Sunnuntainen aamupäivällä Irene ja Petteri lähtivät katsomaan sienitilannetta, eikä aikaakaan, kun metsästä tuli viesti: tuokaa lisää sankoja, suppilovahveroita aivan mahdottomasti! Otin kaksi sankoa ja sieniveitsen, jos vaikka innostuisin sienestämään.
Paikka oli tuttu. Noin kahdentoista kilometrin matkalla – eihän hyviä apajia tavata paljasta – oli lähes joka metsätien varressa punaisiin sonnustautuneita hirviporukan miehiä. Onneksi tuulipukuni pusero oli punainen.
Löysin nopeasti oikealle paikalle ja totesin Irenen sangon täynnä suppiksia samoin Petterin kulhon. Irene opasti minut metsäkoneen jättämälle uralle ja siinä niitä herkkuja oli. Ei muuta kuin napsautin pakkasen jähmettämän varren poikki, ja pian sangon pohjaa peitti kerros sieniä. Aika nopeasti katseeni omaksui maastopohjan ja erotti pudonneiden lehtien seasta suppilovahverot, joita levittäytyi paikoin mattomaisena kerroksena. Siitä niitä oli helppo nostella sankoon samoin kuin muutama kantarellikin. Sienien puhdistus sai jäädä kotiin. Ensin niiden kuitenkin piti antaa sulaa keittiön pöydällä sanomalehden päällä.
Eilalla on usean vuosikymmenen kokemus sienistä ja niiden käsittelystä, niinpä hän ryhtyi sutjakasti puhdistamaan sieniröykkiötä, ja kun hän sai ensi hätään litran verran puhtoisia suppiksia kattilaan ja siihen tarvittavat lisukkeet, niin pian maistui kermalla ja mustalla Koskenlaskijalla tukevoitettu keitto. Lokakuun kulinarismia parhaimmillaan.
Sienisaaliista liikenee vielä useita rasioita pakkaseenkin.
Raikasta lokakuun viimeistä sunnuntaita varjosti synkkä uutinen tietomurrosta, jonka kohteena oli useiden tuhansien pahaa aavistamattomien ihmisten terveystietoja, vieläpä niitä kaikkein henkilökohtaisimpia eli mielenterveyteen liittyviä tietoja. Nyt näillä tiedoilla ja niiden julkistamisella on alettu kiristää asianomaisia. Raukkamaista.