Kategoria: Yleinen

Pakkasta vain kuusi astetta ja Väiski kiertää luistavilla suksilla Linnanpuiston futiskenttää kuten aiempinakin talvina. Tosin alkutalven heikon lumitilanteen vuoksi hän on päässyt ladulle tavallista myöhemmin, mutta meno on tyylikästä, vuosien hiomaa.

Hän pysähtyy puistokäytävän viereen sen verran, että saamme juteltua ja Väiski kehuttua keliä hyväksi. Sellaisena se ennusteiden mukaan jatkuu lähipäivät. Vielä kun Väiski on rapsuttanut koiraa, jatkaa hän hiihtoa ja minä Capun kanssa aamulenkkiä.

Päätän myös mennä hiihtämään.

Kalustosta – eikö kalusto kuulosta komealta – valitsen Yokot, optigripit, siis sukset joita ei tarvitse voidella, ja valinta osuu nappiin. Pidolla tässä maastossa ei ole väliä, mutta luisto tuo lisäarvoa kun tasapökällä pääsen kehittämään lyhyillä suorilla kelpo vauhdin.

Hiihtämässä on myös eräs nainen, tuttu ja kaupungin päättäjiä, joka sanoo kokeilevansa tasapainoaan varastosta umpimähkään ottamillaan suksilla. Hyvin hänen hiihtonsa näkyy kulkevan. Muistan, että hänellä on ollut kiusallista selkäsärkyä, spinalis stenosis, ja sen takia sanoo testaavansa tasapainoa. Seuraavan kerran kun hiihdämme toisiamme vastaan, hän kysyy, onko tämä yleinen latu eli hiihto on sallittu.

Sanon, että kaupungin aluetta ja me olemme veronmaksajia, joten kyllä meillä on oikeus tässä hiihtää. Latukin, joita kentällä risteilee useita, on syntynyt hiihtelijöiden jäljiltä, eikä niitä ole tehty liikuntatoimen koneilla. Ajattelin, että olisiko hän huolestuttanut siitä, kun keskellä kenttää sojottaa rautatangon päässä kyltti, jossa kielletään nurmikolla liikkuminen. Ei kai se meitä hiihtelijöitä koske, sillä nurmikko talvehtii kaikessa rauhassa lumen alla.

Jään hiihtämään, kun nainen poistuu. Jatkan kunnes Polarin mittari, olen näitä laiteriippuvaisia, osoittaa matkakseni kertyneen 11 kilometriä. Se saa riittää talven avaushiihdoksi Linnanpuistossa.

”Haluatko todelliseksi vaikuttajaksi?”, Ilta-Sanomat houkuttelee lehteen kesätoimittajia.

 Toinen vaihtoehto vaikuttajaksi on ilmoittautua ehdokkaaksi kevään kuntavaaleihin, eikä ole väliä vaikka paikka kotikunnan tai -kaupungin valtuustossa jäisi saavuttamatta. Kuntapäättäjiksi tarvitaan huomattavasti enemmän vaikuttajia kuin valtuutettuja. Tarvetta on lautakuntien jäseniksi ja varajäseniksi. Vaikuttamaan pääsee niissä lautakunnissa, jotka esimerkiksi valitsevat viranhaltijoita, kuten opettajia.

Ilta-Sanomien rekrytointi-ilmoitus on kuin paras lööppi: lupaa paljon, mutta siihen se jää. Monen toimittajan ura vaikuttajaksi jää poliisikierroksen soittamiseen, Lola Odusogan tai Antti Tuiskun kuulumisten kertomiseen. Sama on monella muulla alalla, eikä moni kirurgikaan pääse paistattelemaan sydämen- tai maksansiirroilla. Jonkun pitää leikata suonikohjut ja peräpukamat.

Kätevä ja lahjakas toimittaja etenee päteväksi ja ratkaisukeskeiseksi vaikuttajaksi, vaikka aloittaisi niin sanotusti ruohonjuuritasolta. Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli sähköyhtiön mittarinlukijana ja lopetin 7-päiväisessä maakuntalehdessä. Vaikuttamisen kanssa oli niin ja näin, kunhan oikaisi virheensä kahdeksan rivin ”korjauksia”-palstalla ja vältti toistamasta samaa virhettä.

