Kategoria: Yleinen

Juna saapuu lähes aikataulussa Jämsään. Mansoniemi seisoo viluisena siinä päässä asemalaituria, jonne junan loppupää pysähtyy. Minua lukuun ottamatta muut suuntaavat toisaalle. Tervehdimme ja asetan reppuni škodan peräpenkille. Ajamme matkahuoltoon ja noudan sinne edellisenä päivänä Seinäjoelta lähettämäni suksipussin. Jatkamme lomakylään parin kiertoliittymän kautta ja ohi uudehkojen valintamyymälöiden.

Mansoniemi joutuu hakemaan lukuisten samanlaisten mökkien rykelmästä oikeaa liittymää, ja ensin hän karauttaa väärän mökin pihaan. Vekslattuaan auton takaisin tulosuuntaan palaamme tienhaaraan, jossa hän tunnistaa reitin oikean mökin pihaan.

Rinteessä harjakattoinen hirsimökki vaikuttaa pienehköltä, mutta päästyäni sisälle edessäni levittäytyy avara tupa ja siihen liittyvä keittiöosasto. Vasemmalla on makuuhuone ja ylhäällä nukkumaparvi.

”Majoitu sinä alakertaan”, Mansoniemi sanoo ja lähtee edelläni alas ahtaita ja narisevia portaita. Makuuhuoneeni vieressä on wc, kuivauskaappi ja toinen huone ja sauna.

Jätän reppuni sängylle ja palaamme yläkertaan. Ulko-ovelta kuuluu tömistelyä ja kolinaa kun suksia asetellaan seinää vasten nurkkaan. Sisään löyhähtää kylmää ulkoilmaa Raippaluodon astuessa tupaan. Raippaluoto on silmälasipäinen, lyhyttukkainen pitkän matkan hiihtäjän näköinen tyyppi. Häntä en ole nähnyt  aiemmin, mutta silti hänessä on jotakin tuttua. Se johtuu hänen juonteikkaista kasvoistaan, sellaisista kuntoilijalle tyypillisistä kulmikkaista kasvoista, joita rajaa korkea otsa.

Raippaluoto on hiihtänyt kuusikymmentä kilometriä.

– Luistelemalla, hän lisää ja poistuu monot kolisten portaita alas ja laittaa vaatteensa kuivauskaappiin ja menee suihkuun.

Mansoniemi on hiihtänyt tiistaina kaksikymmentä kilometriä. Syömme hänen valmistamaansa hernekeittoa. Kehun sitä oikeaksi hiihtäjän pakkaskelin ravinnoksi. Raippaluoto lappaa kattilasta hernevelliä ainakin kolme lautasellista.

Pöydän ääressä käy selville, ettei Raippaluoto ole vain kuntoilijan näköinen, hän on perin juurin himokuntoilija. Talvet hän hiihtää ja pelaa jääkiekkoa ja harrastaa muuta vähemmän aikaa vievää liikkumista. Kesäisin hän pyöräilee, rullaluistelee ja hölkkää. Kesäkuun puolivälissä hän osallistuu maailman suurimpaan pyöräilytapahtumaan, Vätternrundaan. Se alkaa Motalasta ja päättyy sinne kierrettyään 300 kilometrin pituisen Vätternin.

– Viime kesänä porukkamme jäi niukasti kymmenen tunnin alituksesta kun yhdeltä katkesi pinna ja se vei siksi paljon aikaa. Loppumatka olisi pitänyt survoa 45 kilometrin tuntivauhtia, mikä olisi ollut mahdotonta, hän kertoo.

Hän on juossut useamman kerran Berliinin maratonin ja suoriutunut siitä kahdesti rullaluistellen. Kun hän kertoo pyöräilleensä päiväseltään Espoosta Vaasaan sekä taittaneensa saman matkan rullaluistimilla hieman pidemmässä ajassa, ajattelen että siinä melkoinen Tyyppi.

Niin muuten on.

Työkseen hän on pystyttänyt antenneja tai mastoja kaikkialle Suomeen Ahvenanmaalta Nuorgamiin, Kolilta Lapualle. Tekniikan kehittyessä mastoja käy tarpeettomiksi, niin silloin Raippaluoto huolehtii niiden kaatamisen. Aikanaan Ylöjärven masto takasi kotopuolessani TV2:n näkyvyyden, mutta kun aika ajoi sen ohitse, hoiti Raippaluoto sen pois päiväjärjestyksestä.

