Maanantaina jumppasimme syyskauden viimeisen kolmevarttisen. Seuraavan kerran me ukot treenaamme kuntopiiriä ensi vuoden tammikuun kahdeksantena. Tälläkin kertaa meitä jumppaajat oli nelisenkymmentä eli vakimäärä.
Vaikka tuokio noudattaa suurin piirtein samaa kaavaa eli lämmittelyn jälkeen kuuden liikkeen kuntopiiri ja päätteeksi – ehkä tärkein jakso – tehokas loppuvenyttely. Alku aina hankalaa, saatoin taas todeta, kun ensimmäisenä kuntopiiriliikkeenä oli vatsalla maaten tehtävät vapaauinnin potkut. Liike näyttää helpolta ja vedessä se sitä on, mutta kun vetäjä nostaa ketaransa ylös ja alkaa tehdä tiuhaa potkusarjaa, kaikkoavat luulot helppoudesta. No, minuutin jälkeen saatoimme hetken levätä ja pyöristellä selkää.
Seuraavaksi otamme lankun. Minuutin lankuttaminen on aika simppeli suoritus, mutta sen jälkeen tulee siili, jolla vaikeusastetta on huomattavan paljon. Siinä keho pidetään jalkojen ja käsien varassa jonkinlaisessa köyryssä ja ojennetaan käsiä vuorotellen eteenpäin. Siili on sitä vaikeampi, mitä lähempänä polvet ovat lattiaa ja samalla liike pyritään pitämään mahdollisimman vakaana eli olemaan huojumatta. Minuutin huhkimisen jälkeen hetken lepo maistuu.
Ja sitten käymme vuorikiipeämään. Eipä ole sekään liike ihan helppo, jos sen tekee antaumuksella. Tämän liikkeen rasituksesta kertoo jotakin se, että minuutin sijasta sitä tehdään vain puoli minuuttia. Lähtökohta on sama kuin siilissä, eli käsiin nojaten jaloilla askelletaan vuorotellen eteen ja taakse. En kyllä käsitä, miten tuolla tavalla kiivetään vuorta. Sykettä se nostaa ja tulee hiki.
Kaksi viimeistä kuntopiirin liikettä antavat jo armoa: Selällä maaten jalkoja ojennetaan kuin poljettaisiin pyörää, ja lopuksi asetumme pöydäksi käsien ja jalkojen varaan ja jotta se ei olisi vain seisova pöytä, ojennetaan vuorotellen jalkoja.
Tämä kun tehdään kahdesti, tuntuu sen jälkeen, että on antanut omalle tutulle keholleen kovaa komentoa. Jumppatuokio jättää jälkeensä muutakin kuin tuntemuksia kintereihin ja lihaksiin. Aina aikataulu antaa sen verran myöden, että joku ehtii kertoa mukavan jutun. Tänään niitä kuulin kaksi
Ensimmäisen muistutti, että tottumus on toinen luonto, kun kylän tunnetun hanuristin soitto ei sujunut naapurikylän seuratalolla. Joku sitä häneltä kysyi, että mikäs nyt, kun peli ei soi. Siihen pelimanni, että muuri on väärällä puolella. Muuriin tuijottaminen kun antoi soittajalle tukea ja turvaa.
Samaan teemaan liittyen muuan toinen jumppakaveri kertoi, kuinka tanssin pyörteissä pari oli kaatunut ja ylös päästyään mies huusi orkesterille: ”Koittakaa soittakaa niin, että pysytään pystyssä.”
***
On ennenkin lankutettu. Valokuva ”käänteisestä lankutuksesta” on viime vuonna ilmestyneestä suomenruotsalaisen Maximilian Stejkskalin kirjasta Folklig idrott (Kansanomainen urheilu). Kirja perustuu Stejksalin, joka oli liikunnanopettaja, kansatieteen väitöskirjaan vuodelta 1954.
(759.)