Aloittavana mittarinlukijana muistan, kun lasketin pyörällä haja-asutusalueella yksinäisen talon pihaan ja alustasta säntäsi äreä talonvahti. Ei auttanut kuin kurvata takaisin tulosuuntaan ja polkaista kyläkaupalle ja ostaa pätkä hampparinväärää. Mittaria ei jätetty lukematta.

Näin ostin häijympienkin hurttien luottamuksen. Nyt ne mittarit luetaan etänä, ja koirista on tullut lemmikkejä.

Toimittajaksi samoin kuin vaikuttajaksi opitaan tekemällä.

Alan ensimmäinen oppimisenpaikka minulle oli pitäjänlehden kesätoimittajana seudulla, joka tunnetaan sahtiperinteestään. Suven vakioaihe oli heinänteko ja silloin toimittajallekin tarjottiin talkoojuomaa, mutta automiehenä siitä piti kieltäytyä. 

Jo ensimmäinen kesä opetti, että juttukeikalle heinänkorjuuseen kannattaa mukaan varata pänikkä, johon ystävällinen isäntä kaataa lorottaa ruokaisaa sahtia.

Oppirahat piti maksaa.

Elämä on ihmisen parasta aikaa, määritteli Matti Nykänen. Samalla periaatteella kirjan parhaaksi ajaksi voi määritellä joulun. Kirja täyttää ainakin kaksi funktiota: lahjan ja ajankulun.

Muistan kun Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla aikoinaan ilmestyivät ja joulupukki toi ne vanhemmilleni, alkoi valokuvaajayrittäjän keittiön pöydän ääressä päivittäiset lukutuokiot. Kirjoista isä ja äiti lukivat maukkaita kohtia ääneen ja purskahtivat yhtä aikaa nauruun vaikkapa silloin, kun salaviisas sotamies Honkajoki älytti pikkutarkkoja esimiehiään tai Leppäsen Preeti jaanasi ensimmäisen kuorma-autokyytinsä jälkeen, että kylä minä ajattelin että taivaassa se tämmösen pojan koto on. Ilmeet synkistyivät ja luenta muuttui äänettömäksi, kun kirja kertoi vakavista tapahtumista.

Tuolloin välipäivinä ja pitkälle härkäviikoillekin valokuvaamon ovi ei kovin tiuhaan käynyt. Molemmista kirjoista siivilöityi arkeen nasevia sanontoja pitkiksi ajoiksi, jopa vuosiksi.

Isääni nauratti vuosikymmenien ajat Pohjantähdessä kohtaus, jossa plutoonan merkinantotorvi luovutettiin Kankaanpään Eliakselle. Hän otti tehtävän liiankin innokkaasti, ja päällikkö joutui pidättelemään, ettei Elias vain ala töräytellä ja paljastaa joukkojen sijaintia. Isäni jopa paikallisti sen kuusen, jonka kylkeen Koskelan Akseli uhkasi vetäistä Elkun torven. Se tunnettiin Sikurin kylässä koreena kuusena. Pitää joskus poiketa kolmostieltä ja tarkistaa, seisooko kuusivanhus paikallaan.

Minulle joulun eittämätön suosikki oli Panu Rajalan kirjoittama ja toimittama ”Päivä on tehnyt kierroksensa” alaotsikolla Väinö Linna muistelee. Sitä lukiessani korostui Linnan päättäväisyys, ahkeruus ja viisaus samoin kuin Rajalan urakka käydä läpi kymmenien tuntien nauhoituksia, jotka on tallettanut professori Pertti Virtaranta..

Eikä tämä kirja ollut ainoa, joka Rajalalta ilmestyi kuluneena vuonna. Rajala on kynämies kuten Linnakin, ja sekin heitä yhdistää, että molemmat ovat asuneet Hämeenkyrössä ja Rajala elelee Sillanpään maisemissa yhä suurimman osa vuotta.

Tunnen lukkarinrakkautta Linnaan etenkin, kun hän työskenteli Tampereella Finlaysonilla. Minä olin kesätöissä Finlaysonilla 70-luvun alussa, jolloin siellä oli vielä joitain Linnan aikalaisia. He muistelivat vaiteliasta kirjailijaa kunnioituksella ja koettelivat minun Linna-tietämystäni.

