Kuukausi: marraskuu 2017

Ties monesko kymmenes kerta tämä oli, kun aamupäivä meni Kivistön koulun myyjäisissä. Innokasta väkeä riitti niin myynti- kuin asiakaspuolella. Kokeneimmat ovat asialla jo ennen yhdeksää ja hankkivat pussikaupalla tuoreita leivonnaisia vasta kun pääjoukko saapuu hankinnoille. Toki onnistuneita ostoksia ehti tehdä turhia hätäilemättä, eikä pieni tungos kaupanteossa ole kuin sujuvuutta lisäävä asia. Valintojen kanssa ei voi ruveta kuhnailemaan.

Oli kuivaa kakkua, mokkapaloja, pipareita, joulutorttuja, pizzoja… kasvomaalausta, takuuvarmoja arpoja, hattaroita, tarkkuusheittoa, onnenpyörää. Ja sitä, mitä ei ollut, ei tarvinnut.

Kukaan ei ihan tarkasti osannut sanoa, kauanko Kivistön koulun joulumyyjäisiä on järjestetty. Muuan opettaja arvio neljä vuosikymmentä. Monen ostoksille tulleen jälkipolvi oli jo ajat sitten jättänyt koulun, mutta vanhemmat ja isovanhemmat jatkavat perinnettä. Näin tulevaisuus näyttää turvatulta, ja luokat hankkivat kätevästi leirikoulunsa kustannukset.

Minä poloinen jouduin jo runsaan puolen tunnin jälkeen raahaamaan ensimmäisen ostoskassin autoon. Iltapäiväkahvilla maistelin piparkakkuja, ja maistuivat ne aivan jouluisilta. Kovin perusteellisesti en vielä ehtinyt perehtyä, mitä moninainen arpajaisvoittokokoelma käsitti. Ainakin lasinen kynttilänsuojus ja cd-levy siinä oli. Täytyy toivoa, että niille on käyttöä eivätkä ne hautaudu muun tilpehöörin sekaan.

Jos myyjäisiä pitää arvioida yhdellä sanalla, on se sana yhteisöllinen. Sana tosin on lähes loppuun kulutettu kun sitä on käytetty surutta ja heikoin perustein, mutta näissä myyjäisissä yhteisöllisyys korostuu. Näkee tuttuja, joita tulee kahvitellessa lisää ja lasten vanhempien ja isovanhempien yhteys selviää.

Kivistö koulun joulumyyjäisistä ei jouluun ole enää kuin vähäsen.

***

Paikalla oli Ylen toimittaja, onhan kyse merkittävästä tapahtumasta.  Haastateltavana Anni, joka hoiti kasvomaalauspistettä Veran kanssa.

(758)

Suhtautumiseni huomiseksi eli torstaiksi luvattuun lumimyräkkään vaihtelee tässä vaiheessa hiihtäjän iloisesta näkökulmasta autoilijan huolestuneeseen. Suomi on kahden totuuden tai vaihtoehdon maa pitää paikkansa tässä asiassa.

Ilahdun suuresti, jos aamulla Capun, siis tämän ystävällisen ja pienen borderterrierin kanssa, näemme Linnanpuiston futiskentälle hiihdetyt ladut ja niiden hiihtäjän. Se tietää, että kotiin päästyämme minä vedän päälleni hiihtokamppeet ja otan sukset, kaiketi Yokot ja suuntaan hiihtämään.

Tämänhetkisen lumettoman maiseman katselu marraskuun lopulla ahdistaa. Valoa on niukasti, märkä asfaltti imee auton valot ja ihmiset liikkuvat uhkarohkeasti ilman minkäänlaisia heijastimia. Pahinta on se, että päivittäistä pimeää kestää tolkuttoman kauan. Pienikin määrä tuoretta lunta valkaisee ympäristöä ilahduttavasti ja nostaa mielialaa puhumattakaan muista terveellisistä vaikutuksista, kuten vaikkapa lumitöiden tekemisestä. Ne, jotka asuvat kerrostalossa pääsevät pitkästä aikaa valittamaan talonmiehen heikkoa otetta lumen auraamiseen. Myöhemmin talvella se muuttuu valitukseksi siitä, kun lunta aurataan kovalla kolinalla kovin varhain.

