Kategoria: Yleinen

Silloin pitää panna parasta päälle kun edustustehtävä kutsuu. Tänään pelkkä edustaminen ei riittänyt,  kun paikallinen Pohjola-Norden oli kutsunut ystävyysseuroja kisailemaan mölkyssä. Seinäjoen Suomi–Ranska-seuran lähes kaikki edustuskelpoiset jäsenet minua ja vaimoani lukuun ottamatta olivat kuka missäkin, joten paikka piti ottaa vastaan. Joukkuetta emme toki pystyneet muodostamaan, mutta paikka Jostakin joukkueesta löytyi. Vaimon joukkue oli Kalle’s lag ja minun Sisujengi.

Kosketukseni mölkkyyn rajoittuu siihen, että olen nähnyt jonkin kaupan hyllyllä mölkkypelipaketin. Se koostuu 12 pyöreästä, numeroidusta puupalikasta, joita yritetään kaataa 3,5 metrin päästä heittimellä eli kouraan sopivalla pulikalla. Puupalikat on numeroitu ja sen mukaan onnistuneesta heitosta saa pisteitä, tai useamman kaadon sattuessa palikoiden lukumäärän mukaan. Voittaja on se, joka saavuttaa tasan 50 pistettä.

Vaikuttaa siis yksinkertaiselta, mutta kuten aina kilpailuissa kehitetään taktiikkaa ja tekniikkaa, joten mölkky, sitä muuten pelataan kansainvälisissä turnauksissa, muistuttaa hienoksi viritettyä taitolajia etiketteineen. Jo se, että heitin viskataan alakautta, korostaa voiman sijasta tarkkuutta ja taitoa.

Kisaamaan lähtiessä kiinnitin pinssin baskeriini, jonka hankin muutama vuosi sitten Ranskan-matkalla. Näin viestin kuuluvani Suomi–Ranska-seuraan, joka puolestaan järjestää kesäisin petanque-turnauksen. Se muistuttaa tarkkuusheittonsa puolesta mölkkyä paitsi heitto tapahtuu metallikuulalla.

Seinäjoen seudun Pohjola-Norden juhlii 70 vuottaan. Yhdistyksen periaatteisiin kuuluu vaalia Pohjoismaiden kansalaisten välisiä yhteyksiä, vahvistaa maiden yhteenkuuluvuutta sekä edistää tunnettuutta. Huomaan tänä vuonna kahdella Uumajan-matkalla edistäneeni Pohjola-Nordenin periaatteita. Lisämeriittinä voin mainita vierailleeni taannoin kahdesti Islannissa, tehnyt muutama vuosi sitten Hurtigruten risteilyn Kirkkoniemestä Bergeniin ja osallistunut Pohjoismaisen neuvoston järjestämälle journalistien kahden kuukauden kurssille Århusissa.

***

Mölkky oli mielenkiintoinen, yksinkertainen peli, vieläpä yhteisöllinen. Meitä oli kolme joukkuetta joiden osallistujat lähes ensikertalaisia. Tuomari piti ohjat ja pistelaskun osaavasti käsissään.

Yksi matsi otettiin vielä kun paikalle saapui Pohjola-Norden- liiton varapuheenjohtaja kansanedustaja Maarit Feld-Ranta. Hän ja Antti Siljamäki nappasivat voiton joukkueelleen Ensikertalaiset. Iltajuhlassa palkintoja jaettiin avokätisesti, joten joukkueemme sai kolmannesta sijasta keittokirjan ja parhaasta joukkueen nimestä, Sisujengistä, diplomin. Kuvaan olen asettunut diplomin kera, mutta ahdasta on, kun osa päästä ja pala diplomista on jäänyt kuvasta pois.

(724.)

