Kategoria: Yleinen

Ryhänen vaihtaa jalalta toiselle pakkasen nipistellessä pitkän ajomatkan aikana hiostuneita varpaita. Hän on pysäköinyt pakettiautonsa kappelille johtavan käytävän varteen ja odottelee iskelmälegendan hautajaisten päättymistä ja saattoväen poistumista. Auton perä on lähellä käytävää ja nokka pensasaitaa vasten.

Tuulilasin takana kojelaudalla näkyy Bilteman tuotekirja, tyhjä kolmioleipäpakkaus, näppylähanskat ja muuta roinaa. Auton helmoja reunustaa jäätynyt rapa. Avoin sivuovi muodostaa syvennyksen, joka näyttää pienoismyymälältä. Näytteille on asetettu torneiksi pinottuja erivärisiä lippiksiä.

Kappelista alkaa purkautua vakavaa ja hiljaista saattoväkeä, tunnettuja viihdetaiteilijoita. Ryhäsen myyntipisteen kohdalla joku astuu hieman sivuun kurkistaakseen pakettiauton sisään ja kokeilee lippistä. Pian siihen pysähtyy muitakin ja moni ostaa lippiksen, johon on kirjailtu viimeiselle matkalle siunatun laulajan menestysiskelmän säe Myrskyn jälkeen on pouta.

Hautaustoimiston valkoinen auto lähtee arvokkaasti kuljettamaan arkkua. Ryhänen muistaa isänsä hautajaiset. Isä eli lähes kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi kuin laulaja. Hänet siunasi nuori kirkkoherra, josta tuli arkkipiispa. Ryhänen rohkaistuu vaihtamaan pipon punaiseen lippikseen. Se päässä hän seisoo ja viestittää, että laulajalegendan muistoa voi kunnioittaa lippiksellä.

Yhtäkkiä Ryhäsen viereen ilmestyy mies, jonka koppalakin kiiltävän lipan yläpuolella lukee vahtimestari vaktmästare ja joka sanoo jämerästi, ettei tämä ole mikään markkinapaikka. Parasta poistua, vai kutsutaanko poliisi.

Ryhänen huomauttaa, ettei hän ole aiheuttanut häiriötä. ”Tunnen arkkipiispan, on meiltä päin, ettei kannata maallisella esivallalla uhkailla”, Ryhänen ärähtää ja lisää: ”Kansanmiehenä tunnetun vainajan mielipide olisi, että hänen nimikkolippiksiään saa täällä myydä.” Ryhäsen olisi vielä tehnyt mieli sanoa, ettei ole ihme, jos kirkko menettää jäseniään, kun sen palveluksessa on tuollaisia nihilistejä.

Joulukuun loppu ei ole paras ajankohta myydä lippiksiä, kesäpäähineitä. Mutta mistä olisi aavistanut, että suosittu laulaja kuolee ja haudataan joulukuussa. Alun perin Ryhäsen piti aloittaa lippiskauppa toukokuussa, kun lavatanssikausi alkaa, mutta valmistaja toimitti tuhannen lippiksen erän painovalmiina puolivuotta etuajassa jouduttuaan rahapulaan.

Ryhänen oli lähtenyt varhain aamulla Etelä-Pohjanmaalta Helsinkiin ehtiäkseen hautajaisiin hyvissä ajoin, niistä kun oli tulossa iso tapahtuma. Päivälle oli tullut mittaa jo ihan tarpeeksi, ja hänen molemmissa housuntaskuissaan seteliniput tuntuivat lupaavilta. Ne kattavat reissun kuluja ja jää niistä hänellekin kulukorvausta.

”Ei turha reissu”, hän tuumaa noustessaan pakettiautoon ja näpäytellessään navigaattoriin päätepisteen.

Moottoritiellä on väljää, mutta ajaminen pientä ylinopeutta niukkenevassa päivänvalossa tuntuu puuduttavalta. Ryhänen ajaa Linnatuulen alitse ja päättää poiketa lähempänä Tamperetta Pirkanlinnan TB:lle. Hän käy vessassa ja juo ison kupin mustaa kahvi lähteäkseen jatkamaan matkaa. Huoltoaseman pihassa aivan Ryhäsen pakettiauton viereen on pysähtynyt Härmän Liikenne Oy:n turistibussi, josta ensimmäisinä ulos ehtineet kaksi naista näkevät tupakoivalla Ryhäsellä lippiksen, jota katsovat pitkään ja tapailevat puoliääneen siihen kirjailtua tekstiä. Ryhänen huomaa keski-ikäisten naisten kiinnostuksen ja ottaa lakin päästään ja näyttää sitä lähemmin.

”Eikö ole puhutteleva päähine”, Ryhänen sanoo tupakan savun tuprutessa suusta ja nenästä. Se jättää viileään ilmaan hitaasti katoavan aromin.

”Kylläpä sattuu, että teillä on tuollainen lippis päässä ja itse mestari on tänään siunattu viimeiselle matkalle. Me olemme kuunnelleet reissulla häntä. Voi että kohtalo osaa olla arvaamaton. Myydäänkö niitä täällä huoltoasemalla”, naiset kysyvät, ja Ryhänen kertoo palaavansa taiteilijan hautajaisista.