Muuan Malmin Väinö kuittasi väärän vastaukseni, että tiedätkö sinä aina nimeäsikään. Siitä alkoi määrätietoinen Tuntemattoman ja Pohjantähden lueskelu, jolle ei näytä loppua tulevan.

***

Panu Rajala viittaa kirjailijoiden elämänvaiheiden tutkimisen tärkeyteen eikä hän hyväksy joskus 60-luvun lopulla amerikkalaista kirjallisuuden tutkimuksen radikaalia suuntausta, että kirjailija puhukoon vain kirjojensa kautta.

Jyväskylän yliopiston yleisen kirjallisuuden professori Aatos Ojala korosti Rajalan tavoin kirjailijan elämän merkitystä. Ojala muuten oli Seinäjoen kirkkoherran poika

Siinä se nyt köllöttää uunituoreena levittäen muhevaa tuoksua. Vielä kun Eila kuorruttaa sen sinapilla ja korppujauholla, päätyy viisituntinen kypsennys ja pääsemme nauttimaan joulun perinneherkkua.

Sian takareisi on jalostunut juhlakinkuksi. Kinkkua me suomalaiset pistelemme näinä päivinä reilut kuusi miljoonaa kiloa. Meidän luuton kimpaleemme on viisikiloinen. Jos vanhat merkit vähänkin pitävät paikkansa, kinkku on kadonnut välipäivinä parempiin suihin.

Tässä vaiheessa joulua tulee aina mieleeni naapurin Penan kertomus hänen asuessaan jossakin Itä-Suomessa. Naapuri oli nostanut tuoreen kinkun ulos terassin kaiteelle jäähtymään. Jouluisessa hämärässä levisi ympäristöön kauaksikin täyteläinen tuoksi, jonka karjalankarhukoira jossakin haistoi ja lähti jäljittämään hajua. Taitavasti koira oli tarttunut vahvoilla leuoillaan kinkkuun ja häipynyt matkoihinsa.

Voin kuvitella sitä mekkalaa, joka syntyi kun tuli aika nostaa jäähtynyt kinkku pöytään. Kaukana ei ole ollut sekään, etteikö isäntä ole kypsynyt ja siepannut hirvikivääriä ja lähtenyt metsään vievien otuksen jälkien perään.

Koira ei tunnetusti malta hillitä ruokahalujaan, vaan se syö niin kauan kuin tarjolla on ruokaa, ja kinkussa syötävää piisaa. Aikain perästä koira jolkutteli kotiinsa luu hampaissaan ja paneutui koppiinsa makuulle sulattelemaan tuhtia jouluateriaa. Isäntäväki jo huolestui, että onko talonvahti jostakin loukkaantunut kun päiväkausia vain kopissaan olla jurottaa.

Sen opin, ettei joulukinkkua sovi jättää hetkeksikään silmistään. Siinä käy pian ohraisesti.Paras paikka sille on vatsa.

Kuva: Siinä ne yhteisöllisyyden rakennusainekset: uunikypsä kinkku ja painotuoreet kirjat ja pullo punaviiniä.

Almanakan ja päivän pituuden mukaan pitäisi – siis pitäisi olla talvi. Toki talvet vaihtelevat niin kuin muutkin vuodenajat. Nekään eivät enää aikoihin ole noudattaneet lapsuuden eikä edes nuoruuden aikaisia kvartaaleja.

Tavallisesti tähän aikaan joulun kolkutellessa ovella talvi on tarjonnut pakkasia ja lunta sekä kunnan liikuntatoimi latuverkostoa. Kalenteriinkin on jo ehditty tilastoida muutama sata hiihtokilometriä, mutta vielä ei ensimmäinenkään satanen ole mennyt rikki. Riipaisee joka aamu, kun nostan verhon ylös ja ulkona möllöttää musta maisema ja pakkasmittarin elohopea osoittaa plussaa. Positiivista on se, ettei taivaalta tipu vettä, ja pääsen toteuttamaan supistuvasta urheilupaletistani koiran ulkoilutuksen pereinteisellä 1.3 kilometrin lenkillä.

Aamuihin tuo myönteistä asennetta koiran ehtymätön into päästä tutulle lenkille. Vuoden aikana kierrämme sen noin 250 kertaa, eli tasaisen taulukon mukaan siitä kertyy vuodessa, 325 kilometriä. Koiralle tuottaa riemua, että se pääsee heti aamusta nuuskimaan yön jäljiltä uudet hajut, ja aina niitä maastoon on ilmestynyt.

