Siinä se nyt köllöttää uunituoreena levittäen muhevaa tuoksua. Vielä kun Eila kuorruttaa sen sinapilla ja korppujauholla, päätyy viisituntinen kypsennys ja pääsemme nauttimaan joulun perinneherkkua.
Sian takareisi on jalostunut juhlakinkuksi. Kinkkua me suomalaiset pistelemme näinä päivinä reilut kuusi miljoonaa kiloa. Meidän luuton kimpaleemme on viisikiloinen. Jos vanhat merkit vähänkin pitävät paikkansa, kinkku on kadonnut välipäivinä parempiin suihin.
Tässä vaiheessa joulua tulee aina mieleeni naapurin Penan kertomus hänen asuessaan jossakin Itä-Suomessa. Naapuri oli nostanut tuoreen kinkun ulos terassin kaiteelle jäähtymään. Jouluisessa hämärässä levisi ympäristöön kauaksikin täyteläinen tuoksi, jonka karjalankarhukoira jossakin haistoi ja lähti jäljittämään hajua. Taitavasti koira oli tarttunut vahvoilla leuoillaan kinkkuun ja häipynyt matkoihinsa.
Voin kuvitella sitä mekkalaa, joka syntyi kun tuli aika nostaa jäähtynyt kinkku pöytään. Kaukana ei ole ollut sekään, etteikö isäntä ole kypsynyt ja siepannut hirvikivääriä ja lähtenyt metsään vievien otuksen jälkien perään.
Koira ei tunnetusti malta hillitä ruokahalujaan, vaan se syö niin kauan kuin tarjolla on ruokaa, ja kinkussa syötävää piisaa. Aikain perästä koira jolkutteli kotiinsa luu hampaissaan ja paneutui koppiinsa makuulle sulattelemaan tuhtia jouluateriaa. Isäntäväki jo huolestui, että onko talonvahti jostakin loukkaantunut kun päiväkausia vain kopissaan olla jurottaa.
Sen opin, ettei joulukinkkua sovi jättää hetkeksikään silmistään. Siinä käy pian ohraisesti.Paras paikka sille on vatsa.
Kuva: Siinä ne yhteisöllisyyden rakennusainekset: uunikypsä kinkku ja painotuoreet kirjat ja pullo punaviiniä.