”Kovasti meitä saattoväkeä oli”, hän sanoo ja antaa ymmärtää, että siinä mielessä hänkin on ollut matkassa ja työntää pakun sivuoven jyräyttäen auki. Hän nostelee lakkeja pahvilaatikosta naisten nähtäville.

”Paljonko”, kysyy nainen, joka sovittaa valkoista.

”Laitetaan viiteentoista euroon kun jo on sen verran myöhäistäkin. Ovat uniikkeja”, Ryhänen sanoo ja kysyy mistä he ovat tulossa. Väkeä valuu bussista pakettiauton viereen kuin kaloja katiskaan. Kauppa alkaa käydä eikä kukaan halua jäädä ilman lippistä. Joku ostaa kolmekin, ne Ryhänen antaa kolmellakympillä ja toteaa, että kannattaa ostaa tukussa ja myydä vähittäin.

Naiset ovat palaamassa Virosta, Pärnusta kylpylälomalta ja ostosmatkalta.

”Paluumatka on ollut haikea, kun olemme muistelleet Klappista”, hän sanoo tuttavallisesti. ”Tällaista se elämä, toinen lähtee, toiset valmistautuvat jouluun”, nainen jatkaa ja mainitsee, kuinka Hän esiintyi vielä ihan hiljattain Lappajärven Kivitipussa ja Härmän kylpylässä. Nainen ostaa kaksi lakkia, toisen itselleen ja toisen jollekin tuttavalle. Valkoisen hän jättää päähänsä.

Nuorempi nainen sanoo Ryhäselle ohimennen, mutta eikö siinä laulussa sanota että myrskyn jälkeen on poutasää eikä pouta?

Ryhänen myöntää, että niin se menee, mutta tekijänoikeuksien vuoksi se on laitettu näin.

Lakinostajia tungeksii jo niin tiiviisti, että Ryhäsen on keskityttävä kaupantekoon, ja naiset lähtevät huoltoaseman kahvilaan. Heitä seuraa jono, jossa jokaisella on päässään lippis ja monella niitä on kädessään.

Ryhäsen pyöreästä nyrkistä pursuaa seteleitä, joita hän sulloo välillä taskuunsa. Viimeisenä bussista tulee nuori kuski ja sulkee linja-auton oven, hänelle Ryhänen antaa lakin ilmaiseksi.

”On tyylikäs lätsä”, kuski sanoo ja muistelee, kun vei väkeä laulajan konsertteihin. ”Neljällä bussilla kuskattiin maakunnasta väkeä kun Seinäjoen Areenassa oli konsertti. Ja reissuja tehtiin muuallekin.”

Ryhänen lähtee jatkamaan matkaa, ja jossakin Kyröskosken paikkeilla Härmän Liikenne Oy:n valkoinen bussi ohittaa hänet vauhdikkaasti perävalojen etääntyessä ja kadotessa jonnekin pimeyteen. Kolmostie on kapea ja Parkanon jälkeen se muuttuu vieläkin kapeammaksi ja synkäksi metsän reunustamaksi taipaleeksi.

Ryhänen poikkeaa Juustoportissa, jonka piha on täynnä autoja. Isossa kahviossa on runsaasti asiakkaita. Kahvin ja juustosämpylän kanssa hän saa nyt vasta luettua päivän Ilkan, mutta lehdessä ei ole mitään erikoista, ei edes ketään tuttua vainajissa. Lähtiessään hän ostaa myymälästä hautakynttilän, jonka vie vanhempiensa haudalle, kun kotipaikkakunta on matkan varrella ja hautausmaan erottaa valtatiestä vanha kiviaita. Pysähdys vie korkeintaan kymmenen minuuttia.

Hän ajaa hautausmaan ohitse, kun ei huomaa, että tiejärjestelyjen takia hautausmaalle olisi pitänyt kääntyä jo aiemmin. Hän joutuu etsimään sopivan paikan, jossa pääsee kääntymään ja palaamaan.

Ryhänen joutuu pimeässä haeskelemaan vanhempiensa hautaa. Hän lähtee harppomaan hataran muistikuvan perustella siunauskappelilta suoraan eteenpäin. Pian näkymä vaikuttaa tutulta. Iso kuusi, kaivo ja sen vieressä Yli-Jalon sukuhauta, johon Ryhäsen matkalaukkua muistuttava hautakivi jo häämöttää.

Ryhänen huomaa, ettei hänellä ole sytkäriä eikä tulitikkuja. Hän noukkii eräältä haudalta palavan kynttilän, jonka sydänlanka on niin lyhyt, ettei saa siitä tulta tarttumaan omaan kynttiläänsä. Hän jättää oman sytyttämättömän kynttilänsä tilalle ja vie palavan vanhempiensa haudalle.

”Vähän sopimatonta, mutta lainasin vain tulta ja jätin tilalle uuden kynttilän”, hän  pohtii asettaessaan kynttilän lumeen. Pakkanen on kiristynyt ja Ryhäsen korvia ja sormia alkaa paleltaa.

Valokuvan joutsenparista Paukanevalla on ottanut Pentti Heikkilä. 

(1012.)

 

Eino Miettinen syntyi 18.helmikuuta 2005 ja nyt 15. elokuuta 2020 hän on saavuttanut sen kotopuoleni vanhojen miesten asettamista määritelmistä viimeisenkin, joiden mukaan ihminen saavuttaa täysivaltaisuuden. Hänet on rokotettu, nähnyt junan ja tänään päässyt ripille. Seinäjoella rautateiden risteyspaikkakunnalla junan näkeminen ei paljoa vaadi, ja olen kuullut että sen voi korvaa määreellä ”on nähnyt munkin”. Niiden varassa on hyvä kohdata maailma.

