Kuukausi: lokakuu 2019

Kun ihminen kadottaa lähes neljännesvuosisadan käyttämänsä lippalakin, se ei ole mikään läpihuutojuttu. Minä tiedä sen.

Asiallisesti tarkasteltuna päähine, jonka elinkaari on ollut noin pitkä, siinä on syntynyt isäntään kiintymyssuhde ja lippalakki saavuttanut saavuttanut lempihatun aseman. Kiintymyksen särkyminen merkitsee pientä katastrofia. Lippalakkiani käytin pakkasia ja armottomia hellepäiviä lukuunottamatta ja siitä tuli osa minuuttani. Talvipäähineenä käytän pipoa ja kesällä lippistä.

Viime keväänä olin menettää piponi, joka edusti talvista minuuttani. Sen jäljittäminen ja löytyminen kävi kuitenkin helposti. Se unohtui Eskelisen Lapinlinjojen bussiin, jolla tulin Saariselältä Rovaniemelle jatkaakseni junalla Seinäjoelle. Huomasin junassa pipon jääneen bussin hattuhyllylle. Laadin kotiin saavuttuani Eskelisen toimistoon seikkaperäisen viestin, eikä mennyt kuin päivä kun jo tuli vastaus: pipo löytynyt. Se luvattiin lähettää minulle ja parin päivän kuluttua se oli minulla ja päässäni.

Lippalakin jäljittäminen tuntui aluksi helpolta. Aloitin poissulkemisemenetelmällä. En ollut unohtanut sitä Pariisin-matkalla lentokoneeseen, en bussiin Helsinki-Vantaalta Tampereelle enkä junaan. Viimeinen muistikuva, jolloin lippalakki oli päässäni,  oli se kun kävin Tatun kanssa Salotassa keittolounaalla. Varmistuskäynti Salotassa oli tulokseton, samoin Tornävän ammattikoululla, jossa Eilan olimme syöneet lounaan. En sitä löytänyt uimahallin löytötavaroista kuin kirjastoonkaan unohtuneista ja talteen otetuista tavaroista. Etsintä tuntui turhauttavalta.

Mieleeni tuli vielä, että olisiko se jäänyt erään kokouksen jälkeen niihin tiloihin. Hain kokoushuoneen avaimen puheenjohtajalta ja kerroin asiani, ja hän noukki saman tien hattuhyllyltä viisi lippalakkiaan, joista yhtä tarjosi minulle. Se oli peräti tyylikäs. Sanoi sen olleen hänelle alkujaankin pieni, minulle se sopi hyvin, koska tukkani oli äskettäin parturoitu. Kiitin ja ajoin vielä tutkimaan kokoustilan, mutta ei sieltä mitään löytynyt.

Päätin lopettaa lippalakkini aktiivisen etsimisen. Se voi tulla vastaan jossakin, kuten kotona liukuovien takaa vaatekaapin ylähyllyn väärästä muovikorista, lattialta tai jonkin takin hihasta tai ihan mistä vain. Jopa jonkun vastaantulijan päässä.

Ei ollut ensimmäinen kerta kun kadotin lippalakin. Kerran se jäi junaan. Silloin – hyvään aikaan – junaan unohtuneet tavarat koottiin Helsingin rautatieaseman löytötavaratoimistoon ja seuraavalla kerralla Helsingissä poikkesin löytötavaratoimistossa ja siellä lippalakkini oli. Enää ei junaan unohtuneen omaisuuden kanssa toimita yhtä sujuvasti, vaan ensin asiasta tehdään maksullinen toimeksianto jollekin löytötavaratoimistolle. Ja jos se löytää kadotetun tavaran, toimittaa se sen sievoista korvausta vastaan asianomaiselle. Se on törkeää rahastusta toisen hädänalaisella tilalla.

Menetetyllä lippalakillani on enää vain hiipuvaa tunnearvo, joten olisi tunteetonta pulittaa siitä löytöpalkkio.