Minä puolestani tapaan vähintään kaksi muuta koiranulkoiluttajaa, ja vaihdamme tervehdykset ja havainnot vallitsevasta säästä. Emme tunne toisiamme sen paremmin, mutta koiria puhuttelemme tuttavallisesti niiden nimillä.

Niukimmillaan talviurheilu on viime aikoina jäänyt tähän, kun uimahallikin on ollut suljettuna koronauhan takia. Eilen eli joulukuun 22. uimahalli avattiin kahdeksi päiväksi ja aukioloa jatketaan joulun jälkeen rajoitetusti. Keväällä me kuntouimarit kärsimme, kun uimahalli oli pitkään suljettuna.

Eilen uimaan mennessäni virkailija sanoi, että hallin yleisissä tiloissa on pidettävä maskia.

”Ei kai altaassa?”, ihmettelin ja virkailija tarkensi, että yleisissä tiloissa ja veti pakasta minulle maskin. Viritin sen ja kiitin hienoa palvelua.

Parhaimmillaan meitä polskijoita oli neljä eli jokainen olisi voinut käyttää kahta rataa: yhtä tuonne päähän ja toista takaisin. Reunaradalla liuutteli hinaajan tavoin Kuopion mies, ahkera kuntouimari. Näihin maisemiin hän on aikoinaa tullut Atrian siirrettyä tuotantoaan Savosta Nurmoon.

Uinti kulki kahden taukoviikon jälkeen yllättävän sujuvasti. Niin se on, että penkkiurheilijankin täytyy muistaa levätä. Kaikki merkit viittaavat siihen, että tälle pandemian riivaamalle vuodelle kuntouintia tulee 200 kilometriä. Viime vuonna saldo oli sata kilometriä enemmän.

Joku kyseli hiljaisuutta blogisivullani. Loppuvuosi eli aikani syksystä lähtien on mennyt värkätessäni kirjaa, ja ”Pirulainen vaanii kuin tauti” tuli painosta 17. joulukuuta aikataulun mukaisesti. Viikon aikana sitä on myyty jonkin verran, ja kirjaa voi lukea välipäivinä ja härkäviikoilla, sen hankkii helposti ilmoittamalla minulle turja.turenius@gmail.com tai puhelimitse 050 336 1616. Hinta on kaksikymmentä euroa. Tietysti kirjaa saa Suomalaisesta kirjakaupasta, Infosta, Prismasta ja Minimanista.

Hyvää joulua ja tervetuloa ostoksille.

Kuva: Kirja, krjoittaja ja lenkkikaveri Capu.

 

Siinä se on, mutta antaas vielä hetki olla, niin julki putkahtaa 220-sivuinen kirja Pirulainen vaanii kuin tauti. Kirjasta tekee kirjan lukija, niin tästäkin, vaikka olen sen ihan itse tehnyt tekstiä ja kuvia myöten paitsi sitä yhtä, jonka on ottanut Pentti Heikkilä.

Kirjan syntymiselle antoi yhden mahdollisuuden korona ja sen myötäilijänä karanteeni. Se koetteli meitä seitsemänkymppisiä melko kovakouraisesti, vai olimmeko liian hyväluontoisia ja tottelevaisia? Parempi niin kuin härkäpäinen ja tottelematon. Kyse oli kuitenkin vakavasta asiasta, pandemiasta. Eikä se ole vieläkään poistunut ja jättänyt meitä rauhaan. Tuossa aivan nurkan takana se kyttää.

Tällä iällä karanteeniin voi sopeutua, mutta voi siitä tehdä itselleen kotiarestia muistuttavan rangaistuksen. En sano sopeutuneeni ihan mutkattomasti, mutta omaksuin loppujen lopuksi maskin eli suun edessä pidettävän lapun, ihmispaljouksien välttelyn ja muut pelisäännöt.

Karanteenin lisäksi minut sysäsi kirjaa tekemään pari tuttavaa, jotka ovat vuosikausia seuranneet tätä blogistelua ja aina kohdattaessa patistaneet minua laittamaan tekstit kansien väliin. Tekstiä oli mistä valita, varhaisimmat paikallislehden nurkkapakinoita 70-luvun alusta. Varsinaiseen bloggailuun hurahdin, kun osallistuin vuonna 2012 Rajalta rajalle -hiihtoon eli 500 kilometrin suksitteluun itärajalta Tornioon, ja kirjoittelin raportin päivän etapista.