Muutamalla muistelulla onnittelen: Osoitit Eino jo Annin ristiäisissä ollessasi kolmevuotias ison veljen ominaisuuksia. Juuri sillä hetkellä kun pappi alkoi kastaa siskoasi ja sinä temppuilit nojatuolin selkänojalla, havahduit: ”Viivi, ei mitään hätää.” Ja Anni lopetti itkemisen ja sinä jatkoit kesken jäänyttä ahertamista nojatuolin selkänojalla.

Taatamummu on kirjannut Sinua koskevia tapahtumia päiväkirjaan ja ne avaavat mielenkiintoisen katsauksen elämänvaiheisiisi. Mummo epäili 30. heinäkuuta 2008, että sinuun on iskenyt 3 vuoden uhma, kun vastustit käsien ja hampaiden pesua ja sinut piti narraamalla houkutella näihin toimiin. Ei kai se mitään uhmaa ole ollut, sillä kenelle pikkupojalle käsien tai hampaiden pesu olisi kolmevuotiaana mieluisaa.

Joulupukkiin menetit uskon jo jouluna 2006 eli nippa nappa yhden vuoden ikäisenä. Vietimme joulua teillä, ja minä poistuin seurasta lähteäkseni muka jollekin tärkeälle asialle, mutta menin naamioitumaan joulupukiksi. Tulin hetken kuluttua takaisin ja aloin joulupukkina jakaa lahjoja, joita sinä sait kovin paljon. Tehtävän suoritettuaan joulupukki sanoi kiiruhtavansa toiseen paikkaan ja poistui. Minä tulin jonkin ajan kuluttua takaisin ja kysyin Einolta, keneltä sinä olet saanut noin paljon lahjoja. Sinä osoitit minua. Sen jälkeen sinua oli turha jymäyttää joulupukilla.

Elokuulta 2008 on maininta, kun olet kiinnostunut tietämään mikä on kylähullu ja mikä tulevaisuus. Niinpä kun eräänä aamuna olit herännyt, kysyit onko nyt tulevaisuus? Se oli suuri filosofinen kysymys. Määritellä mistä alkaa tulevaisuus?

Einon varhaista sanastoa:

Laiva = Laala. Taatan vene oli Taatan laala

Jätski = hätski tai jätsi.

Mummut olivat taatamummu ja fafamummu.

Nalle= nanni

Suklaa= ninni

Maito= maamu

Auto= aato

Norsu=voffu

Kiitos=kiito

 

Suurta kohteliaisuutta osoitit syyskuussa 2006 kun niistit kaikkien paikalla olleiden nenät ja lähtiessä halasit jokaista erikseen. Silloin ei koronaa tunnettu.

Vielä pitää mainita sinun valtaisa kiinnostuksesi LEGOIHIN. Opit nopeasti kokoamaan mitä monimutkaisimpia rakennelmia. Samalla vaatimus aina vain isommista ja kalliimmista Lego-paketeista lisääntyi. Jostain ihmeen syystä löysit Citymarketin hyllyilta aina ne kalleimmat paketit, vaikka et vielä tuntenut numeroita hintalapuissa. Olikohan se niitä viitteitä, joiden perusteella fafa määritteli sinut jo varhain kauppaneuvokseksi?

Einon konfirmaatiota vietimme tosi kesäisenä lauantaina 15.8.2020 Lakeuden Rsitissä ja sen jälkeen Seuralassa. Paikalla oli nelisenkymmentä vierasta ja tarjoilu oli runsasta ja herkullista. Paikalle Turusta tullut Emil oli oikea ilopilleri, joka meni ja tuli ja puheli mukavia.

(1011.)

Perjantaina seitsemäs elokuuta menin suurin toivein uimahallille uidakseni muutaman kilometrin. Urheilutalon parkkipaikka oli oudon väljä ja hallikin oli avattu kello 11, ainakin oman tietoni mukaan, ja tuli siinä joku isä kahden poikansa kanssa uimaan.

Uimahallin kassa oli kiinni ja plakaatissa mainittiin, että kassa avataan kello 15. Ennen kuin tein täyskäännöksen kuulin, kuinka isänsä kanssa myös toiveikkaana uimaan tullut toinen pojista puhkesi sydäntä särkevään itkuun. Siinä oli pettymystä, suuttumusta, epätoivoa ja vihaa. Poika purki tunteensa haukkumalla isää tyhmäksi. Isä puolustautui, että ei tämä hänen syynsä ole.

Poistuin ja sanoin poikien isälle, että Ilmajoen uimahalli avataan tänään kello 13. Ajoin kotiin, mutta käännyin pihassa ja lähdin Ilmajoelle uimaan. Uinti siellä maksaa eläkeläiseltä 2,50 euroa. Olin ensimmäisenä altaassa, ja meni hyvän aikaa ennen kuin seuraavia tuli. Altaassa oli yksi rata varattu kaltaisilleni kuntouimareille. Muilta osin allas oli vesijuoksijoiden ja lasten käytössä.

Kelpasi siinä yksikseen kauhoa kaksi kilometriä.