Kuvan pariisilaisen kitaristin tukkalaite ei suosi lippalakkia. Tuskin baskeriakaan.

(952.)

Viime perjantaina eli 25. lokakuuta totesin uineeni elokuun alusta 105 kilometriä. Se ei sinänsä ole paljon, mutta minulle merkityksellistä, koska uinti on tapahtunut kesäkuun 19. päivä asennetulla uudella polvinivelellä. Pidin puolitoista kuukautta taukoa uinnista ennen kuin tohdin ottaa polven tositoimiin eli uintikäyttöön. Nyt tuntuu siltä, että uinti kuntouttaa tehokkaasti polvea ja miestä.

Tuo 105 uinti- ja kunnian kilometriä on vaatinut 35 pulahdusta altaaseen kroolatakseni kolme kilometriä. Tulkoon mainituksi, että kyseinen kolme kilometriä vaatii 120 käännöstä eli voltin pyöräyttämistä päädyissä. Näin volttikäännöksiä on 105 kilometriin sisältynyt 4200. Join perjantaina uimahallin kahviossa munkkikahvit vuosia jatkuneen intensiivisen harrastuksen kunniaksi ja kannustukseksi.

Meitä pitkän matkan kuntouimareita tai uintiniiloja näkee altaassa vähän. Tai sitten me käymme uimassa ihan eri aikoina. Uinti koetaan ja käsitetään helposti pulahdukseksi veteen ja muutaman sadan metrin etenemiseksi posket pullolla vimmatusti polskien ja veden ryöpsähdellessä ympäriinsä. Session kruunaa saunominen.

Usein keskiviikkoaamuisin tapaan Marko Maunukselan orkesterin rumpalin. Tosin viime aikoina en häntä ole nähnyt. Olisivatko keikkamatkat vieneet Honkakylässä asuvaa muusikkoa sen verran kauaksi, ettei perheenisän mieleen ensimmäiseksi aamulla tule lähteä uimaan. Meillä eläkeläisillä on eri juttu; ei muuta kuin aamupuuron jälkeen uimaan.

Tämä rumpali muuten ui hyvällä tekniikalla. Sitä selittää miehen monipuolinen treenaaminen johon kuuluvat vaihtelevat harjoitusmenetelmät: räpylöillä uiminen ja niin sanottujen lättäreiden sekä pulliksien käyttö. Ja rumpalin rytmitaju jalostaa liikuntasuoritusta antaen biomekaniikalle ja liikeradoille oikean ajoituksen.

                                               ***

Viime viikolla eräänä aamupäivänä uimahallin kahvion eräässä pöydässä erään Sepon valokuvan vieressä paloi kynttilä vakavan miesporukan muistellessa kuntoilukaveria, joka oli saanut tehtyä harjoituksensa. Lopullisesti. Siinä kun yläkerroksen ikkunoista avautui näkymä uima-altaalle tuli mieleeni assosiaatio olemisesta ja  ajasta. Sein und Zeit, kuten Martin Heidegger (1889–1976) nämä suureet määritteli vaikeaselkoisen pääteoksensa nimeksi vuonna 1927.

(951.)

    

Paikkakunnalla alkoi operoida ruokatilauksia asiakkaille toimittava Wolt. Päätimme kokeilla, koska menettely vaikutti nopealta ja ravintolat tutuilta. Mutta keiton tilaus Woltilta tuotti vesiperän, ja nälkä kurni jo siihen malliin, että jotakin suuhun pistettävää piti saada.

Päätimme turvautua kotikonstiin– tai vaimo päätti ja teki keiton itse. Minua siinä ei tarvittu, joten säästyimme lopputulokselta, jonka vanha viisaus tiivistää ”mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa”. Ja hyvää siitä tuli ja halvempaakin, kuin jos se olisi tilattuna toimitettu kotiin.

Iso kattilallinen valmistui sillä aikaa kun otin päiväunet ja syötävää riittää useaksi päiväksi. Keittohan paranee aina kun sitä lämmittää, mutta jo ensimmäinen lautasellinen niin sanotusti vei kielen mennessään.