Onneksi meillä on Susijengi, siis koripallomaajoukkue, joka on viime päivät tuottanut kansalle urheiluelämyksiä. Fiiliksiä ne ovat, kuten termi kuuluu. Susijengi on kerännyt väen television ääreen ja katsomot täyteen ja samalla tuottoa lajiliitolle. Kansa on ostanut pelipaidat ja muut fanituotteet loppuun. Ja tärkeintä, että Susijengi on johdattanut koko kansan koripallon ytimeen. Laji jatkaa leviämistään joka niemeen ja notkoon.

Menestyksen hetkinä kansallistunne nousee ja pitää ruveta etsimään esikuvia. Ylitse muiden on kohonnut joukkueen nuorin, Lauri Markkanen, 20, taidoillaan ja pituudellaan, 213 cm, sekä eleettömyydellään. Etunimen ja iän perusteella esikuva löytyy Seitsemästä veljeksestä. Tosin Jukolan veljeksistä Lauri on toiseksi nuorin kaksosveljensä Timon kanssa. Veljessarjan kuopus on Eero.

Laurin iso veli, pituudeltaan ”vain” 197 cm, on Eero, 26, hyökkääjä Huuhkajissa. Hänen seuransa on Dynamo Dresden. Kovia veljeksiä, ja varamieheksi jää vielä veljeksistä vanhin Mikko. Hänkin kaksimetrinen ja pelannut koripalloa.

Aleksis Kivi kuvaa veljeksiä: ”Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt. Tuomas on hartevin ja hän on oikein kuuluisa harteittensa leveyden tähden.” Tuollainen voimaa ja miehisyyttä uhkuva selostus sopii myös Susijengiin.

Veljesten isän kohtalo on myös syytä mainita. Isä oli ”ankaran innokas metsämies”. Hän kohtasi äkisti surman tapellessaan äkeän karhun kanssa. Siis kunnon vastus ja sankarikuolema. ”Niin metsän kontio kuin mies löyttiin kuolleina, toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tantereella. Pahoin oli mies haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin viisikymmentä karhua.”

***

Muistan tutustuneeni koripalloon joskus 50-luvun lopulla, kun kouluun– kansakouluun – tuli uusi opettaja lähtöisin Salosta. Siis niiltä seuduilta, jossa korista oli pelattu jo pitkään. Hän perehdytti meidät kerran viikossa liikuntakerhossa uuteen pallopeliin.

Kerran taistelin opettajan kanssa samasta pallosta. Opettaja vahvempana riuhtaisi palloa ja minun otteeni kirposi ja lensin muutaman metrin vaakalentoa mätkähtäen lattialle.

***

Hiidenkivellä sonnilauman saartamana tarttuu Lauri kannuun ja ottaa tuhdin ryypyn.

Aapo: Hän on päissään. Kannu häneltä pois!

Lauri: Se ei lähde juuri leikillä. Kannu on minun; enhän sitä hellittänyt härkien sotkettavaksi aholle. Mutta te muut? Ah! laskittepa konttinne koreasti maahan kuin kurjat mustalaiset, koska nimismiehen pyssy paukahtaa.

(723.)

Ainoa haitta radion kuuntelusta korvanapeilla pyöräillessä on se, kun joutuu yllättäen kysymään neuvoa vastaantulevalta jalankulkijalta: ”Mahtaako tätä tietä päästä…?”  Ennen kuin vastaajan puheesta pääsee jyvälle, soi korvissa vielä vaikkapa Muistojen bulevardin tai Faunin iltapäivän kappale. Ei auta kuin riipiä kuulokkeet korvilta ja pyytää tiedonantajaa toistamaan neuvo.

Sen jälkeen menee oma aikansa kun pikkulillin pään kokoiset napit saa takaisin korville. Sinänsä radion kuuntelu ja polkupyöräily menettelevät, eikä niiden yhteensovittaminen ainakaan minulle ole aiheuttanut vaaratilanteita. Oikeastaan päinvastoin. Radio vaimentaa takaa lähestyvän liikenteen jylyä ja pauhua, eikä huomaa, kuinka iso jumbo sieltä ohittaa. Yksi pyöräilijää eniten ärsyttävä ääni syntyy siitä, kun ohittava auto siirtyy keskikaistan tärinäraidalle. Se on yhtä aikaa uhkaavaa ja varoittavaa jytinää, ja aina yhtä pirullista kuultavaa.