Korkeimmat antennit, joissa Raippaluoto on työskentellyt, huitelevat kolmeasataa metriä. Siinä ympäristössä korkean paikan kammo on vieras käsite.

Vähän ennen iltauutisia Raippaluodosta paljastuu uusi piirre: hän vetäytyy kuuntelemaan älypuhelimestaan Deutsche Welle Nachrichten langsam [saksankielisiä uutisia hitaasti]. Hän treenaa säännöllisesti saksaa, koska ei mielestään sitä vielä osaa tarpeeksi sujuvasti.

***

Aamiaisen jälkeen vedämme päällemme hiihtovaatteet ja jalkaan monot ja sekoitamme juomapulloihin lämmintä nestettä. Ulkona on kymmenen astetta pakkasta. Sovimme, että hiihtelemme omaan tahtiin omia latuja tai uria. Tuskin Raippaluoto viihtyisi vauhdissamme emmekä me pysyisi hänen perässään.

On se erikoinen tyyppi tuo Raippaluoto. Kaiken lisäksi diplomi-insinööri.

(782.)

Käynti Helsinki-Vantaalla alkoi sillä mitä edellisenä iltana pelkäsimme aikaistettuamme tunnilla varaamamme junayhteyden siltä varalta, että juna myöhästyy, kuten usein sattuu.

Alku tuntui lupaavalta, mutta vähän ennen Parkanoa konnari kertoi, että junan pyöristä kuuluu outoa ääntä, ja siksi ajamme alennetulla nopeudella. Parkanon asemalla konduktööri varmisti asian menemällä ulos kuulostelemaan kun junaa ajettiin edestakaisin muutama kymmenen metriä. Päätös oli, ettei junalla ajeta tästä eteenpäin. Seinäjoelta oli tulossa juna, jolla matkaa jatkettiin.

Meillä ei mitään hätää ollut kun saavuimme Helsinki-Vantaalle kymmenen maissa, ja velipojan lento Münchenin kautta Bostoniin lähti vasta 13.40. Mutta tietää sen, että pienikin myöhästyminen tällaisen matkan alkuvaiheessa hermostuttaa. Minä aloitin paluumatkan saman tien kun velimies meni turvatarkastukseen ja odottelemaan konettaan. Ostin junalipun Tampereelle, kun lentokentän automaatti ei suostunut myymään lippua Jämsään asti. Sukset ja muut hiihtotarvikkeet olin lähettänyt sinne linja-autorahtina. Tarkoitus on näet tutustua sikäläisiin hiihtomaastoihin.

Juna, Pendolino, puski läpi maiseman, jota verhosi ohut lumikerros ja pelloilla korret ja risut ja muu aluskasvillisuus törrötti. Menin ravintolavaunuun ja tilasin lihapulla-annoksen, sen pienemmän ja halvemman, joka listalla mainittiin klassikoksi. Myyjä kuuli klassikkoannoksen lastenannoksena, mutta korjattuani totesi, ettei kai raavas mies lastenannosta syö. Ei tarvinnut nytkään pettyä, ruoka maistui ja annos oli sopivan kokoinen. Viereisessä pöydässä herran näköinen mies söi kukkuraista salaattiannosta ja hörppi olutta.

Tutkiskelin junalippua ja huomasin Helsinki-Vantaan ja Tampereen välin maksavan 17 euroa. Tampereelta Jämsään maksan 12 euroa eli yhteensä 29 euroa. Ennen matkalle lähtöä katsoin vr.fi-sivulta, että matka Helsinki-Vantaan lentoasemalta Jämsään maksaa eläkeläiseltä 30€. Tälle matkalle mahtuu siis myönteinenkin yllätys eikä matka ole vielä edes lähelläkään loppua. Niin vain paikkani viimeisellä etapilla on lemmikkivaunussa!

Junasta katsottuna Toijala ei ainakaan aseman kohdalla ole tammikuun räntäsateessa kovin viehättävä.

(781.)