Tiistaina kävin Tampereen-reissulla sikäläisessä uintikeskuksessa ja uin nimenomaan sen 50 metrin ulkoaltaassa. Tällä kertaa kaksi kilometriä riitti. Taisi olla yli vuosi siitä, kun siinä altaassa viimeksi uin. Nyt kun olen Ähtärissä Myllyperälammen rannalla ja kun olen äsken uinut lämminvetisessä altaassa, tuntuu, että näillä näkymillä luonnonvesissä uidaan pitkälle elokuuhun. Täytyy toivoa, etteivät yöpakkaset ala rynnistää ja  jäähdyttää vesiä ja lopettaa uintikelejä. No, se sopii hyvin avanto- eli avovesiuimareille, jollainen en ole.

Taidan vielä kerran pulahtaa ja rikkoa tyynenä lepäävän järven pinnan.

(1010.)

Heinäkuun viimeisenä päivänä eli viime perjantaina kesä sai uutta draivia. Ranualta, siis Suomen hillacitytystä, tuli ensin aamupäivällä yksi ämpärillinen keltaista herkkua ja tulossa oli toinenkin, mutta jostakin syystä sen reitti ei noudattanut ensin tullutta. Niinpä sitä piti odotella, ja se tunnetusti on turhauttavaa.

Malttikin siinä joutui koetukselle, sillä lakkojen eli hillojen eli suomuurainten lähettäjä ilmoitti hyvissä ajoissa jo torstaina aamulla, että kaksi sankoa hilloja oli Matkahuollon kautta lähtenyt pikakuljetuksena Seinäjoelle. Palvelulupauksen mukaan niiden pitäisi saapua saman vuorokauden aikana määränpäähän eli minulle. Vaan eivät tulleet, ja siitä nousi haloo.

Niinpä rupesin perjantaina selvittämään, missä arvokuljetus viipyy. Lähettäjän ja vastaanottajan nimen perusteella Matkahuollon tiedostoista löytyi maininta, että sangot olivat lähteneet Ranualta Rovaniemen kautta Ouluun, jonne matka oli tyssännyt. Sitten selvisi, että toinen ämpäri oli seuraavana aamuna eli perjantaina Oulussa laitettu rekkaan, jonka suunta oli Jyväskylän kautta Seinäjoelle. Ja tänne se saapui puoliltapäivin. Toinen sanko oli Oulussa laitettu rekkaan, jonka reitti kulki Vaasan kautta Seinäjoelle ja perille se saapui kello 17 eli iltaviideltä perjantaina.

Harmitusta lisäsi se, että pikakuljetus ei ollut nimensä veroinen kuin hintansa puolesta eli ämpäriltä 35 euroa, ja kun niitä oli kaksi, yhteensä 70 euroa. Sillä hinnalla olisin hakenut ne omalla Nissanilla Ranualta ja olisin mennen tullen voinut juoda nisukahvit ja syödäkin jollakin ABC:llä. Pikakuljetus meni päin mäntyä, ja viisaus, hyvää kanattaa odottaa, tuntui piruilulta.

Onneksi se ensin perille tullut sanko herätti toivoa ja tarjosi juhlavan tilaisuuden herkutella kullankeltaisilla marjoilla. Marjojen makuun tai väriin pitkäksi venynyt kuljetus ei ollut vaikuttanut. Ne maistuivat taivaallisilta ja siemenet narskahtelivat hampaissa napakasti.

Vielä kun kuninkuusravivieras Kainuusta toi tullessaan leipäjuustokiekon, jota iltapalaksi nautimme lämmitettynä hillojen toimiessa kyytipoikana, niin johan unohtuisivat murheet. Ihmisluonnon lepyttää alta aikayksikön kourallinen herkkua niin kuin koirankin!

Nyt kun pakkasessa on rasiakaupalla terveellistä hillaa, jolla  pimeinä talviaamuina höystää aamupuuroa, elämä niin sanoakseni hymyilee. Eikä mene kuin vajaa vuosi kun Seinäjoella on taas Kuninkuusravit.

Kävin lauantaina polkupyörällä lämpimässä, mutta tuulisessa säässä Vaasassa. Otin selfien torilla taustalla massiivinen Vapaudenpatsas. Kerran pyöräilykaudessa olen tavannut polkaista edestakaisin Vaasaan, ja nyt se on tältä erää hoidettu.

Nikolain kaupungissa on mukava käydä ja aistia kaksikielisyyttä, vaikka lueskelemalla kadun nimien ruotsinnoksia. Siinä syntyy vaikutelma köyhän miehen ulkomaanmatkasta.

Matka Seinäjoelta Vaasaan on 80 km suuntaan ja edestakaisin siis 160 km. Ei mahdoton reissu, kunhan muistaa menomatkalla, että voimia tarvitaan paluumatkallakin. Selfien jälkeen menin syömään torin laidan pieneen – olkoon  bistro – ravintolaan. Söin kreikkalaisen salaatin ja lohikeiton. Harmikseni en erottanut enkä maistanut annoksesta hitustakaan lohta, perunaa laimeassa liemessä oli jopa liikaa.