Peittipä luvattu lumisade maan sitten vaaksan verran tai enemmän, on se ohi menevä ilo tai haitta. Säätiedotus näet  lupaa perjantaiksi vesisadetta, samoin lauantaiksi. Siihen loppuvat lumiolot ja sukset pitää nostaa varaston orsille. On tämä rankkaa. Suoranaista kärsimystä.

Ei auta kuin odottaa tulevia aikoja. Sekin on hyvä muistaa, että  meillä on Lappi.

***

Kuulin tai taisin lukea – ainakin omasta mielestäni – hyvän vitsin ajoilta ennen ihmisten ja tavaroiden vapaata liikkumista. Jossakin tuolla Bulgariassa muuan ukko ylittää rajan epäilyttävän usein polkupyörällä säkki tarakalla. Mennäänpä asiaan.

Tullimies kysyy, onko tullattavaa?

– Ei mitään, ukko vastaa.

– Mutta mitä tuossa säkissä on?

– Santaa.

Viikon ajan mies pyöräilee päivittäin säkki tarakalla. Kahdeksantena päivänä tullivirkailijan epäilyt heräävät.

– Sanokaa nyt rehellisesti mitä säkissä todella on.

– Santaa, vain santaa.

– Se tutkitaan nyt, tullimies toteaa.

Santa seulotaan, mutta se on ehtaa santaa

Ukko pyöräilee edelleen joka päivä rajan ylitse säkki tarakalla. Tullimies päättää tehdä lopun hommasta ja lähettää säkin laboratoriotutkimuksiin. Tulos: Santaa.

Tullimies kypsyy lopullisesti ja jättää työnsä. Muutaman kuukauden kuluttua hän tulee tervehtimään kollegojaan, ja eikös santasäkkiä kuljettava ukko ole taas liikkeellä!

Entinen tullimies ottaa ukkoa hihasta ja supattaa hänen korvansa,  ettei hän kunniasanalla paljasta kenellekään, jos ukko kertoo, mitä hän oikein salakuljettaa?

– Polkupyöriä!

***

Nostalginen maisema: A-paalu, hiljainen tie  ja rapistunut liikennemerkki 30 km/h. Pentti Heikkilä on saanut kaiken oleellisen mahtumaan otokseensa.

(757.)

Vähältä piti, etten päässyt todistamaan Inarinjärven eteläpuolelle syöksynyttä meteoriittia. Saariselän Kaunispään rinteelle tulipallo ja sen synnyttämä jylinä olisivat näkyneet ja kuuluneet. Tapaus meni lähes huomaamatta ohitse, sillä eihän näistä ennakkoon tiedoteta.Tai syntyy siitä melkoinen pauke ja jyrinä kun maan ilmakehään tullaan. Sinne tullaan räyhäkästi ei oven raosta kuikuillen.

Onneksi seuraavana päivänä asiasta on kerrottu näkyvästi, on silminnäkijähavaintoja, video- ja muuta kuvaa. Ääni on ollut sellainen, että sitä on verrattu maailmanloppuun. Nyt sekin sitten tiedetään. Inarin palokunta on torstai=iltana ollut lähtövalmiina, kunne sai varmistuksen, ettei kyse ole lentokoneen putoamisesta tai naapurin harhautuneesta ohjuksesta. Sellainen on joskus hulahtanut jäiden läpi Inarinjärveen.

Ursan tähtitieteilijät ovat valottaneet asiaa. ”Tulipallosta on irronnut kymmeniä kiloja, mahdollisesti jopa sata kiloa, meteoriitteja, jotka putosivat maan pinnalle. Ylä-Lapissa tehtiin torstaina illalla useita havaintoja kirkkaasta valopallosta ja jyrinästä. Ilmiö syntyi, kun suurta vauhtia edennyt meteori törmäsi maan ilmakehään.”