Näinä Etelä-Pohjanmaan vuosinani olen havainnut, että käynteihin Nikolain kaupungissa liittyy jonkinlaista historian havinaa. Kaupunki on vanha, yli 300 vuotta, ja sen huomaa jo ajaessa leveää puistomaista katua keskustaan. Pian käy selväksi, että kaupungissa on kerroksisuutta, sitä ei ole kasattu jostakin hetken mielijohteesta. Tuossa muhkea talo monimuotoisine ikkunoineen ja parvekkeineen, lienee jugendia, ja viereisen korttelin täyttävät siistit puutalot. Ja matka Seinäjoelta sinne on lyhyehkö, reilut seitsemän peninkulmaa.

Vaasan-matkalleni oli kolme tavoitetta, jotka toteutuivat. Ensiksi piti palauttaa yliopiston kirjastoon Tritoniaan pikalaina. Kampuksen vapaat parkkipaikat olivat kovin täynnä, mutta jostakin löysin kymmenen minuutin paikan kipaistakseni kirjastossa.

Seuraavaksi suunta goottilaistyyliseen kauppahalliin, joka on upea satavuotias rakennus keskellä kaupunkia ja suojeltu. Kalakauppiaalta ostan lohta ja siikaa sekä viereisestä myymälästä kimpaleen juustoa. Sitten Vaasan uimahalliin, jonka iso, 50 m allas kimaltelee sinisenä ja houkuttelevana. Se voidaan jakaa kahdeksi 25 m nelirataiseksi tilaksi. Minun tarkoitukseni on kerran vuodessa testata uintikunto 50 metrin radalla uimalla kolme kilometriä. Testi sujui tälläkin kertaa hyvin ja matkaan meni viitisen minuuttia kauemmin kuin lyhyessä kotialtaassa.

Vaasan uimahallissa on kokoa ja näköä eikä siellä juuri ole tungosta. Sauna ja peseytymistilat ovat asialliset. Ainoakaan suihku ei ollut epäkunnossa niin kuin eilen kotihallissa, jonka yhden suihkun säätövipu oli irronnut. Irti oli myös saippuateline.

Vaasassa uimarit voivat kuivata hiuksensa kahdella käsikäyttöisellä lämpöpuhaltimella. Meillä on yksi, vankkatekoinen, johon ilkivalta ei helposti tehoa. Pienenä yksityiskohtana panin merkille, että Vaasassa unohtuneen pukukopin numeron löytää samanlaisella rannekkeen lukijalla kuin Seinäjoella, mutta Vaasassa laitteesta riippuu suurennuslasi.

Sinä iltapäivänä kun kävin Vaasan uimahallissa, oli siellä tarjolla happy hour eli alennetut hinnat. Sellaista voisi kokeilla meilläkin.

Näin Vaasan-matka oli mieluisinta vaihetta eli kotimatkaa vaille valmis. Sen alkoi moottoritien varren ABC:lta tuhdilla aterialla ja kehnolla kahvilla. Kaikin puolin onnistunut reissu. Samaa kai yritti seuraavana päivänä tavoitella Vaasassa vieraillut keskustan kunnipuheenjohtaja ja neljättä kertaa presidentiksi havitteleva Paavo Väyrynen. Hänen puhetilaisuudessaan oli ollut kolmisenkymmentä kuulijaa.

(780.)

 

Puska naputtelee hermostuneena rattia ja mutisee: ”Missä se Holmala viipyy?”

Apukuskin paikalla istuu Kauppi, pickupin takapenkin jakavat Valkama ja Hakkarainen. Takavuosina syystalkoisiin yhdistyksen mökille lähdettiin kahdella autolla, oli väkeä ja tavaraa. Nyt riittää pieni lavapaku ja sekin väljästi kuormattuna. Riittää myös 24 tölkin olutpakkaus.

Puska vilkuilee taustapeilistä takanaan istuvaa Valkamaa, ja kun tämä huomaa Puskan kääntää hän katseensa Puskan selkään. Kauluksen sisästä kohoaa punaisen läiskikäs niska, joka päättyy kömpelöön hiusrajaan. Nuukuuttaan leikkaa tukkansa itse. Valkama ei ole ennen huomannut Puskan oikean korvalehden takana siimamaista kuulolaitetta.

”Nyt se tulee ja – jumalauta – jonkun naisen kanssa. Ei kai se sitä meinaa ottaa mukaan”, Puska ärhentää ja on sanomaisillaan, että tämä reissu ei hyvin pääty. Tapahtuu jotain samanlaista kuin silloin kun Koivisto lähti saunasta uimaan pilkkopimeälle järvelle eikä osannut takaisin. Onneksi ei hukkunut, pahasti kylmettyi.