Hyvissä ajoin torille tulleet kauppiaat olivat levittäneet tuotteitaan pöydille, oli tuoreita kasviksia, kenkiä, mattoja ja rihkamaa. Ostavaa yleisöä aamupäivällä oli liikkeellä vähänlaisesti. Torikahvilaan väkeä sen sijaan oli kokoontunut useita pöytäkuntia muodostaen sen kuuluisan toriparlamentin ulkojäsenineen.

Aterian jälkeen lähdin kotimatkalle. Tuuli puuski mistä milloin, välillä sivulta, vastaan tai takaa. Laihian tiejärjestelyt aiheuttivat tulomatkalla hukkakilometrejä. Paluumatkalla läpikulku onnistui hyvin. Vanhasta tottumuksesta poikkesin Tervajoen Siwassa ja ostin pullon Cokista ja kivennäisvettä, jotka tyhjensin omiin juomapulloihini. Kaupassa poikkesi lisäkseni kaksi muutakin pyöräurheilijaa, jotka jatkoivat Vaasan suuntaan. Koronarajoitusten helpottumisesta kertoi kaupan peliautomaatin toimiminen.

Poikkesin perinteisestä reitistäni ja ylitin Kyrönjoen Valtaalassa Akkaansiltaa pitkin vastarannalle Ulvilan kylään ja jatkoin sitä puolta Ylistaroon hyvälaatuista tietä. Ensimmäinen Akkaansilta rakennettiin kyläläisten toimesta 1947 ja se uusittiin 1970, jolloin myös voimakas yhteishenki takasi työn onnistumisen. Silta mahdollistaa joen toisen puolen palvelujen, kuten Valtaalan kyläkoulun, saavuttamisen turvallisesti. Akkaansillan nimi kertoo hankkeen taustavaikuttajat.

Ne naiset. He hankkivat juuri äskettäin Suomen parhaalle sadan metrin juoksijalle, Samuli Samuelssonille, tuhatmäärin Instagram-kannattajia, jotta miehelle löytyi tukijoita eli sponsoreita.

Iltapäivällä pyöräilin uupuneena Seinäjoen torin poikki – ja siellä oli väkeä. Ja kotona soppaa.

(1008.)

Eila jäi Kapun kanssa autoon kun menin kauppaan. Tein ostokset nopeasti ja asetuin kassajonoon, kun kassalle ilmestyi muuan mies tiedustelemaan, mistä saa apua kun tuolla pihalla erään rouvan auton ovet ovat lukkiutuneet ja avaimet ja koira jääneet autoon. Kassa ei osannut neuvoa. Ajattelin, ettei kyse ainakaan ole meidän autosta, koska sen ovet eivät noin vain lukitu.

Niin vain oli, että parkkipaikalla juuri automme ympärillä parveili ihmisiä ja kurkisteli etuistuimella, pelkääjän paikalla, torkkuvaa Kapua. Ihmiset osoittivat Eilalle mitä suurinta avuliaisuutta ja olivat huolissaan koirasta. Joku soitti 112:een, mutta siellä sanottiin, ettei poliisi hoida näitä asioita, joten ottakaa yhteyttä lukkoseppään, mutta voitte tilanteen jatkuessa soittaa uudestaan.

Joku tiesi, että halvimmaksi tulisi särkeä kuskin puoleinen ikkuna. Muuan mies soitti uudestaan hälytyskeskukseen ja vaati apua, ja hätäkeskus lupasi hälyttää palokunnan. Joku sanoi, että ainakin uusimpien Audien lukitus voidaan avata jonkin etäohjelman avulla, mutta se ei koskenut tätä neljä vuotta vanhaa Audia.

Pian paikalle jyristi raskas paloauto, josta purkautui kolme miestä He ryhtyivät tutkimaan Audin ikkunoita. Ne pysyivät jämerästi paikoillaan antamatta milliäkään periksi, jotta jostakin raosta olisi voinut pujottaa ohutta rautalankaa auton sisään ja tiirikoida salpa auki. Yksikön ilmeiseksi johtajaksi osoittautunut vähäpuheinen mies harkitsi jo seuraavaa vaihetta ja otti paloauton eräästä säilytyslokerosta kaksi lupaavasti kalahtavaa työkalua, joilla hän kangotti varovasti tiivisteen alta takasivuikkunaa. Rautalanka siitä meni, mutta se ei tarttunut salpaan, koska se oli upotettu kuppimaiseen tilaan.

Yksikön johtaja huomasi auton takapenkillä kaukosäätimellä toimivan avaimen. Siihen Eila sen oli jättänyt, kun oli setvinyt koiran sotkeentunutta flexiä ja lukinnut oven ja tullut autosta ulos ja pamauttanut oven kiinni; jolloin muutkin ovet lukkiutuivat. Eila jäi ulos ilman avaimia ja koira autoon.

Pelastusyksikön johtaja sanoi vähäeleisesti, että hakee kaupasta apuvälineen, jolla ulottuu painamaan kaukosäädintä. Metallinen makkaranpaistotikku solahti lähes saman tien lukon viereen takapenkille, ja kun johtaja käänsi sen taitavasti oikein päin, napsahti lukitus toisella painalluksella auki.

Onnistumisen ilo loisti palomiesten kasvoilta tai pelastajiahan he ovat, ja Kapu, borderterrieri, oli pelastettu. Yksikön johtajan määrätietoinen ilme vapautui aavistuksen verran, kun hän lähti palauttamaan makkaratikkua myymälään. Eila kehotti minua hakemaan kaupan Alkosta pullon Meukowia. Annoin konjakkipullon pelastajille ja sanoin, että tehtävästä koituneen laskun voi lähettää osoitteeseen… kun joku heistä keskeytti: ”Ei tästä mitään laskuteta, nämä on meidän tehtäviämme.”