Kun tällä iällä johonkin innostuu eikä huomaa sitä lopettaa, niin riippuvuus sitä tulee, Niin kävi bloggailunikin kanssa. Ajattelin, että sopiva hetki addiktin lopettamiseksi on tuhannes teksti. Se ei onnistunut.

Valitsin kirjaan noin sata tekstiä kymmenkunnan pääotsikon alle ryhmiteltynä. Blogien lisäksi kirjan lopussa on neljä novellia. Niiden kirjoittamisesta on tullut intohimo, niiden muoto kiinnostaa. Novelleja on kertynyt sen verran, että joskus – kuitenkin ennen seuraavaa karanteenia tai vapaaehtoista arestia – viimeistelen ne painotuotteeksi.

                                                     ***

Ei tämä vuosi täysin penkin alle ole mennyt, jos sitä mittaan uintikilometreillä. Tässä on jopa oltu aallonharjalla ja myötäisessä  vauhdissa. Uituna on nyt 178 kilometriä eli täältä Tampereelle. Jos ei mitään mullistavaa tapahdu, kuten uimahallin sulkemista, vuoden lopussa on 200 kilometriä. Se jää sata kilometriä viimevuotisesta, mutta on vuosikin ollut täysin koronaali.

Pirulainen vaanii kuin tauti käy vaihtoehdoksi, kun kontakteja ja kohtaamisia pitää entisestään vähentää. Kirjaa voi kysellä ja varata minulta osoitteesta turja.turenius@gmail.com

 

Perjantaina illalla Pohjan Citymarketin ovella vaatimattomassa telttakojussa eräs nainen myi aitoja kuopiolaisia Irene Partasen kalakukkoja, ja piti niitä ostaa. Kotiin päästyä niiti piti saman tien ruveta maistelemaan, hyvältä maistui muikkukukko. Maku parani sitä mukaan mitä lähemmäksi Joe Biden lähestyi Amerikan prseidentinvaaliessa maagista 170 valisijn rajaa. Se tiesi myös sitä, että Donald Trumpin tappio alkoi olla jo kirkossa kuulutettu.

Liitteenä on kuva 20:stä ohjeesta kuinka kalakukkoa savolaisittain  naatitaan. Tuskin kuluttaja niihin ehtii tutustua vain hätäisesti, kun tiedossa on järisyttävä nautinto.

Biden sai lauantai-iltana meikäläisten aikaan noin kello 18 varmistuksen 279 valitsijasta, ja päiväkausia meille suomalaisillekin raportoitu kamppailu oli siinä. Huonon häviäjän tavoin Donald Trump lähti pelaamaan golfia ja lupasi palata presidenttikisaan oikeustaisteluilla. Toivottavasti ne eivät käänny Trumpia vastaan.

Oikeuteen ja lakiin vetoaminen on alakynteen jääneen vanha keino. Lakiin menemisellä uhkasi opettajaa Pentinkulman alakoulussa Lepäsen Akseli, kun luikki ikkunasta karkuun uhiteltuaan opettajaa puukolla.

Leikkaanpa kalakukkoa oikein paksun viipaleen ja juhlistan mukillisella piimää Bidenin ilmoitusta, että hän tekee kaikkensa yhdistääkseen tämä hajalle menneen kansansa.

 

Sunnuntainen aamupäivällä Irene ja Petteri lähtivät katsomaan sienitilannetta, eikä aikaakaan, kun metsästä tuli viesti: tuokaa lisää sankoja, suppilovahveroita aivan mahdottomasti! Otin kaksi sankoa ja sieniveitsen, jos vaikka innostuisin sienestämään.

Paikka oli tuttu. Noin kahdentoista kilometrin matkalla – eihän hyviä apajia tavata paljasta – oli lähes joka metsätien varressa punaisiin sonnustautuneita hirviporukan miehiä. Onneksi tuulipukuni pusero oli punainen.

