Onneksi meillä on Susijengi, siis koripallomaajoukkue, joka on viime päivät tuottanut kansalle urheiluelämyksiä. Fiiliksiä ne ovat, kuten termi kuuluu. Susijengi on kerännyt väen television ääreen ja katsomot täyteen ja samalla tuottoa lajiliitolle. Kansa on ostanut pelipaidat ja muut fanituotteet loppuun. Ja tärkeintä, että Susijengi on johdattanut koko kansan koripallon ytimeen. Laji jatkaa leviämistään joka niemeen ja notkoon.
Menestyksen hetkinä kansallistunne nousee ja pitää ruveta etsimään esikuvia. Ylitse muiden on kohonnut joukkueen nuorin, Lauri Markkanen, 20, taidoillaan ja pituudellaan, 213 cm, sekä eleettömyydellään. Etunimen ja iän perusteella esikuva löytyy Seitsemästä veljeksestä. Tosin Jukolan veljeksistä Lauri on toiseksi nuorin kaksosveljensä Timon kanssa. Veljessarjan kuopus on Eero.
Laurin iso veli, pituudeltaan ”vain” 197 cm, on Eero, 26, hyökkääjä Huuhkajissa. Hänen seuransa on Dynamo Dresden. Kovia veljeksiä, ja varamieheksi jää vielä veljeksistä vanhin Mikko. Hänkin kaksimetrinen ja pelannut koripalloa.
Aleksis Kivi kuvaa veljeksiä: ”Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt. Tuomas on hartevin ja hän on oikein kuuluisa harteittensa leveyden tähden.” Tuollainen voimaa ja miehisyyttä uhkuva selostus sopii myös Susijengiin.
Veljesten isän kohtalo on myös syytä mainita. Isä oli ”ankaran innokas metsämies”. Hän kohtasi äkisti surman tapellessaan äkeän karhun kanssa. Siis kunnon vastus ja sankarikuolema. ”Niin metsän kontio kuin mies löyttiin kuolleina, toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tantereella. Pahoin oli mies haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin viisikymmentä karhua.”
***
Muistan tutustuneeni koripalloon joskus 50-luvun lopulla, kun kouluun– kansakouluun – tuli uusi opettaja lähtöisin Salosta. Siis niiltä seuduilta, jossa korista oli pelattu jo pitkään. Hän perehdytti meidät kerran viikossa liikuntakerhossa uuteen pallopeliin.
Kerran taistelin opettajan kanssa samasta pallosta. Opettaja vahvempana riuhtaisi palloa ja minun otteeni kirposi ja lensin muutaman metrin vaakalentoa mätkähtäen lattialle.
***
Hiidenkivellä sonnilauman saartamana tarttuu Lauri kannuun ja ottaa tuhdin ryypyn.
Aapo: Hän on päissään. Kannu häneltä pois!
Lauri: Se ei lähde juuri leikillä. Kannu on minun; enhän sitä hellittänyt härkien sotkettavaksi aholle. Mutta te muut? Ah! laskittepa konttinne koreasti maahan kuin kurjat mustalaiset, koska nimismiehen pyssy paukahtaa.
(723.)