Pyörälenkeillä moni radio-ohjelma on tullut tutuksi. Tuntuu jopa pieneltä juhlahetkeltä kun kaupunki jää taakse ja radiosta alkaa Muistojen bulevardi. Se on asiallinen musiikkiohjelma, jonka soitettavat kappaleet – eivät biisit – on harkitusti valittu eikä turha juontaminen häiritse. Ohjelmassa on sopivasti kotimaista ja ulkomaista musiikkia. Voisin jopa jonkin lauantaina ohjelmassa soitetun kappaleen paikallistaa kohtaan, jossa sen olen kuullut.

Kalle Haatasen ohjelman nimeä en muista, mutta se on jättänyt vaikutuksensa. Viime lauantaina hän keskusteli jonkun filosofin kanssa ja siinä älyllisistä asioista kaksi tietävää henkilöä puhuivat samalla kertaa kevyesti, pinnallisteta ja syvällisesti. Joskus  hieman vierastin Haatasen ryntäilevää tyyliä, mutta nyt kun minusta on tullut ohjelman vakikuuntelija, pidän tapaa hyvänä, jopa ohjelman tavaramerkkinä.

Diktaattoreita esittelevän 12-osaisesta sarjasta ensimmäisen osan kuulin joskus alkukesästä jossakin Luopajärvellä. En ole sen kummemmin perehtynyt ohjelman tekijöihin ja siihen, onko kyse uusinnasta. Kahden eri diktaattorin tarinat kuultuani kävi selväksi: Diktaattoreilla on oma prototyyppinsä, sillä niin ne ovat kuin veljet keskenään, ja kaikkia yhdistää vainoharhojen lisäksi vallan- ja verenhimo.

Ohjelman esiteltävät diktaattorit on luonnehdittu oivallisesti, kuuntelijaa kiinnostavasti ja noudattaen periaatetta: nimi on enne tai päinvastoin:

Suuri ruorimies Mao Zedong, Elokuvan nero Kim Jong-il, Hullu Koira Muammar Gaddafi, 13. apostoli Jean-Bedel Bokassa, Big Daddy Idi Amin, VooDoo Francois Duvalier, Tasavallan ensimmäinen journalisti Rafael Trujille, Eversti takakontti Alfredo Strossener, Musso italiaano Benito Mussolini, Karpaattien nero Nicolae Ceausescu ja Suuri opettaja Enver Hoxha. 

***

Pentti Heikkilä on tavoittanut Paukanevalla 3.syyskuuta ottamaansa valokuvaan luonnon hiljaisuutta.

(722.)

En tiedä, montako kertaa olen pyöräillyt jompaankumpaan suuntaan Seinäjoki–Nurmo–Lapua–Kitinoja–Seinäjoki-lenkin. Joka tapauksessa kiersin sen taas elokuun viimeisenä päivänä. Aurinko ei ennusteista huolimatta näyttäytynyt, mutta pitkähihaisessa ja –punttisissa tarkeni hyvin.

Lapualle päästyäni tuppaa aina käymään niin, että joudun kysymään keskustassa tietä Simpsiölle. Nyt ohjeen antoi kolmen naisen ryhmän se nainen, joka liikkui rollaattorilla. Simpsiölle nouseminen vaati tälläkin kertaa kunnon ponnistelun, mutta aina se menee sujuvammin. Nousulla on korkeutta merenpinnasta 110 metriä. Nousun jälkeen seuraa lasku.