Löysin nopeasti oikealle paikalle ja totesin Irenen sangon täynnä suppiksia samoin Petterin kulhon. Irene opasti minut metsäkoneen jättämälle uralle ja siinä niitä herkkuja oli. Ei muuta kuin napsautin pakkasen jähmettämän varren poikki, ja pian sangon pohjaa peitti kerros sieniä. Aika nopeasti katseeni omaksui maastopohjan ja erotti pudonneiden lehtien seasta suppilovahverot, joita levittäytyi paikoin mattomaisena kerroksena. Siitä niitä oli helppo nostella sankoon samoin kuin muutama kantarellikin. Sienien puhdistus sai jäädä kotiin. Ensin niiden kuitenkin piti antaa sulaa keittiön pöydällä sanomalehden päällä.

Eilalla on usean vuosikymmenen kokemus sienistä ja niiden käsittelystä, niinpä hän ryhtyi sutjakasti puhdistamaan sieniröykkiötä, ja kun hän sai ensi hätään litran verran puhtoisia suppiksia kattilaan ja siihen tarvittavat lisukkeet, niin pian maistui kermalla ja mustalla Koskenlaskijalla tukevoitettu keitto. Lokakuun kulinarismia parhaimmillaan.

Sienisaaliista liikenee vielä useita rasioita pakkaseenkin.

Raikasta lokakuun viimeistä sunnuntaita varjosti synkkä uutinen tietomurrosta, jonka kohteena oli useiden tuhansien pahaa aavistamattomien ihmisten terveystietoja, vieläpä niitä kaikkein henkilökohtaisimpia eli mielenterveyteen liittyviä tietoja. Nyt näillä tiedoilla ja niiden julkistamisella on alettu kiristää asianomaisia. Raukkamaista.

Tuttava aloitti aikoinaan opettajan uran jollakin Peräseinäjoen kyläkoululla ja kyseli syksyllä lasten kesäloman huippuhetkiä. Eräälle tytölle sellainen oli käynti Pokissa eli Peräseinäjoen osuuskaupan kirkonkylän myymälässä.

Markku Mantilan Peräseinäjoki-sarjan kakkososa, Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi, etenee ja laajenee vauhdikkaasti ensimmäisen osan tavoin tasan 510 sivun tiiliskiveksi. Näillä tienoilla ei tule vaikeuksia valita lahjakirjaa isänpäiväksi eikä jouluksi.

Kyseessä ei ole yksitotinen paikalliskuvaus, vaan yleispätevä kertomus Suomesta sen ottaessa hajurakoa Neuvostoliitosta ja suunnatessa Eurooppaan. Asiat nähdään Peräseinäjoen vinkkelistä.

Runsas ja värikäs henkilögalleria tarjoa persoonallisia tyyppejä, joiden kanssa ei aika käy pitkäksi. Mantila pumppaa kohtauksiin sellaista otetta ja jännitettä, että niistä syntyisi helposti elokuvaa.

Rahoituksen kanssa painiva Peräseinäjoen Putki ja Huolto Oy (PPH) on valinnut rohkeasti talousjohtajaksi Kirsikka Liinamaan, nuoren ja topakan tohtorin. Firmaan kasvaneiden mahtimiesten troikka − Viitala, Tuhkala ja Harjula − koettaa ottaa Kawasakilla liikkuvalta tytöltä luulot pois. Se ei onnistu, vaikka nöyryytys on mennyt jo niin pitkälle, että Liinamaa on hilkulla vaihtamassa maisemaa ja jättämässä ”molopäiksi” nimittämänsä äijävitjan hankkimaan puuttuvan rahoituksen.

Talousjohtaja näyttää kuitenkin taitonsa ja hankkii omia suhteitaan hyödyntäen Lontoon rahamaailmasta viiden miljoonan lainan, jolla firma pääsee väljemmille vesille ja aloittamaan tuotannon.

Viitala kiittelee: ”Tämon ny ollu sellaanen viikko, notta ny pitää vähän rentootua. Eikähä lähäretä paikallisehen syömähä, otetahan akat mukaha.”

Romaanin kantava teema on pienen kirkonkylän oman miehen, duunari Allan Lauttamuksen nousu kansanedustajasta ministeriksi ja peräti pääministeriksi, kun aiempi siirtyy sairastuneen presidentin sijaiseksi. Poliittista lähihistoriaa, ja sitä kirjassa on paljon.

