Tuttava aloitti aikoinaan opettajan uran jollakin Peräseinäjoen kyläkoululla ja kyseli syksyllä lasten kesäloman huippuhetkiä. Eräälle tytölle sellainen oli käynti Pokissa eli Peräseinäjoen osuuskaupan kirkonkylän myymälässä.
Markku Mantilan Peräseinäjoki-sarjan kakkososa, Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi, etenee ja laajenee vauhdikkaasti ensimmäisen osan tavoin tasan 510 sivun tiiliskiveksi. Näillä tienoilla ei tule vaikeuksia valita lahjakirjaa isänpäiväksi eikä jouluksi.
Kyseessä ei ole yksitotinen paikalliskuvaus, vaan yleispätevä kertomus Suomesta sen ottaessa hajurakoa Neuvostoliitosta ja suunnatessa Eurooppaan. Asiat nähdään Peräseinäjoen vinkkelistä.
Runsas ja värikäs henkilögalleria tarjoa persoonallisia tyyppejä, joiden kanssa ei aika käy pitkäksi. Mantila pumppaa kohtauksiin sellaista otetta ja jännitettä, että niistä syntyisi helposti elokuvaa.
Rahoituksen kanssa painiva Peräseinäjoen Putki ja Huolto Oy (PPH) on valinnut rohkeasti talousjohtajaksi Kirsikka Liinamaan, nuoren ja topakan tohtorin. Firmaan kasvaneiden mahtimiesten troikka − Viitala, Tuhkala ja Harjula − koettaa ottaa Kawasakilla liikkuvalta tytöltä luulot pois. Se ei onnistu, vaikka nöyryytys on mennyt jo niin pitkälle, että Liinamaa on hilkulla vaihtamassa maisemaa ja jättämässä ”molopäiksi” nimittämänsä äijävitjan hankkimaan puuttuvan rahoituksen.
Talousjohtaja näyttää kuitenkin taitonsa ja hankkii omia suhteitaan hyödyntäen Lontoon rahamaailmasta viiden miljoonan lainan, jolla firma pääsee väljemmille vesille ja aloittamaan tuotannon.
Viitala kiittelee: ”Tämon ny ollu sellaanen viikko, notta ny pitää vähän rentootua. Eikähä lähäretä paikallisehen syömähä, otetahan akat mukaha.”
Romaanin kantava teema on pienen kirkonkylän oman miehen, duunari Allan Lauttamuksen nousu kansanedustajasta ministeriksi ja peräti pääministeriksi, kun aiempi siirtyy sairastuneen presidentin sijaiseksi. Poliittista lähihistoriaa, ja sitä kirjassa on paljon.
Ahkeran ja suoraselkäisen Lauttamuksen eteneminen vallan keskiöön ei miellytä kaikkia, ei omassa puolueessa eikä omassa kunnassa. Tielle kasataan vaikeuksia värväämällä paikallinen häirikkö pahoinpitelemään Lauttamuksen poika, vieläpä kahdesti, ensin koululaisena kotikylässä ja toisen kerran opiskelijana Helsingissä. Kotikylän häirikkö käy käsiksi myös pojan tyttöystävään aiheuttaen tälle vaikean trauman.
Kielimiehenä Mantila hallitsee suvereenisti Turun murteen, jota Lauttamuksen esimies ja tuleva presidentti käyttää. Luontevaa on myös Lauttamuksen leviä eteläpohojalaanen. Murretta annostellaan sopivasti eikä sillä rasiteta lukijaa, kuten helposti on vaarana käydä. Näppärästi kirjassa esitetään ohimennen myös peribrittiläinen sanakikkailu, joka menee suomalaisellekin jakeluun.
Oma lukunsa on Peräseinäjoen kirkkoherra Edvin Helle ja hänen elämänsä, josta on sommiteltu upea ja omiin sfääreihinsä kohoava rakennelma. Nuoreen nyrkkeilyä ja voimailua harrastavaan pappiin jättivät vuodet Lontoon merimieskirkossa jälkensä hyvässä ja pahassa. Päästyään eläkkeelle Helle muuttaa Lontooseen ja nuoruudenrakkautensa luo ja tapaa ensimmäisen kerran suhteesta syntyneen poikansa Kennethin, 33-vuotiaan teologian tohtorin.
Peräseinäjoella kirkkoherra noudatti brittiläistä tapaa poiketa lauantaina iltapäivällä Perätupaan ottamaan yhden wiskin ja ison oluen eli ”rovastin ratkaisun”. Rohkea ja epäsovinnainen ele samoin kuin se, että Helle eli susiparina Esterinsä kanssa antaen ymmärtää, että he ovat aviopari. He erosivat sovussa ja lähtivät tahoilleen.
Romaanin Peräseinäjoki ei ole maailmanmenosta irronnut mörköperä. Sinne ulottuvat hyvät ja huonot piirteet ja sieltä käydään Lontoossa hankkimassa kansainvälistä rahoitusta, jolla tuotetaan paikallista hyvinvointia, joka vaikuttaa Peräseinäjokea laajemmalle.
(1014.).