Simpsiön hyppyrimäki odottaa talvea ja lunta ja  Suomen mäkihypyn nousua. Innostuin ajatuksesta, joka on kypsynyt näillä maakuntalenkeillä: Ylistaron Kainastolla hyppyrin vauhtitorni näkyy valtatielle. Hyppyri on myös Seinäjoen Joupiskalla ja sellainen on myös Vöyrillä. Ei muuta kuin järjestämään Lakeuden mäkiviikko Saksan-Itävallan mäkiviikon malliin.

***

Tällä lenkillä kiinnitän huomioni Kakuliskepin tienviittaan ja  juhlavalta kuulostavaan ja näyttävään tienviittaan: Jääkärintie 27 ja siinä olevaan tunnukseen. Sen syntyhistoria on kiehtonut.  Tänään kotona etsin kyseisen tien varren talon asukkaiden nimen ja puhelinnumeron ja soitin. Arvi Malkamäki kertoo tien nimen ja sen syntyvaiheet. Jääkärintien paikaksi aiottiin alkujaan Ylistaroa, mutta viitisentoista vuotta sitten opettaja Sakari Saari pani töpinäksi ja tie kulkee nykyistä uraa.

Ja tuo numero 27 on ensimmäisen jääkäripataljoonan tunnusnumero. Nykyisen isännän Arvi Malkamäen paapan veli, lääkäri Jussi Malkamäki oli jääkärivärväri. Arvi kertoo tapauksen, kun santarmit tulivat taloon vangitakseen Jussia tämän syödessä keittiön pöydän ääressä. Santarmit kysyivät, onko Jussi kotona, johon Jussi, että on se tuolla perähuoneessa, jonne santarmit säntäsivät ja Jussi ampaisi ikkunasta pakosalle.

Malkamäestä on oltu näkyvästi mukana maan, kirkon ja körttiläisyyden asialla.

Seuraavalla kerralla en enää aja Jääkäritie 27 ohitse. Poikkean taloon ja käyn siinä vähän matkan päässä muistokivellä, joka kertoo runsaan100 vuoden takaisista maamme vaiheista.

Hyvä lenkki, kilometrejä reilut 65 ja aikamatka pitkin Jääkäritie 27:ää.

(721.)

 

Amerikka on suuri ja se ulottaa vaikutusvaltansa lähes kaikkialle. Sen tukikohtien tiheä verkosto ympäröi tiiviisti toista supervaltaa eli Venäjää. Kartassa USA:n liput kertovat missä kaikkialla jenkeillä on tukikohtia Venäjän tuntumassa.

Karttaa katsellessa muistuu vääjäämättä mieleen Machiavellin sanonta, jota myös presidentti Kekkonen tapasi usein lainata: ”Viisas valtiomies etsii ystävät läheltä ja viholliset kaukaa.”

Ei oikeastaan ole mikään ihme, ettei noin – jopa läheisriippuvutta muistuttava –   verkosto synnytä luottamusta. Ei puolin eikä toisin. Se synnyttää kyräilyä, pullistelua ja räjähdysherkkyyttä. Niin ja se synnyttää ikäviä ennakkoluuloja, kuten presidentti Donald Trump juuri yhden sellaisen päästi ilmoille Niinistön viereilun yhteydessä Washingtonissa: Pieni Suomi on tilaamassa setä Samulilta kymmenittäin hävittäjiä!

Sen heiton presidentti Sauli Niinistö ampui tuoreeltaan alas. Kotimaassa presidenttiehdokkaat saivat siitä käyttövoimaa kampanjoihinsa, vaikka eivät sentään mihinkään tiskin alta tehtävään kauppaan uskoneetkaan. Hävittäjähankinnoista tarjouskilpailu on kuitenkin vielä meneillään.

Niinistö luonnehti Trumpia nopealiikkeiseksi. Se varmaankin pitää paikkansa, mutta antaa hän tsestään vaikutelman hosujasta eli häsyäjästä.