Kyse ei ole ihan mistä tahansa sopasta, vaan se on peräisin Ranskan gastronomiasta Napoleon III:n ( 1808-1873) saavuttaman Solferinon taistelun 24.6. 1859 voiton kunniaksi nimetystä keitosta, Potage Solférino.

Nimikkokeiton lisäksi Solferinon taistelusta jäi jälkipolville jotakin vielä tärkeämpää. Taistelu oli erityisen raaka eikä haavoittuneiden hoitoon juuri kiinnitetty huomiota. Sveitsiläinen Henri Dunant oli tuolloin matkalla  Solferinossa ja hän järjesti yhdessä lähiseutujen asukkaiden kanssa apua taistelussa haavoittuneille sotilaille. Dunant kirjoitti kirjan Solferinon muisto, jossa hän ehdotti vapaaehtoisjärjestöä auttamaan sodan uhreja ja että haavoittuneiden sotilaiden hoito turvattaisiin kansainvälisin sopimuksin. Näin syntyi Punainen Risti.

Solferino-keiton ainekset kuudelle:

300 g purjoa

500 g perunoita

100 g voita

1 dl ranskankermaa

neljän vehnäpatonkisiivun sisusta

muutama oksa kirveliä

1 1/2 l vettä tai kalalientä

reilu ruokalusikallinen tomaattipyrettä tai 3 tuoretta kuorittua tomaattia, joista siemenet on otettu pois ja leikattu kuutioiksi

suolaa

Sitten kattila liedelle ja alkaa tapahtua: kuoritaan ja paloitellaan perunat ja silputaan puhdistettu purjo.

Kuullotetaan sipulisilppua voissa ei kuitenkaan ruskitetuksi.

Vihannesten päälle kaadetaan vesi tai kanaliemi. Liemen kiehuessa lisätään perunat ja patongin sisus, suola sekä kirveli. Kypsennys puolituntia.

Keiton kiehuessa siihen lisätään tomaattipyree ja tomaatit.

Soseutettuun keittoon lisätään ranskankerma ja voita sekä tarkistetaan maku.

Keitetään erikseen suolalla maustetussa vedessä pieniksi kuutioiksi leikattu porkkana ja peruna. Tarjoiltaessa kullekin lautaselle lisätään keiton päälle koristeeksi keitettyjä peruna- ja porkkanakuutioita.

Bon apetit.

Olisi lautasella voinut olla joitakin koristeita, mutta Woltiin pettynyt nälkäinen syöjä ei silmänruokaa ehdi nauttia.

(950.)

Maanantaina kun menin uimaan, selvisi uimahallin parkkipaikalla, että koululaisilla on syysloma. Parkkipaikalla ei näet ollut ainoatakaan mopoa, skootteria, kevytmoottoripyörää eikä mopoautoa. Yleensä ne vievät suurimman osan parkkiruuduista.

Saman havainnon oli tehnyt pari muutakin, joiden kanssa ennen kahdeksaa odottelimme hallin ovien avaamista. Toinen ihmetteli, etteikö lukion pihassa ole sen vertaa tilaa, että koululaisten kulkupelit mahtuisivat sinne. Ei taida olla. Toinen oli sitä mieltä, että yhteen parkkiruutuun voisi pysäköidä useammankin motskarin.

Viikonlopun Pariisin-reissulla hankin Speedon uimalasit osuessani lauantaiaamuna ostoskeskuksessa urheiluliikkeeseen. Hinta oli jokseenkin sama kuin Suomessa. Pakkauksessa oli tiiviisti taiteltu paperi, jossa oli 34 kielellä, mukaan lukien suomi, lasien käyttö- ja turvaohjeet! Litanian lopussa oli viidet ohjeet kirjoitettu länsimaisesta kirjoitustyylistä poikkeavasti: yksi näytti kiinalta, toinen japanilta, kolmas oli arabiaa ja kahden harakanvarpaista en saanut tolkkua. Pääasia, että teksti tulee omaksutuksi kohdemaassa ja laseja käytetään oikeaoppisesti.