Tulipallon putoamispaikka on laulun mukaan jossakin ”hyljätyn järven” etelän- ja kaakonpuoleisilla rannoilla eikä onneksi missään Helsingin lähiössä. Kauniin laulun antama kuva Inarinjärvestä ei taida pitää paikkaansa muuten kuin että järvi on yhtä syvä kuin leveä. Laulu tietää senkin, että mittamiehen köysi on katkennut.

Näin jälkeenpäin harmittaa, kun olen ollut hyvin lähellä, melkein paikan päällä, melkoista tapahtumaa, mutta kuitenkaan en ole mitään nähnyt enkä kuullut. Kuitenkin valpas tiedonvälitys kertoo asiat nopeasti ja katkoo huhuilta siivet heti alkuunsa.
***
Pohjoisessa pakkanen kiristyi sen verran, ettei hiihto enää suuremmin houkutellut. Sen sijaan Saariselän FIS-kisoissa pakkanen, noin 14 astetta, ei ollut este, korkeintaan pieni hidaste, johon hiihtäjien huoltojoukoilla on voiteet. Kisat jatkuvat lauantaina ja sunnuntaina, ja mukana näkyy olevan huippumenijöitä Puolasta, Ranskasta ja Itävallasta jne.

Suomen hiihtäjät kilpailevat samaan aikaan Rovaniemellä. Mikä järki tällaisessa järjestyksessä on? Oman maan huiput mittaavat samaan aikaan keskinäistä paremmuuttaan 260 kilometriä etelämpänä kuin maailmanhuiput!

***

Taisi olla ensimmäinen Lapin-reissu kun en nähnyt luonnossa oikeata poroa. Tuntuma poroon typistyi lautasella poronkäristykseen ja karkkipussin poronpapanoihin.
(756.)

Ylimenosillan päällä kyltti kehottaa käyttämään vasemmanpuoleista latua. Oikeanpuoleisella hiihtojoukkueet virittelevät kalustoaan ja mittaavat suksien ominaisuuksia ladun viereen pystytettyjen tunnistaminen avulla. Saariselällä kisataan viikonvaihteessa korkeatasoiset FIS-hiihdot. Niinpä latua suojellaan meiltä peruslykkijöiltä, jotta sprintti- ja perinteisen hiihtäjät voivat ampaista moitteettomille laduille.

Kävin Kakslauttasessa, jonne muuten poroaidalta johtaa Saariselän hienoin latu. Siihen ei kyllästy, se on vaihteleva, sen laskut ovat nopeita, eivät liian jyrkkiä antaen vauhtia nousuihin ja ympäröivä maisema on rauhallista. Tällä kertaa ladun varressa ei näy poroja.

Kakslauttasen rotevan lihakeitto antoi paluumatkalle ylimääräistä potkua. Ladulla väki on huomattavasti lisääntynyt, olisiko mainittujen hiihtokilpailuja vaikutusta. Paluumatkalla pysähdyn siinä kohtaa, jossa latu erkaantua Ahopään yli Kiilopäälle, siinä piti lepotaukoa myös pariskunta, joka pyysi minua ottamaan heistä valokuvan. Asetuttuaan latuviittojen eteen niin, että niistä voi päätellä, että missä ollaan tai että ainakin ollaan Suomessa ja Lapissa.
Tšekistä, sanoo herra.
Prahasta?
Ei, Brnosta.
Icehockeyplayer?
Jaromir Jágr
Nyökyttelemme asiantuvasti, onhan kyse maailman parhaasta tšekiläisestä laitahyökkääjästä.

Jatkoin matkaa, ja Saariselän keskustassa moottorikelkkamies vahti ettei viimeistelyllä, puhdistetulla ja hiotulla ladulla kukaan hiihdä. Laskettelin sallittua latua ja kapusin tuvalle.

Myöhemmin kauppareissulla vastaani ja ohi kipitti riukusäärisiä urheilijoita, joiden pusakkojen selästä käy ilmi, että kaukaa on tultu. Toivon menestystä.
(756.)