No, hänellä riittää hommia Melaniensa kanssa omassa maassaan. Texasissa maan neljänneksi suurinta kaupunkia Houstonia peittää vesi hirmumyrsky Harveyn jäljiltä. Aamun uutisten mukaan kaupunkiin on julistettu yöaikaan ulkonaliikkumiskielto, koska ryöstelijät ovat huomanneet tilaisuutensa koittaneen!

(720.)

Hyvä reissu, vaikka vain nelipäiväinen ja matkaa taitettiin polkupyörällä ja nukuttiin lakanoiden välissä. Lisäarvoa toi joustava ja koko lailla ympäri maan koostunut seura. Jo murteiden synnyttämä sekaannus antoi aihetta huumoriin ja jatkokeskusteluihin eivätkä minimaaliset väärinkäsitykset aiheuttaneet hankaluuksia.

Viime viikonvaihde ja siihen vielä maanantai mukaan lukien kului pyöräillessä lähes 400 kilometriä maanteillä ja myös kevyen liikenteen väylillä ja lopuksi pyyhälsimme stadissa pitkin Baanaa.

Reissusta jää aina jotakin pysyvää, sellaista kokemusta, jonka toisen ääripään kansanviisaus on tiivistänyt paskareissuksi, mutta tulipa tehtyä. Meidän matkaamme se ei sopinut. Koko elämä on kuin matka,  on alku, keskivaihe ja päätepiste eli viimeinen matka. Mikään ihme se ei ole, että matka on hyvin viljelty alue kirjallisuudessa. Matkalla näkee, kuulee ja kokee eli se avartaa.

Äskeiseltä matkalta jäi mieleeni kaksi viisasta opetusta, tai toinen on niksi, jolla haapajärveläinen Matti säätää oikeanmittaisen ruokalevon. ”Emännän kanssa kun on nautittu ateria ja ennen paluuta työrintamaan pitää hetki huilata eli palautua. Siitä tuvan penkille kahareisin ja otsa nyrkeistä pinotun tornin päälle, eikä tarvitse kauan odotella kun uni jo tulee. Unen ottaessa liian suuren vallan luiskahtaa nukkujan otsa ylimmän nyrkin päältä ja nukkuja herää. Siinä se ruokalepo”, Matti toteaa ja lisää, ettei koskaan ole mennyt liian pitkäksi.

Toinen oli Pentin kertoma viisaus. Se sopii hyvin kiireiseen ja hosuvaan ja aikataulutettuun elämään:

”Korkeita herroja, ministereitä ja kansanedustajia, oppineita yliopistosta ja virkamiehiä metsähallituksesta oli perehtymässä Lapin metsiin. Paikallisen metsänhoitajan oli määrä olla tasan aamuyhdeksältä tapaamispaikassa, mutta metsänhoitajaa ei näkynyt. Korkea-arvoinen valtuuskunta alkoi hermoilla. Vihdoin kun metsänhoitaja saapui reippaasti myöhässä, moitti yksi jos toinenkin häntä myöhästymisestä, jolloin metsänhoitaja puolustautui etevästi, te ette taida noudattaa sitä käytäntöä, jonka mukaan ensiksi tullut odottaa!”

***

Paluumatkalle Helsingistä lähdimme maanantaina alkuillasta. Suurin osa suuntasi bussilla Keski-Suomen kautta Ouluun, minä ja muuan toinen matkasimme Tampereen kautta Jyväskylään koukanneella huoltoautolla. Alkuperäinen tarkoitus oli hypätä loppumatkaksi junaan ja sillä Seinäjoelle, mutta junalakko hiljensi kiskot lukuun ottamatta liikennettä Venäjälle. Kotiin päästiin alkuyöstä vaimon noudettua meidät ja polkupyörät Tampereelta.

Bussista Jyväskylässä jäänyt ja siellä yöpynyt kannonkoskelaispari Jaana ja Asko olivat jatkaneeet aamulla pyöräillen kotiin. Matkaa heille kertyi vähän päälle sata kilometriä. Näin maitotilalliset ehtivät kotiin iltalypsylle.