Kapu suhtautui operaatioon suurpiirteisesti ja alkoi välinpitämättömästi oikoa jäseniään kun kehotimme sitä siirtymään takapenkille.

Kuvassa Eila ja Kapu, joka vahtii mökin pihapiiriä.

(1007.)

Anekdootti kertoo, kuinka museovirkailija esitteli dinosauruksen luurankoa ja mainitsi sen iäksi miljoonakaksitoista vuotta. Eräs kuulija kysyi, miten luurangon ikä on määritelty noin tarkasti? Museovirkailija sanoi, että silloin kun hän tuli museoon töihin ja häntä perehdytettiin kokoelmiin, museonjohtaja mainitsi dinosauruksen luurangon iäksi miljoona vuotta, ja kun nyt olen työskennellyt museossa kaksitoista vuotta, niin luuranko on miljoonakaksitoista vuotta.

Tuossa Saariselän kylän keskustassa Jokostiellä on muhkea aihki, jota esittelevä kyltti kertoo männyn olevan alueen vanhin puu: ikää sillä on 520 vuotta. Iänmääritys on tehty vuonna 2004, joten puun ikä on nyt 536 vuotta. Puun alku siis ulottuu vuoteen 1484. Suomen-, englannin- ja saksankielisen tekstin alla on maininta Metsähallitus, joten tietoon voi luottaa.

Aihki, joka muuten on kelpo suomenkielinen sana, tarkoittaa ikimäntyä, alueensa vanhinta puuta. Englannin ja saksan kielessä aihkin kuvaaminen vaatii kaksi sanaa Pineral pine ja saksaksikin se pitää selvittää ikimetsän männyksi eli Urwaldkiefer. Ei niissä silti ole sellaista ilmaisuvoimaa kuin pihkanhajuisessa aihkissa. 

Saariselällä aihkin aloittaessa kasvuaan toimi Ruotsin valtionhoitajana 1470-1497 Sten Sture vanhempi. Sture voitti Tanskan Kristianin vuonna 1471 taistelussa Tukholman edustalla, mistä syystä häntä on jälkikäteen pidetty Ruotsin vapaustaistelijana ja niinpä hän hankki itselleen voimakkaan, keskitetyn vallan Ruotsissa.

Voisipa mäntyvanhus kertoa jotakin, mitä sen lähipiirissä on tapahtunut. Sillä riittäisi ihmettelemistä maailmanmenosta ja päivittelemistä Saariselän kehittymisestä urbaaniksi lomakyläksi.

(1006.)

Tuntuman maastopyöräilyyn ja sen edellyttämään välineeseen eli läskipyörään eli fatbikeen hankin eilen Saariselällä. Tiedättehän tuon paksurenkaisen ja vahvarunkoisen polkupyörän, joka näyttää kömpelöltä, mutta ei se sitä ole. Se kulkee näppärästi niin kadulla ja maantiellä kuin umpihangessa ja murtomaalla. Vuokrasin ajopelin viideksi päiväksi 150 eurolla, joten toimistopäiviä ei saa tulla.

Tatulla tällainen pyörä on jo muutaman vuoden olllut ja poika – tai aikuinen mies hän on – on liikkunut sillä Joupiskalla kotimaisemissa ja tietysti pitkin kaupunkia. Hänelle ei tuottanut kynnystä lähteä Saariselän maastoon eli jängälle. Lähtiessä lämpöä oli yli 20 astetta suunnatessamme Laanilan kautta latupohjia pitkin Kiilopäälle.

Syntyi vaikutelma, että ylämäet olisivat talven mentyä saaneet lisäkorkeutta. Niitä noustessa piti polkea tosissaan, kun ne hiihtämällä menivät leppoisasti lykkien. Alamäissä maastopyöräilyssäkin vallitsi ikään kuuluva tuttu luonnonlaki: vauhti kiihtyi ja sitä piti hillitä. Onneksi käsijarrut olivat tehokkaat, mutta pidempi käsijarrun käyttö koetteli rannetta..

Pyörä vaikutaa jämerältä ja se kulkee vakaasti. Vähän ennen Rönkänlampea uran ylitti kolme poroa. Kaksi jäi hetkeksi ihmettelemään lähestyviä pyöräurheilijoita, kunnes katosivat kituliaaseen männikköön.

”Tässä mäessä eräänä talvena kaaduin ja katkaisin sauvan”, piti sanoa Tatulle, mutta hän meni jo sen verran kaukana, että pidin asian omana tietonani. Nyt se mäki ei vaikuttanut mitenkään vaativalta. Lähestyimme Kiilopään tuttuja, tummanpuhuvia rakennuksia, joiden lähistöllä liikkui väkeä ja parkkipaikalla oli runsaasti kotimaan matkailijoiden autoja. Joimme kahvit karanteenirajoituksia purkavassa ravintolassa ja päätimme jatkaa Ahopään yli Rumakurun kautta mökille.