Hypättyäni altaaseen yllätyin saman tien uusien lasien tehokkuudesta, ne olivat kirkkaat ja niillä näki terävästi. Harmi vain, että uima-altaan vedenalainen maailma on kaakelinen. Ihmettelin, kuinka olin viitsinyt käyttää vanhoja, kuluneita ja falskaavia laseja, joiden tarjoama näkymä oli utuinen. Uinti sujui ja kolme kilometriä taittui huomaamatta. Kyllä nyt kelpaa kroolata.

Aikoinaan meikäläisen koulun syysloma tunnettiin sadonkorjuulomana ja silloin tavattiin käydä nostamassa perunaa tai naurista siellä, missä apua tarvittiin.

Eräältä lomalta mieleeni on kuitenkin jäänyt – johtuuko paraikaa  Veikkauksen peliautomaateista käytävästä keskustelusta – kun seurasimme kylän kahvilan pajatson ympärillä erään Sulo-nimisen miehen pelaamista. Sulo katsoi ovelasti kieroon, toinen silmä päävoiton hahloa, toinen takaressua. Kerran Sulo pani meidät oppikoulupojat testiin ja kysyi, mitä tarkoittaa:”Jag var skogare, men jag söp min motorsåga.” Kukaan ei osannut suomentaa virkettä, joten Sulo sen siinä pelatessaan käänsi: ”Olin metsuri, mutta ryyppäsin moottorisahani.” Se piti paikkansa. Sulo oli sodan jälkeen ollut Ruotsissa metsätöissä lukuisten suomalaismiesten tapaan –  ja oppinut pakostakin ruotsia. Eikä tainnut olla hänen muistiinsa jäänyt virke noilta ajoilta aivan harvinainen.

Kuvan oikeanpuoleiset tummalinssiset Speedo-lasit olivat maanantaina ensimmäistä kertaa käytössäni, ja totesin ne erinomaisiksi.  

(949.)

Pariisista paluun ajankohta kotimaisemiin sunnuntaiksi ajoittui hyvin, sillä hellettä on tiedossa ja se tietä mielenosoittajien hyödyntävän oloja asiansa ajamiseen. Siitä kärsii liikenne ja turistit joutuvat uhraamaan lyhyillekin matkoille ylimääräistä aikaa, joten lienee sopiva aika lähteä hyvissä ajoin Charles de Gaullen lentokentälle.

Matkamme oli lyhyt, mutta onnistunut. Nähtiin ja kuultiin paljon, ja koettavaa jäi seuraavaankin kertaan. Notre Dameen ei ollut asiaa, sillä tulipalo huhtikuussa muutti 850 vuotta vanhan katedraalin ongelmajätteeksi. Palon aikana lämpötila katedraalin sisällä kohosi viranomaisten mukaan noin 800 asteeseen.

Lyijyn sulamispiste on 327,5 °C ja sitä oli paljon katedraalin kelloissa. Lyijy jos mikä on paha ympäristömyrkky. Katedraalin korjaajien täytyy suojautua huolellisesti myrkyiltä. Myös ympäristöä ja rakennuksia on jouduttu puhdistamaan lyijyjäämistä ja ohjata liikennettä kiertoteille.

Lauantain vierailu Montmartrella täyttää määritelmän elämykseksi. Jouduimme matkalla sinne useaan otteeseen muuttamaan reittiä. Vilkas liikenne jumittui risteyksiin ja minkä muun kuin mielenosoitusten takia. Keltaliivejä suosi kesäinen lämpö.

Bussikuski sompaili taitavasti tehden u-käännöksiä ja valiten uuden ajolinjan. Kukkulan juurelta jalkaisin tehtävä muutaman sadan metrin loppumatka pitkin ahdasta katua toi mieleeni lehtikuvat Tangomarkkinoiden avajaisista sillä erolla, että nyt monen käsi piteli partnerin sijasta viini- tai olutpulloa ja jotkut taiteilivat lähes täysi punaviinilasi koholla kohti funikulaaria. Se on kiskoja pitkin köysiradan avustuksella ylös jyrkkää rinnettä kulkeva vaunu.