Ahkeran ja suoraselkäisen Lauttamuksen eteneminen vallan keskiöön ei miellytä kaikkia, ei omassa puolueessa eikä omassa kunnassa. Tielle kasataan vaikeuksia värväämällä paikallinen häirikkö pahoinpitelemään Lauttamuksen poika, vieläpä kahdesti, ensin koululaisena kotikylässä ja toisen kerran opiskelijana Helsingissä. Kotikylän häirikkö käy käsiksi myös pojan tyttöystävään aiheuttaen tälle vaikean trauman.

Kielimiehenä Mantila hallitsee suvereenisti Turun murteen, jota Lauttamuksen esimies ja tuleva presidentti käyttää. Luontevaa on myös Lauttamuksen leviä eteläpohojalaanen. Murretta annostellaan sopivasti eikä sillä rasiteta lukijaa, kuten helposti on vaarana käydä. Näppärästi kirjassa esitetään ohimennen myös peribrittiläinen sanakikkailu, joka menee suomalaisellekin jakeluun.

Oma lukunsa on Peräseinäjoen kirkkoherra Edvin Helle ja hänen elämänsä, josta on sommiteltu upea ja omiin sfääreihinsä kohoava rakennelma. Nuoreen nyrkkeilyä ja voimailua harrastavaan pappiin jättivät vuodet Lontoon merimieskirkossa jälkensä hyvässä ja pahassa. Päästyään eläkkeelle Helle muuttaa Lontooseen ja nuoruudenrakkautensa luo ja tapaa ensimmäisen kerran suhteesta syntyneen poikansa Kennethin, 33-vuotiaan teologian tohtorin.

Peräseinäjoella kirkkoherra noudatti brittiläistä tapaa poiketa lauantaina iltapäivällä Perätupaan ottamaan yhden wiskin ja ison oluen eli ”rovastin ratkaisun”. Rohkea ja epäsovinnainen ele samoin kuin se, että Helle eli susiparina Esterinsä kanssa antaen ymmärtää, että he ovat aviopari. He erosivat sovussa ja lähtivät tahoilleen.

Romaanin Peräseinäjoki ei ole maailmanmenosta irronnut mörköperä. Sinne ulottuvat hyvät ja huonot piirteet ja sieltä käydään Lontoossa hankkimassa kansainvälistä rahoitusta, jolla tuotetaan paikallista hyvinvointia, joka vaikuttaa Peräseinäjokea laajemmalle.

(1014.).

Silloin, kun koronavirus niin sanotusti tuli iholle, olin K-Market Saariselän Kuukkelissa. Kaiuttimista valui Lasse Hoikkaa ja Souvareita ja hyllyjen väliin oli ilmestynyt kyltti: ”Vain yksi käsidesiputeli per asiakas!”

Kysyntä yllätti. Käsienpesusta ja desinfioinnista tuli uusi normaali ja tästä viimeisiä vetelevästä kesästä erilainen kesä. Yhtäkkiä aikaa oli vaikka kuinka, ja kun näillä vuosilla keksii uuden ajankäyttötavan, on se menoa, oli kysymys sudokuista tai karaokesta.

Lainasin kiekon eli limpun Tiina Hakalalta tai Kankaanpäänä hän voitti kahdeksan kertaa peräkkäin kiekonheiton Suomen mestaruuden ja kerran hopean. Kiekko on perinteikäs laji, siinä kilpailtiin jo antiikissa.

Alkukesä kului limpun parissa Törnävän kentällä, ja tuulet olivat aina suotuisat. Heitin ilman pyörähdyksiä eli vauhditta. Jouduin näet ammoin koulun joukkueessa heittämään kylmiltäni Hämeenkyröä vastaan, jonka joukkueen johtajana oli liikunnanopettaja ja kuulamörssäri Matti Yrjölä. Aloitusheittoni jälkeen hän veti minut sivuun ja antoi pikaopastuksen heittotekniikasta. Silloin kiekkoringin ympärillä ei käytetty suojaverkkoa.

Ei ihme, että tunnen aina myötätuntoa, kun Ruotsin Daniel Ståhlin kiekko tyssää suojaverkkoon. Samaa tunnetta koen, kun Ruotsin johtava epidemiologi Anders Tegnell esittelee koronalukuja.

(1013.)