Kyllä minä nyt pahoitin mieleni pahemman kerran, kun en voinut pudottaa neljää postikorttia tuttuun keltaiseen laatikkoon. Sen lippa oli suljettu tiiviisti teipillä ja lyhyt teksti ilmoitti tylysti, että tämä kirjelaatikko on poistettu käytöstä. Postimerkin myynyt henkilö erään hotellin receptionissa sanoi, ettei Saariselällä ole käytössä enää kuin yksi postilaatikko ja se on postikonttorin seinustalla.

Muistan hyvin, kuinka keltainen posti- eli kirjelaatikko kertoi paikkakunnan palvelutasosta. Samanlaisia mittareita olivat, senkin muistan, taajamaan tullut puhelinkioski ja linja-autopysäkki kaupan, apteekin tai muiden palvelujen lähelle. Niistä uutisoi valokuvan kanssa paikallislehti. Puhelinkioskeja ei enää juuri näy, ja niin katoavat posti… ei kun kirjelaatikot. Kaikilla on kännykät ja sähköpostit.

Aina kun posti tipauttaa jostakin kotimaan tai useimmiten ulkomaan kohteesta lähetetyn postikortin, johon tuttu käsiala on tiivistänyt kuulumiset ja terveiset, ilahdutta se. Tuollainen kortti jää joksikin aikaa keittiönpöydälle nojaamaan kukkavaasiin, kunnes se siirretään muiden korttien pariin.

Posti koettaa säästämisinnossaan tyrehdyttää korttien lähettämisen ihannetta ja erästä yhteisöllisyyden ilmentymää. Posti kertoo joka vuosi isoon ääneen, kuinka paljon se joutuu lajittelemaan ja jakamaan joulukortteja. Sen sijaan vuoden muuna aikana lähetetyt ja jaetut kortit ovat sille kustannuserä.

Postin olisi syytä mennä peilin eteen. Lähettäjälle kortti, sen hankkiminen, siihen sopivan merkin ostaminen ja kortin saattaminen loppusijoituspaikkaan edelleen kuljetettavaksi on monimutkainen rituaali. Kun tätä rituaalia vaikeutetaan, ei ihme että juurettomuus vaivaa.

No niin, lähtiessäni tämänpäiväiselle lenkille huomasi, että Saariselän hiihtäjien lähtöpaikkana tunnettu kota oli hävitetty ja sen korvasi moderni, jopa tyylitön opastetaulu. Toki selkeä se on, mutta kodassa oli tiettyä tenhoa ja sen lävitse hiihtäessä saattoi hetken aistia saamelaisuutta ja todeta digimittarista lämpötila ja ilman kosteuden, jonka merkitys jäi minulle epäselväksi. Asiaa olisi silloin tällöin Voinut olla selvittämässä joku meteorologi, kuten Joonas Koskela tai Kerttu Kotamäki.

.Kodan vieressä seisoi ilman suksia kaksi ukkoa, joista mahorkalta haiskahti Se, jonka verryttelypuvun pusakan selässä luki Armenia. Juttelivat venäjäksi, taisivat olla johtajia. Urheilijat olivat maastossa, etteivät joutuneet haukkomaan mahorkanmakuisia ohjeita.

Hiihtelin aikani ja huomasin, että lisää latuja oli avattu hiihtelijöiden käyttöön. Ainakin kerran reissulla pitää poiketa Kaisan savottakahvilassa, siinä on jotakin eksoottista. Kuumaa mehua ryypiskellessäni ja maistellessani lakoilla kuorrutettua leipäjuustoa huomasi, kuinka tiskin päässä olevan kassakoneen kohdalla lattiassa oli puolen neliön kulunut kohta. Se on lahjomaton indikaattori eli osoitus siitä, että kauppa käy ja kassa laulaa kun Kaisa tai hänen tyttärensä hyväntuulisesti myyvät tuotteita ja rahastavat asiakkaita.

Ajatukseni oli käydä toisen kerran hiihtämässä iltasella, mutta kunnolla hautonut makkara-perunasoppa kellisti miehen vaakasuoraan asentoon, josta heräsin puhelimen soittoon. Ajattelin, että taas joku Elisa siellä myyntimielessä lähestyy ja sanon sille suorat sanat. Soittaja oli Eila eikä hänelle suoria sanoja jyräytellä.