Opettavainen matka, kuten sekin, kuinka keitetyn kananmunan saa sitä kuorimatta pullautettua lautaselle: molemmista päistä vähän kuorta pois, ja sitten puhallus. Johan irtoaa.

***

Kuvan herrat Kannonkoskelta ja Hyrynsalmelta. Mitä oivallisinta matkaseuraa.

(719.)

Lotta Lepistön loppukiri maantiepyöräilyn World Tourilla Ruotsissa hyydytti moninkertaisen maailmanmestari Marianne Vossin. Meitä puolestaan yrittivät ylämäet hyydyttää sunnuntaina Karjalohjan ja Vihdin välillä. Viimeinen etappi sentään Vihdistä Nummelaan muistutti jonkin verran kotipuolen tasaista maastoa. Meille pyörienpyörittäjille kilometrejä kertyi 76. Lotta Lepistö sai polkea 152 kilometriä irrottaakseen tuhoisan kirin.

Sen tästä sunnuntaista opin, ettei pyöräilemään pidä lähteä olemattomasti valmistautuneena, enkä tarkoita kuntoa. Tarkoitan perehtymistä pinnanmuodostukseen, jossa reitti kulkee. Ennakkoluulot ovat vaaraksi, jos niiden varassa lähtee, kuten minä, polkemaan Länsi-Uudenmaan maisemiin. Oli jyrkkiä, lyhyitä, loputtoman tuntuisia sekä kaikkia mahdollisia mäkiä. Sekään tieto, että ylämäkeä seuraa alamäki, ei menoa palkinnut. Alamäissä piti jarrutella, ettei vauhti yltynyt aivan huimaksi. Erään laskun loppuvaiheessa nopeusmittarin lukema 52 km/h alkoi kylmätä.

Nousuista pahin, vaikka ei pisin, vei päätieltä Jokikunnan koululle. Koulun pihassa muuan paikallinen sanoi, että ennen lasten kunto kehittyi luonnollisesti eikä tuollainen nousu ollut ylivoimainen. Nyt siitä tullaan koulutaksilla. Kertoipa hän vielä, että näistä maisemista lähtenyt Teodor Koskenniemi juoksi Antwerpenin olympialaisissa 1920 ja Pariisissa 1924 maastojuoksun joukkuekultaa Paavo Nurmen kanssa.

Sekin siinä tuli esiin, että edellisen viikonvaihteen hölkkään Jokikunnassa oli osallistunut muiden muassa komissaari Jyrki Katainen. Sitä tietoa ei kertonut ihan kuka tahansa, vaan Kataisen ylpeä appiukko. (Kuvan oikeanpuoleinen mies.) Ajasta tai sijoituksesta ei ollut puhetta. Ehkä ne ovat olosuhteisiin nähden olleet fantastiset.

Me lähdimme jatkamaan matkaa, ja lasku koulun pihasta oli niinkin päin vaativa. Ajelin pusulalaisen pariskunnan seurassa, ja heidän kuntansa nimi kuuluu liitoksen jälkeen kömpelösti Nummi-Pusula. Rouva sanoo esillä olleen myös nimiehdotuksen Pusunummi.

Se olisi ollut Suomen kuumin kunnan nimi.
(718.)

Lauantain aamuyhdeksältä tehdessämme lähtöä Salon torilla en voinut kuin ihailla siellä aamua viettävän väen paljoutta. Kahviloiden kymmenet, elleivät peräti sadat tuolit olivat varattuina. Myyntikojut muistuttivat, että ollaan markkinapaikalla.

Väistämättä mieleeni tuli, että jotakin oman kotikaupungin torielämästä puuttuu ja sen mukana paljon. Kun pääministeri Juha Sipilä sai sanottavansa sanottua, mikrofoni, ämyrit ja muu rekvisiitta kerättiin kampanjabussin uumeniin.