Suomessa tällainen rinnehissi kuskaa väkeä – silloin kun on kunnossa – ylös Turun Kakolanmäkeä. Konevoiman Montmartrelle olisi voinut korvata portailla, jotka ovat yhtä pitkät kuin Joupiskalla. Menijöitä piisasi niillekin.

Kukkulan laelta, katedraalin kupeelta avautuivat upeat maisemat yli Pariisin. Muiden tavoin laitoin merkille, että suuri osa väestä oli nuoria. Monet olivat matkassa lasten kanssa, mikä sopi ajankohtaan, sillä näihin aikoihin täällä vietetään sadonkorjuunjuhlaa.

Yleensä näillä reissuilla tapaa muita suomalaisia, mutta tällä kertaa se jäi minimaaliseksi ja symboliseksi. Sunnuntaina lähtiessämme kohti lentokenttää näin erään korkean talon huipulla kyltin jossa luki suomalaisillekin tutuksi tullut Areva! Firma vai mikä konsortio se on, rakentaa Eurajoen Olkiluotoon ydinvoimalaa, joka viivästymisineen muistuttaa Iisakin kirkon rakentamista. Toinen, kauaksi näkynyt plakaatti kertoi, että hissijätti Kone on täällä ja näkyi Nokiakin pienemmällä präntillä.

Lainalaiskorttelissa meikäläistä liikautti kun erään kadun nimi oli Rue St. Jaques ja talon seinällä oli itse René Descartesin (1596-1650) kuvakyltti. Tämä on se Cogito Ergo Sum -filosofi. Ajattelen, siis olen. Ei mikään turha jäpikäs, vaikka viereinen putiikki myi kaiken maailman tilbehööriä. 

(948.)

Hotellimme on kansainvälisen ketjun Novotel, jonka parhainta antia on hyvä sänky ja ravitseva aamiainen. Näin ensimmäisen yön ja aamun jälkeen arvioiden.

Torstai vaati meiltä pitkämatkalaisilta kestävyyttä, olimme heränneet kotona niihin aikoihin kun vielä yleensä tavataan kääntää kylkeä. Hyvin kuitenkin selviydyimme kiertoajelusta Pariisin keskustassa, jossa liikenne oli kuin pahimmillaan iltapäivällä Seinäjoen ja Lapuan välillä. Bussikuski hallitsi hermonsa ja ajotyylin eikä päästänyt kiilaajia ja muita röyhkeitä pujottelijoita tukkimaan ajolinjoja. Opas muistutti että Pariisissa on kaksi miljoonaa autoa eikä kaupunki pinta-alaltaan ole kovin laaja, joten ahdasta oli.

Oman lukunsa olivat katuja tukkineet mielenosoitukset. Täällä on totuttu, ettei mielenosoituksista tiedoteta kovin aikaisessa vaiheessa. Katu vaan on katkaistu liikenteeltä ykskaks Ja mielenosoittajat asettuvat kadulle levitetyille pahnoille tai mitä heiniä lienevät. Liikenne seisoo, mutta ilmapiiri on rauhallinen mitä nyt joku iskulause kajahtaa ilmoille ja joku nostattaa henkeä megafonilla ja joku toinen puhaltaa kimakasti pillillään.

En taida pahasti erehtyä, jos väitän jonkun noista mielenosoituksista kohdistuneen tavalla tai toisella ilmastoon. Asia selviää Ylen toimittajan Anna-Stiina Heikkilän tuoreesta twiitistä: ”Kansainvälisen Ekokapina-liikkeen mielenosoitukset ovat saapuneet myös Pariisiin. Kunnianhimotonta ilmastopolitiikkaa protestoivat aktivistit ovat pysäyttäneet liikenteen useilla Pariisin keskustan kaduilla. Autoilijoita ärsyttää, mutta muuten protestit sujuvat rauhallisesti.”