Parin kilometrin nousu oli kivikkoista, koloista ja tarkkaa ajolinjaa vaativa. Minun piti pari kerta hypätä pyörää taluttamaan, mutta kun Tatu ahersi helponnäköisesti, jatkoin minäkin ajamista ja oivalsin maastopyörän parhaat ominaisuudet: paksu eturengas ylittää vakaasti töyssähtäen ihmisen pään kokoiset kivet, niitä isommat väistin eikä pienemmistä ollut haittaa. Jos uraa pitäisi luonnehtia, niin se muistutti kuuluisaa pirunpeltoa.

Tämän tästä meitä tuli vastaan ihmisiä yksitellen, parittain ja yksi perhe lapinkoiran kanssa. Pyörillä liikkuvilta saimme tiedon, että Rumakurussa kosteus on möhjäännyttänyt kulku-uraa niin, ettei siellä pääse sujuvasti liikkumaan. Siis suuntasimme Laanilaan, kun se vielä kävi käteästi.

Aikaa 27 kilometrin matkaan taukoineen meni neljä tuntia. Maantiellä tuo matka olisi pienessä myötätuulessa ja asfaltilla taittunut reilussa tunnissa. Maastopyöräilyyn pitää varata aikaa ja muistaa laulun sanoja: Lapin luonto luo outoa taikaa. Se on kaunis ja vertaamaton…

(1005.)

Vuosi syyskuun 11. päivän iskun jälkeen ajoin muutaman kerran junalla New Jerseyn Hobokenin asemalle jatkaakseni metrolla Hudson-joen alitse Manhattanille tai päinvastoin. Hobokenin nimi sopii hyvin suomalaisen sanastoon. Kerran poikkesin uteliaisuuttani asemalle.

Hobokenin juna-asema on menettänyt loistonsa, jos sitä sillä joskus on ollut. Laatikkomaisen ja korkean matkustajahallin jakoivat puiset kahden puolen istuttavat penkit. Toisessa päädyssä portaat veivät parvekkeelle, sellaiselle sisäparvekkeelle, joka vaikutti juhlavalta, mutta tarpeettomalta, ellei se toiminut jonkinlaisena estradina. Nousin parvekkeelle kuvatakseni sieltä interiööriä.

Tähtäillessäni pokkarilla kuvakulmia rikkoi uneliaan asemahallin hiljaisuuden alhaalta kajahtaneet terävät rämähdykset, joita kaiku heitteli seinältä toiselle. Näin ja kuulin, kuinka kookas vaaleaihoinen poliisi mustassa nahkarotsissa ja koppalakissa pamautti vielä kerran pampullaan penkkiä vahvistaakseen komentoaan: ”Alas sieltä. Ja kuvaus stop!”

Asemahallissa junan odottajat ja norkoilijat seurasivat minua ja poliisia, joka muistutti entistä showpainijaa ja joka kysyi ärjäisten,  mitä te täällä kuvaatte! Sanoin, etten ole nähnyt missään kylttiä joka kuvaamisen kieltää. Poliisin nahkatakista lähti omituinen haju, jonka tunnistan, kun televisiossa näytetään Trumpin vaalitilaisuuksia.

Mukanani ei ollut passia, joten kaivoin lompakosta pressikortin. Se kelpasi, ja olin vapaa menemään. Myöhemmin Hoboken paljastui Frank Sinatran (1915–1998) synnyinkaupungiksi, ja sieltä oli tarjoutunut esteetön näköala Manhattanille, kun kaksoistornit sortuivat 9/11 2001.

Elokuussa 1985 kuvasin Dresdenin Alte Meisterin mykistyttäviä taideaarteita, näyteikkunan kokoisia maalauksia, joiden aiheet vaihtelivat syntiinlankeemuksesta ylösnousemukseen. Elettiin totaalista DDR:n aikaa, ja viereeni tuli sotilas, joka kielsi kuvaamisen. Tottelin, koska kontrolliyhteiskunta ei tunne vaihtoehtoja.

Myöhemmin selvisi, että 35-vuotias tiedustelualalle tähtäävä Vladimir Putin oli juuri 1985 elokuussa aloittanut Dresdenissä harjoittelun KGB:n agentiksi. Oliko hän poikennut tuona sunnuntaina kollegoidensa kanssa tutustumaan taideaarteisiin? Eikä aloittelevan agentin ole terveellistä joutua joka kameran etsimeen, 

Putin kasvoi viisi vuotta korkoa Itä-Saksassa, oppi tiedustelun, saksan ja edettyään suurvallan johtajaksi on saksan kieli tuottanut arvaamatonta lisäarvoa, kun juttu luistaa Euroopan voimanaisen, Angela Merkelin kanssa.

(1004.)

.

Jos kokemus metsätöistä rajoittuu juhannuskoivujen ja joulukuusen sekä ongenvavan hankintaan, kannattaa lukea Kuningasmetsuri, Jaakko Pessisen elämä. Risto Jussilan kirjoittama 299-sivuinen kirja on kunnianosoitus lappajärveläiselle metsurille ja samalla koko ammattikunnalle. Se on myös oivallinen kuvaus metsätyön kehityksestä pokasahasta ja kirveestä moottorisahaan ja monitoimikoneeseen. Siitä selviää myös se, miten metsätyöntekijä ja tukkijätkää muuttui metsuriksi.