Pyörän selkään noustiin monella tyylillä. Tiukka ote sarvista ja jalka reippaasti satulan yli, joku otti pyöränsä hallintaan kallistamalla sitä tarpeeksi, myös alkuvauhti parilla ponnautuksella helpotti lähtöä. Yksin tein muodostimme vihreäpaitaisten polkupyöräilijöiden jonon.

Aivan ajolinjamme vieressä puutarhatuotteita järjestelevä naiskauppias suuntasi viestinsä meille kun ei muitakaan kuulijoita näkynyt: ”Menkää ja häipykää kauaksi.” Mieleni olisi tehnyt huomauttaa, että ei me tänne millään viekkaudella ole tultu, mutta hyvää lauantaita joka tapauksessa. Harmi jos hänen lauantainsa meni pilalle.

Perniössä meidät otettiin sydämellisesti vastaan niin kuin muillakin pysähdyspaikoilla. Perniö on entinen kunta, joka nyt kuuluu Saloon. Pyöräilijöille tarjottiin salaattia, kukkakaalia, tomaatteja, kalkkunaa ja mitä kaikkia herkkuja niitä olikaan. Myös paikallishistoriaa saimme roppakaupalla, kuten kuvauksen kirkoista.

Odotellessani kahvilan toilettiin pääsyä kysyn paikan isännältä, että mistä omaperäinen nimi Pastantti tulee. Hän aloittaa siihen tapaan, että asia on tullut selvitetyksi monelle muulle ennen minua.

Kyse on paikallisesta perinneruoasta eli perunapuurosta. Se syntyy seuraavasti: Muutaman kuutioidun perunan keitinvesi otetaan talteen. Survotut perunat sekoitetaan takaisin keitinveteen, johon lisätään suola ja annetaan kiehahtaa. Sitten ripotellaan ruisjauhoa varoen, ettei se paakkuunnu. Puuroa haudutetaan tunti välillä sekoittaen. Lautasvalmiiseen annokseen lisätään voisilmä tai puolukkasurvosta ja päälle lorautetaan maitoa, ja siinä on valmista pastanttia.

Paikkansa piti kulunut sanonta: matkailu avartaa. Samaa voi sanoa saksalaispariskunta, kun he saapuivat Tenholassa taukopaikalle pyöriään taluttaen. Heitä piti mennä ottamaan vastaan, ja kas kättelemään tuli myös pääministeri Sipilä. Kuva heistä täytyi ottaa rouvan ja oman valokuvaajamme kameralla. (So posiert  Premierminister Juha Sipilä zwischen deutscher Freundin und Freund.)

On siinä mukava muisto viedä Berliiniin ja kertoa, kuinka Suomen pääministeri pyöräilee kauniin maansa maanteillä ja on valmis asettumaan kuvattavaksi. In Deutschland geht es nicht an! Ei kävisi Saksassa.

Sipilän turvamiehille pitää antaa tunnustus joustavuudesta. He eivät rynnänneet estämään valokuvaamista, joka huokui käsittämätöntä ystävyyttä. Sellaista esiintyy vain jossakin Tenholassa tai sitten Kaurismäen elokuvassa.

***

Lauantain pyöräilymme oli kunnianteko Suomen itsenäisyyden 100 vuodelle. Taipaleemme oli erikoisen mäkistä ja vaativaa, mutta pääsimme myös nauttimaan vauhdikkaista laskuista. Juhlallinen kuva otettiin siinä paikassa, jossa matkamittariin lauantaina tuli 100 kilometriä.

Seistessämme tienreunassa pilkotti valokuvaajan takana ison talon julkisivussa kirjaimet KTY. Kyse oli Karjalohjan työväentalosta. Joku siinä totesi, että viisas kansa muistaa historiansa.

Majapaikkaan pääsimme taivaan revetessä salamointiin ja tummien pilvien tyhjentäessä kuormansa.
(717.)