Päällisin puolin demonstraatiot sujuvan sopuisasti, Pariisissa on totuttu vähän kaikkeen.

Jouduimme jättämään bussimme aika kauaksi ruokailupaikastamme, mutta kävelymatkalla ehdimme nähdä lukuisia historiallisia ja moderneja pariisilaisnähtävyksiä. Syntyi vaikutelma, että jo ammoin Pariisissa pidetyt  maailmannäyttelyt ovat panneet kaupunkiin pöhinää. Kakkialle näkyvä Eiffel- torni on valmistunut 1889 ja kaupunkilaiste kauhistelun jälkeen siitä on kehittynyt maailman vetovoimaisin nähtävyys. Eikä se ole ollenkaan koitunut pariisilaisten veronmaksajien rasitukseksi, sillä nähtävyys tuottaa vuosittain 27 miljoonaa euroa, joten se ei tarvitse avustuksia kaupungilta, valtiolta eikä muiltakaan. 

Teräksestä rakennettu tornivanhus tarvitsee huoltoa. Uutta maalia sen pintaan vedetään, sitä suditaan ihan perinteisesti pensseleillä seitsemän vuoden välein. Maalariporukkaan kuuluu 25 miestä ja tänä vuonna mukana on yksi nainenkin. Urakka kestää 18 kuukautta ja se tapahtuu niinä aikoina kun torni ei ole matkailijoille avoinna eli öisin. Näin kassa kilisee ja rahaa tulee.

Saapa nähdä millä tavalla Pariisissa tänään perjantaina ajetaan demokratiaa. Mielenosoituksilla tietysti. 

(947.)

Olen Eilan kanssa Helsinki-Vantaalla, jonne olemme matkustaneet neljällä ajoneuvolla: ensin omalla autolla kello 05.45 Seinäjoen rautatieasemalle, jatkoimme junalla, joka muuten oli Tampereella etuajassa, siitä Tampereen rautatieasemalta meidät kyyditsi turkkilaiskuski taksilla Tampereen Vanhalle kirkolle ja siellä nousimme Länsi-Linjan onnikkaan. Sitä tyyräsi taitavasti viehättävä nainen. Hän osasi kiertää ennen Helsinki-Vantaan lentoasemaa pahimmat tietyömaat.

Ilokseni havaitsin, ettei lentokentän turvatarkastuksessa tarvinnut irrottaa vyötä. Tarkastus kävi ilman huomautuksia ja nopeasti. Lähtöportti 24:n kahviossa join keskikokoisen latten ja söin normikokoisen ruisleivän juustoineen ja paprikoineen. Maailmaa nähneenä Eila joi kuivan Maschio Proseccon, joka toivottavasti hälventää hänen lentopelkoaan. Minua ei sellainen vaivaa.

Tämä Pariisin- matka liittyy kuukausi sitten Tampereen Teatterin Notre Damen kellonsoittajaan, jonka matkalle lähtijät näkivät ennakkoesityksenä. Se oli kerrassaan loistavaa teatteria. Matkalla on mukana Notre Damen lavastaja Marjatta Kuivasto, joka työskenteli aikoinaan Seinäjoenkin Kaupunginteatterissa, ja olin ymmärtävinäni, että hän tulee lähiaikoina vierailemaan Seinäjoella. Matkalla hän kertoi esityksen lavastuksesta. Se on ollut ison joukon saumatonta yhteistyötä. Mukana on ollut metallimiestä, puuseppää, maalaria jne. Matkan järjestäjänä on Aamulehden oivaltava Moro-liite ja sen päätoimittaja Jari Mylläri. Meitä matkalaisia on reilut kaksikymmentä.

Jos on maailma mullistuksessa, on sitä Helsinki-Vantaan lentoasema ympäristöineen. Uusia rakennuksia on noussut ja niiden välissä luikertelee mutkikkaita kulkuväyliä. Näin tietysti täytyy olla, sillä kyse on Suomen ainoasta lentokentästä, joka tulee toimeen omillaan ja pystyy vielä elättämään lukuisat maakuntakentät. Juuri nyt eli harmaan puolipäivän aikaan täällä on rauhallista.