Jaakko Pessinen, 71, aloitti työuransa koulupoikana sodassa haavoittuneen isänsä apuna. Taidot ja voimat kehittyivät ja pojan merkitys suurperheen taloudelle tuli aina vain tärkeämmäksi. Lappajärven Länsirannan Aholan kylään asettuneeseen perheeseen kuului seitsemän veljestä ja yksi sisar. Perhe eli tiukkoja aikoja lunastaessaan tilan omakseen. Elanto ja toimeentulo hankittiin omasta metsästä, josta puukaupan ajoitus kuitenkin osui huonoon aikaan, pienestä karjasta, maanviljelystä sekä luonnon tarjoamista antimista. Ja kovalla työllä.

Jaakon ammatinvalinta kypsyi jo varhain. Koulu ei erikoisemmin maittanut, ja poika sijoittui koulutodistuksella mitattuna häntäpäähän, mutta voimiensa puolesta hän oli kärjessä. Opettaja muistaa Jaakon koulun vahvimpana oppilaana puuttuneen ja estäneen toisten kiusaamisen, se oli hänelle luonteenomaista. Jos joku haastoi hänet sormikoukunvetoon, oli haastaja jo etukäteen tuomittu häviöön, eikä muissakaan voimainkoetuksissa Jaakkoa päihitetty. Hänen käsilläkävelytaitonsa herätti huomiota.

Tie kuningasmetsuriksi on ollut vaativa ja kurinalainen kuin huipulle tähtäävällä urheilijalla. Tietysti nuoruuden kokeilut ovat kuuluneet Jaakonkin elämään: Tutustuminen armeijassa tupakkaan alkoi ja loppui kolmen piippukopallisen röyhyttelyyn ja siitä äityneeseen pahoinvointiin. Armeijasta kotiumisen kunniaksi ryypätyn Kossun vaikutus oli tupakkaan verrattava kokemus, niinpä sekin nautintoaine jäi, joskin satunnainen ryyppy joissakin juhlatilaisuuksissa saattaa maistua. Sen sijaan lukuisia ryyppyjä hän on joutunut tarjoamaan 80 moottorisahalleen!

Riittävä yöuni on taannut palautumisen ja kestävyyden yli 50-vuotiselle työuralle: nukkumaan kymmeneltä ja ylös neljältä. Työpäivän pituus on ollut pääasiallisesti kahdeksan tuntia, mutta silloin kun vesisade on pakottanut pois hakkuutyömaalta, on hän tehnyt rokulipäivän lauantaina silloin, kun viikon viimeinen työpäivä oli lyhyempi tai kun työviikko oli viisipäiväinen. Sunnuntaina hän ei töitä tehnyt. Ravinto on ollut suomalaista perusruokaa: runsaasti maitoa tai kotikaljaa, perunoita, voita, leipää ja sianlihaa. Päivän pääateriaan kuului noin puoli kiloa sianlihaa. Metsässä eväänä oli Ilkkaan kääritty maitopullo, termospullollinen kahvia, sokeria ja kokonainen ruisleipä. Voidellun ruisleivän hän kuumensi haarakepillä nuotiossa, jolloin voi imeytyi leipään antaen sille ruokaisan maun.

Ensi kosketuksen moottorisahaan Jaakko sai vanhemman veljensä Juhanin hankittua suomalaisen Hyryn, kun veljekset lähtivät mittavaan hakkuuseen Kuortaneen vanhainkodin metsään. Matkat taitettiin Juhanin osamaksulla ostetulla Mossella. Työtä oli tiedossa ennen lumen tuloa talven yli kevääseen asti. Iso savotta työllisti veljesten lisäksi kolme muutakin metsuria.

Tilipussi lihoi Juhanin kaataessa ja Jaakon kasatessa, kun työ oli mitoitettu suoritettavaksi pokasahalla ja kirveellä. Palkka maksettiin Juhanin verokirjalle, koska Jaakko oli alaikäinen, mutta ansiot tasattiin ja Jaakko osallistui veljensä Mossen osamaksuihin. Autolla päästiin kätevästi palstalle ja kahden viikon työputken jälkeen Lappajärvelle.

Jaakon maine luotettavana, ahkerana ja väkivahvana metsurina levisi ja töitä oli jatkuvasti tarjolla. Ja mikä metsurille on harvinaista, pysyi Jaakko terveenä ja välttyi haavereilta. Yksi hänen elämänsä merkkitapaus oli se, kun hän kaatoi heinäkuussa 1991 tuhatkiloisen Ladan Alajärven Kitron pesäpallostadionilla Alajärven ja Vimpelin pesäpallo-ottelun väliajalla. Suoritus noteerattiin Quinessin ennätystenkirjaan.

Kuningasmetsuri osoittautuu vahvaksi persoonaksi muutenkin kuin voimiensa puolesta. Yhtenä esimerkkinä on se, kun hän oli vuosia äitinsä omaishoitajana tehden samalla raskasta ansiotyötään. Tietokirjailija Risto Jussilan kirja avaa Jaakko Pessisestä ja hänen kauttaan useita näkökulmia, joita sävyttää elämän vaatimattomuus. Jaakko Pessisen elämä noudattaa Suomen sodanjälkeisiä vaiheita ulottuen aivan näihin päiviin. Kirjan lukuisista henkilöistä jäi mieleeni lappajärveläinen kansanedustaja ja ministeri Veikko Savela sekä lapualainen Maatalousseurojen keskusliiton konsultti U.K. Rantala.

(1003.)