Siinä tämä päivä. Nyt mies samoin kuin puhelin ja IPad latautuvat.
(754.)

Seinäjoelta pohjoiseen lähtee yöjuna kaksitoista minuuttia yli puolenyön. Vakaa aikomukseni on mennä sillä Rovaniemelle ja jatkaa sieltä tasan kahdeksalta lähtevällä bussilla Saariselälle. Hiihtokausi pohjoisessa alkaa nyt.

Vaimo kyyditsee minut suksineni hiljaiselle rautatieasemalle. Asemahallissa näkyy toinenkin vartoilija ja yhdessä nurkassa  tuttu pullojen kerääjä kuivatteluja kenkiään. IC saapuu hyvissä ajoissa raiteelle yksi. Vaununi 22 on aika täysi ja konduktööri tarkastaa Seinäjoelta tulleiden liput ennen kuin juna lähtee. Mutta juna ei lähdekään. Se seisoo ja seisoo. Sitten vihdoin kello 01 kuulutus kertoo varovaisesti, että viivästys aiheutuu työvuorosekaannuksesta. Veturinkuljettaja, jonka piti tarttua ohjaimiin ei ole tullut työpaikalleen. Kuulutus kertoo vielä, että lähtö onnistuu kello 01.30.

Juna jäkittää aina vain Seinäjoen rautatieaseman raiteella yksi, vaikka uusi lähtöaika on jo ohitettu kymmenellä minuutilla. Hohhoijaa. Väkeä lappaa ravintolavaunuun kahville ja kauppa käy. Nuorisojoukko, joka näyttää palailevan joltakin retkeltä, soittelee kotiväelle ja kertoo veturinkuljettajan unohtaneen tulla rautahevon ohjaimiin ja kuljettaa pitkä juna perille. Olkaa te siellä kotona rauhallisia, tullaan kun ehditään.

Väliaikatiedon mukaan pääsisimme lähiaikoina matkaan ja saapuisimme Kokkolaan 3.10, Ylivieskaan 4.15 ja Oulun 6.00. Bussiini en näillä näkymin ehdi, ellei bussikuski hyväntahtoisesti odota junaa, sillä lisäkseni pohjoiseen jatkavia on muitakin.

Ihmettelen kahvionmyyjälle, että miksi junan Helsingistä Seinäjoelle ajanut veturinkuljettaja ei voinut jatkaa matkaa pohjoiseen, kun kollega ei ilmestynyt puikkoihin. Neiti tiesi, että veturinkuljettajien työ- ja lepoaikoja säätelevät tiukat pykälät. Mainitsi vielä, että yöjunan aikataulu on melko väljä, eli ei myöhästyminen ihan niin paha taida olla miltä se nyt tuntuu. Pitkän junan makuuvaunuissa matkaavat saavat Seinäjoen asemalla häiriötöntä uniaikaa.

Joitakin matkustajia hiukan huojentaa tieto, että jos kaukojunan myöhästyy vähintään 60 minuuttia, voi siitä hakea korvausta. Odotellessa on ollut aikaa, ja aika on rahaa, niinpä etsin ja löysin netistä kaavakkeen, jolla myöhästymisestä voi hakea korvausta. Pulitin seitsemän tunnin matkasta 44 euroa. Nyt junan nytkähtäessä liikkeelle olemme tasan kaksi tuntia myöhässä, eli kolmannes tehollisesta matka-ajasta on kulunut Seinäjoen pimeää Matkakeskusta tuijotellessa. Jakolaskulla saan korvaukseksi noin 14 euroa eli kolmanneksen lipun hinnasta.

Se ei ole paljon, ei varsinkaan kun VR kertoi äskettäin tehneensä ennätyksellisen tuloksen. Sitä en tiedä, miten kahden tunnin myöhästyminen näkyy junafirman täsmällisyystilastossa.