Matkailu avartaa ja joka reissulla ihminen, myös minä, oppii uutta. Bussimatkalla Mylläri neuvoi älypuhelimella tai muulla laitteella vierailemaan ”pieni Pariisin matkaopas”. Siellä kerrottiin lyhyesti tärkeitä asioita kohdekaupungista, annettiin kaiken varalle ohjeita, neuvottiin edullisia ostopaikkoja jne. Samalla tavalla löytyy tietoa myös muista kaupungeista, jonne Finnair lentää.

Päätän tällä erää raporttini tähän. Pyrin jatkamaan tarinointia kun saavumme Seinen rannalle. Siellä pitäisi olla lämmintä, sunnuntaina eli viimeisenä päivänä peräti 24 astetta lämmintä. Ja juuri olemme toipuneet kotimaan suven helteistä, huh!

Kuvan ruokalistan mukaisesti valmistimme viime lauantaina Seinäjoen Suomi-Ranska yhdistyksen perinteisen ranskalaisen päivällisen. Teema ajoittui Napoleon III:n aikaan eli 1850- luvulle, ja hyvin maistui.

(946.)

Aika tarkalleen 55 vuotta sitten eli syksyllä 1964 Pauli Nevala heitti Tokion olympialaisissa keihäässä kultaa tuloksella 82,66 metriä. Nevala oli 24-vuotias, minä 16-vuotias. Viime sunnuntaina Lassi Etelätalo heitti keihästä Dohan MM-kisoissa 82,49 ja sijoittui 4:nneksi ja pelasti Suomen keihäänheiton maineen.

Alajärveläislähtöinen Etelätalo on 31-vuotias. Hän on oppinut eli fiksu mies. Sen saattoi päätellä televisiosta nähdyn perusteella kun Lassi jutteli sujuvasti vierasmaalaisten kilpakumppaneidensa kanssa odotellessaan heittovuoroaan. Eikä hänellä Dohan tuulettomalla stadionilla maanmiehistään olisi juttuseuraa ollutkaan, sillä savolainen Ruuskanen ja raaseporilainen Helander eivät ylittäneet karsintarajaa. Neljän laudaturin ylioppilas Etelätalo on opiskellut Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa farmasiaa, mutta keskittynyt viime vuodet keihäänheittoon.

Sen verran Pauli Nevalakin on ollut tekemisissä farmasian eli lääkeaineiden ja niiden ominaisuuksien kanssa, että ennen kuin popsi dopingpillereitä kokeili niitä ajokoiralleen. Koira säntäsi oitis raivoisaan ajoon, joka oli ulottunut naapuriläänin puolelle ja kestänyt pari päivää. Tämän jälkeen niitä uskalsi ihminenkin ottaa, eikä doping vielä silloin ollut nykyisen kaltainen rikos. Nevala valmisti myöhemmin lyijyvettä, joka hänen mukaansa tehosi diabetekseen. Todennäköisesti se on ollut tehotonta, koska diabetes aina vain lisääntyy eikä lyijyvedestä puhuta enää mitään.

Täytyy toivoa, että vajaan vuoden kuluttua Tokion olympialaisten keihäsfinaaliin meikäläisiä on tyrkyllä Lassi Etelätalon, Antti Ruuskasen ja Oliver Helanderin lisäksi myös Tero Pitkämäki.

Mikä se sellainen Suomi olisi, jolta ei ole laittaa täyttä miehitystä keihäänheiton loppukilpailuun – niin ja kun kiekonheitonkin maailmanmestaruuden voittaa suomea puhuva ruotsalainen Daniel Arvid Paavali Ståhl.

                                            ***

Kuva on Maximilian Stejskalin Folkligt Idrott -kirjasta vuodelta 1954. Lankuttaminen on vanha kansanomainen taito.

(945.)