamme  Eskelisen Lapinlinjojen bussilla kolmisen tuntia Saariselälle.

Kerran minulle on käynyt niin, että bussi ei Rovaniemellä enää voinut lykätä lähtöään. Seuraava bussi olisi lähtenyt puolentoista tunnin kuluttua, mutta erään rouvan matkalippu edellytti junan ja bussin synergiaa, joten VR:n velvollisuus oli täyttää lupauksensa. Rouvalle tilattiin taksi, johon minutkin kehotettiin hiihtokalustoineni. Taksamittari muistaakseni raksutti 400 euroa VR:n piikkiin.

Pian sen jälkeen VR lopetti junan ja bussin yhdistelmälippujen myynnin. Tai ainakin lupauksen, että matkustaja pääsee sillä sujuvasti perille. 

(976.)

Olipa juhlavaa lähteä sunnuntaiaamun koiralenkille. Maata peitti hento valkoinen lumikerros ja taivaanlakeus kohosi kirkkaana. Hieman jouduin silmiäni siristelemään tottuakseni maaliskuun ensimmäisen päivän hohtoon.

Lähdin lenkittämään Capua varustautuneena icebug- eli piikkipohjakengillä iltalenkistä viisastuneena. Lunta oli tullut jo sen verran, että se peitti salakavalasti paikoin mustan jään. Olen päättänyt varoa liukastumisia, joihin ei tällä iällä oikeastaan ole varaa.

Kenkä puri napakasti jäiseen alustaan, ja heti alkajaisiksi huomasin ilokseni Linnanpuiston futiskentän ohuella lumikerroksella suksen jättämät jäljet. Ei epäilystäkään, etteikö Väiski olisi ollut asialla. Liittymälatu kentälle tuli leikkikentän poikki Väiskin kerrostalolta. Jos säät vähänkin suosivat, täyttyy Linnanpuistossa cityhiihtäjän tuhannen kierroksen tavoite maaliskuussa. Yli 700 kierrosta hän niitä jo on jättänyt oikukkaan talven moneen otteeseen sulattamaan lumeen.

Luontoarvoista pitää muistuttaa, joten laitan tuohon valokuvan, jonka muuan kaveri on jo ajat sitten laatinut tietäen Linnanpuiston merkityksen. Kuva voi olla hieman provosoiva, mutta parempi niin kuin imelä värivalokuva

Maaliskuun ensimmäisen päivän innoittamana tein vähän tavanomaista pidemmän lenkin. Ainakin Capun mieleen se oli. Se jäljitti vaikka kuinka monta uutta hajua, ties vaikka olisi ollut sen Törnävällä nähdyn citysudenkin merkkauksia.

Capu näki kaksi muuta koiraa ja tapasi sen toisen, kun isäntä teki hyväluontoisen koiransa kanssa kierroksen ja tuli meitä vastaan. Kohtaaminen oli sopuisa.

Ehkä maaliskuun ensimmäistä lenkkiäni, pituudeltaan 3,23 km, siivitti sekin, että olin saanut Veikkaukselta 10 euron voiton. Tosin se on niin pieni voitto, että sillä on vain symbolista arvoa.

Tervetuloa kevät!

(975.)

Tampereen yliopiston tiedotusopinlaitosta on osittain kiittäminen, että meillä on kaksi loistavaa elokuvantekijää, Mika Kaurismäki, 63, ja Matti Ijäs,70. Tosin molemmilta tiedotusopin opiskelut jäivät. Akateemikko Kaurismäki on katunut niitä muutamaa vuotta, jotka hän kulutti yliopistolla sen sijaan, että olisi hankkinut ammattikoulusta oppia, josta olisi ollut käytännön hyötyä.

Matti Ijäs täyttää tänään 25.2. 70 vuotta. Helsingin Sanomien syntymäpäiväjutussa hänet mainitaan ohjaajana, joka tunnetaan vinon komedian läpäisemistä elokuvista. Niissä ihmiset tuodaan esille pikku vikoineen. Hänen ensimmäinen elokuvansa Viimeinen keikka (1984) on suosikkini. Se on katsottavissa Areenalta.

Yhdessä soittamisen lopettanut orkesteri kokoontuu Viimeiselle keikalle eli lähtee hautaamaan Martti ”Ruipelo”  Huttusta, jonka soitin oli haitari ja 2-rivinen on aikomus seppeleen sijasta laskea hautaan. Niemi, viinaan menevä klarinetisti ja Volanen, basisti, ja osto- ja myyntiliikkeen pitäjä hankkivat porukalle mustat baskerit, orkesterin tunnusmerkin. Hammaslääkäri Mäkipää, laulu ja kitara, ei sellaista enää suostu päähänsä laittamaan.

Hautajaiset ovat pienessä kirkonkylässä, jonka kirkkoherrana entinen rumpali ”Himo” Himanen on toiminut neljä kuukautta. Hän esitelee kirkkoa ja seurakuntaa vanhoille kavereilleen, että hautajaisia on enimmäkseen, mutta on hän hiljattain toimittanut yhdet ristiäisetkin, 3870 grammaa, tyttövauva. Ollaan valtavirtojen ulkopuolella eli syrjäseudulla, jonne ajomatka on ollut Niemelle sen verran raskas, että hän on simahtanut.