Kokkolassa klo 3.25 huomaan VR:n kertovan verkkosivullaan kahden tunnin myöhästymisen aiheutuneen ”viivästyneistä lähtövalmisteluista”. Se on hienosti muotoiltu,

***

Oulussa noin kello 5.30 käy selväksi, että olemme myöhässä enää puoli tuntia ja Kemissä vielä vähemmän. Hyvin olemme edenneet, eikä Rovaniemellä ole vaikeuksia ehtiä bussiin.

Karistan mielestäni aikeet hakea VR:ltä korvausta myöhästymisestä, sillä en myöhästy yhtään mistään. Juna on hyödyntänyt väljän aikataulun ja ajellut reipasta vauhtia.

(753.)

Kovin erimittaisia ovat autokyydit, joista puhutaan ja kohistaan. Suomessa uutiseksi piisaa valtiosihteeri Samuli Virtasen matka Kesärannan portista auton takakontissa. Eikä kyse edes ollut pummilla matkustamisesta, mutta asiasta on tehty ilmoitus poliisille.

Sitä vastoin pahemman sortin huijaukseksi kehittyi eräs pitkin ja poikin Keski- ja Etelä-Eurooppaa ajeltu taksimatka. Se päättyi Meksikossa asiakkaan eli maksajan katoamiseen, ja kuljettaja joutui kääntymään vaimonsa puoleen saadakseen lentolipun paluumatkaa varten.

Muuan 47-vuotias wieniläinen taksinkuljettaja teki hiljattain erikoislaatuisen tutkintapyynnön Euskirchenin poliisille Saksassa. Hän oli saanut lokakuun 10. päivä eräältä tutuksi tulleelta asiakkaaltaan tilauksen lähteä hakemaan hänet Monte Carlosta. Sieltä matka jatku Nizzan ja Brüsselin kautta Slowakian Zilinaan ja edelleen Bad Mûnstereifeliin. Siellä kuski ja asiakas viipyivät hotellissa kaksi päivää ennen kuin ajettiin Lontooseen.

Sopimuksen mukaan matkan piti päättyä Lontooseen, mutta asiakkaalla ei ollut maksaa matkasta kertynyttä 18 000 euron laskua. Hän kun ei tapaa pitää mukanaan tuollaista pikku summaa, rahaa hänellä sen sijaan oli eräässä pankissa Meksikossa. Niinpä kaksikko lensi Meksikoon. Siellä asiakas kuitenkin häipyi kuin ilmavaiva Saharaan. Rahaton taksikuski sai vaimoltaan taloudellista apua paluulentoon. Lontooseen hän saapui Toronton ja Reykjavikin kautta, nouti pirssinsä ja ajoi Wieniin ja palasi tällä viikolla tekemään rikosilmoituksen vilpillisestä asiakkaasta.

”Taksinkuljettaja haluaa tietysti rahansa ja siksi hän kääntyi poliisin puoleen ”, kertoo poliisin tiedottaja. Rikosilmoituksen hän teki Euskirchenissä, koska oletti asiakkaansa olevan sieltä. Poliisi ei sitä vahvista, sillä asiassa on paljon selvitettävää ja se vie oman aikansa.

Saa nähdä, ratkeaako suomalaisen valtiosihteerin takakontissa ajelu ennen wieniläistaksarin juttua? Virtasen peräkonttitapaus on ihan silkkaa politiikkaa, jonka pelätään vievän huomion siltä, varautuiko maan hallitus alkukesällä ennen persujen puoluekokousta puolueen hajoamiseen?

Sen sijaan taksijutussa on kyse paljon tärkeämmästä. Saako kuljettaja 18 000 euroa ja saako hänen vaimonsa kustantantamansa lentolipun hinnan takaisin?

***

Tekstissä mainittu vajaan 60 000 asukkaan Euskirchen sijaitsee läntisessä Saksassa 25 kilometriä länteen Bonnista ja noin 30 kilometriä lounaaseen Kölnistä.

***

Onnettomasta taksimatkasta ovat kertoneet useat saksalaiset lehdet, kuten mm. Spiegel online

(752.)