***

Elokuvan tässä vaiheessa mieleeni tulee Dallapè, suomalaisen viihdemusiikin uranuurtaja ja jättiläinen ja sen laulusolisti 1930-37 Veli Lehto, oikealta nimeltään Viljo Leopold Lehtinen. Hän oli opiskellut laulunopettajaksi Helsingin koservatroriossa ja kirjoittautunut myöhemmin Helsingin yliopiston humanistiseen tiedekuntaan. Lehto teki 150 levytystä, joista suurimman osan Dallapéssa. Hän esiintyi myös Ylioppilaskunnan laulajissa.

Laulajanuran jälkeen hän ryhtyi papiksi. Se selvittää salanimen käytön, sillä tuskin viihdelaulaja olisi helposti edennyt papintehtävään. Lehto tai jo silloin Lehtinen toimi Kaarinan seurakunnassa ja oli hyvin suosittu vihkipappi. Hänen on kerrottu antaneen laulutunteja nuorelle Mauno Koivistolle. Hän kuoli 61-vuotiaana 1965, jolloin vasta paljastui hänen mittava uransa viihdelaulajana. Harmi etten ehtinyt tiedustella asiaa sedältäni, joka oli Kaarinan kirkkoherrana hieman myöhemmin 1967-71.

Tutuksi ovat kuitenkin tulleet Veli Lehdon ”Yö Altailla” ja ”Sulamith”. Mielestäni ne ovat parasta Veli Lehtoa ja suomalaisen iskelmämusiikin helmiä.

***

Vainajan muistolle orkesteri soittaa urkuparvelta ja Mäkipää laulaa komeasti Come priman, Umberto Marcaton bravuurin.  Hautajaisten  muistelujakson jälkeen elokuva saa mielikuvituksellisia piirteitä.

Ennen kuin selitän elokuvan puhki, kehottan arvoisia lukijoita katsomaan Areenalta Matti Ijäksen Viimeinen keikka, mutta ei Pala valkoista marmoriakaan ole pahitteeksi. Jokainen muodostakoon niistä omat merkityksensä. Kaiken lisäksi niistä saa vähällä vaivalla hyvän mielen.

Kuvassa haitaria muistotilaisuudessa soittaa kirkkoherra Himanen, takana vasemmalta Volanen, Niemi ja Mäkipää.

(974.)

Helmikuun 16. päivän aamuna Vaalan juna-asemalla puhelinta näpelöivä mies odottaa junaa. Mitä muutakaan. Keltainen asemarakennus on parhaat päivänsä nähnyt. Kakkosraiteella seisoo pitkä tavarajuna, jonka kummassakaan päässä ei näy veturia. Vaunujen kyljessä on tekstiä kyrillisillä kirjaimilla, siis venäläistä kalustoa.

• Asemalle tulee vielä kaksi tyttöä. Näin meitä junaannousijoita on neljä.  Hiljaisuuden rikkoo vivahteeton kuulutus suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi, jonka mukaan IC-juna Kuopiosta Oulun kautta Rovaniemelle saapuu näillä hetkillä ja niin se sieltä tulee. Veturi kiskoo viittä vaunua, joista muutama on kaksikerroksinen. Nousen vaunuun numero viisi ja hakeudun paikalleni. Nostan suksipussin hyllylle ja huomaan siihen tarttuneen lumen tipahtavan säleikön lävitse alapuolella istuvan miehen päälle. Pyydän anteeksi, mies naurahtaa.

Mitä edemmäksi matka jatkuu, sitä ohuemmaksi käy lumikerros. Ennen Muhosta sänkipellot ovat lumettomia ja surkean näköisiä. Vaalassa, jossa hiihtelin viisi päivää, lunta oli niin kuin helmikuussa tapaa olla. Tuttavan laatima ja hoitama latu lähtee talon portailta ensin pitkin Oulujärven rantaa siitä se kaartaa paikallistien yli mäntyvaltaiseen metsään. Huonosta, hiekkapohjaisesta kasvualustasta kertovat hoikat puut, joita on tiheässä. Niiden seassa voisi hiihtää ilman sauvoja repien puista vauhtia.

Latu-ura kiemurtelee niin, että siinä on mahtunut moottorikelkan mennä perässään latukone. Latu kulkee jonkin matkaa vilkkaan Kajaani–Oulu-valtatien lähellä ja siitä se sukeltaa voimalinjaa pitkin ja hakeutuu vanhalle valtatien pohjalle ja ylitettyään kylätien latu laskee vesijohtolinjaa pitkin suolle.

Kylätietä pääsee Soutuojalle. Se ei sano mitään, mutta kun tuttava valottaa: sieltä on ponkaissut valtakunnan maineeseen kahden sisaruksen Annan & Kaisan muodostama yhtye Maustetytöt, kitulias maisema saa aitoa hohtoa. Tuttava kuitenkin lisää, ettei Maustetytöt juuri enää kotimaisemiin ehdi. Suuri yleisö haluaa heistä osan. Ei siis auta kuin ensi kesänä suunnata Provinssiin katsomaan Maustetytöjä ja kuuntelemaan ainakin sen yhtä listahittiä Tein kai lottorivini väärin. Eikä Maustetytot ole ensimmäistä kertaa Seinäjoelle. Viime syksynä persoonallinen yhtye esiintyi Rytmikorjaamolla.

Tuo lottorivin väärin tekeminen piti taas sananmukaisesti paikkansa. Onneksi Jokeri tuotti kuuden euron edestä lohtua ja kannustaa jatkamaan rahapelien pelaamista.

Juna on aikataulussa ja seuraava lähtee ajallaan Oulusta kohti Helsinkiä ja Seinäjokea.

(973.)