Miehet valpastuvat ja seuraavat lähestyvää Holmalaa ja naista. ”Se on thaimaalainen”, Kauppi hihkaisee voitonriemuisesti paikkansa pitävästä havainnostaan. Valkama ja Hakkarainen tiivistävät tehdäkseen takapenkille tilaa.

Holmala avaa oven, nousee autoon ja auttaa perässään pienikokoisen naisen, jonka sulloo viereensä ja kurottaa tämän editse tempaistakseen oven kiinni. ”Sitten mennään”, hän sanoo rempseästi.

Puska tuijottaa pelistä Holmalaa ja huomauttaa, että jos tasalta lähdetään, niin silloin myös lähdetään. Tuulipukuun sonnustautunut tummahipiäinen nainen katselee poissaolevana ikkunasta ulos.

”Eikö se niin ole, että ensin tulleet odottavat”, Holmala huomauttaa ja Puska menee hiljaiseksi ja välttääkseen näyttämästä nolostumistaan työntää vaihteen päälle, kaasutta ja nostaa kytkintä. Auto lähtee pienen nykäyksen jälkeen liikkeelle.

Hiljaisuus jalostaa Holmalan nokkeluuden ”ensin tulleet odottavat” . Se alkaa huvittaa Valkamaa ja Hakkaraista, Puskaa se suututtaa: ”Saatanan rääväsuu, mistä sillä noita venkoiluja aina riittää.”

Miehet vilkuilevat takapenkillä toisiaan ja ihmettelevät Puskan tempovaa ajotapaa. Suoralla kadunpätkällä lyhyt kiihdytys, sitten vauhdin pudotus ja taas nykäisy ja kiihdytys. Valtatielle päästyä ajo vakaantuu.

”Mikä sen Koiviston on, kun sille ei taaskaan sopinut lähteä mukaan? Sentään mökin kalustovastaava ja yksi avaimen haltija. Jonkinlainen velvollisuus olisi osallistua toimintaan”, Puska puhuu ohimennen Kaupille, joka näprää omissa oloissaan puhelintaan.

Kauppi sanoo, että Matti oli toissa syksynä ilmoittanut vaimolleen lähtevänsä viikonlopuksi mökkitalkoisiin, ja joku oli sitten nähnyt hänet Tallinnanristeilyllä. Se tuli nopeasti sen vaimon tietoon.

Virta-avaimesta roikkuvan ketjun päässä jokin pikkuesine kieppuu kehäänsä auton huojahtelun mukana. Seurattuaan liikettä aikansa Kauppi toteaa, että Matin poissaolon ymmärtää.

”Tuo ei pidä alkuunsakaan paikkaansa, Puska ärähtää ja työntää selkäänsä tiiviimmin istuinta vasten ja kurottaa kouransa ohjauspyörän uloimpaan reunaan. ”Olen tuntenut Matin sen verran kauan ja tiedän, ettei se tuollaista tee.”

Muut nauravat.

Holmala kysyy jotakin vieressään istuvalta naiselta, tämä nyökkää. Holmala aloittaa yllättäen: ”Joo, tämä on Sudarat ja se ymmärtää suomea vaikka se on thaimaalainen. Mukaan se lähti, kun on ahkera marjoja poimimaan.”

Ennen loivaa ylämäkeä Puska polkaisee vimmatusti välikaasua. Auto töksähtää, tukehtuu ja pysähtyy, moottori ulvahtaa ja kori tutisee. Miehet tukeutuvat paikoilleen, Sudarat kalpenee ja painautuu niin pieneksi kuin pääsee. Sisään tunkee dieselin lemu. Puska rauhoittuu ja saatuaan auton hallintaansa alkaa kiihdyttää sitä uuteen vauhtiin.

Miehet tuijottavat vuoroin toisiaan, vuoroin tietä ja Puskaa, jonka huulet venyvät pitkäksi tötteröksi ja suu muistuttaa mustan parran ympäröimänä avointa onkaloa.

”Älä nyt vaan sitä toosaa avaa”, Holmala äsähtää, kun Puska kopeloi radiota auki, ”sieltä tulee tähän aikaan sitä iänikuista toivekonserttia. Eilisen illan jo tuli Puhelinlangat soi, johon ihmiset soittivat ja kertoivat missä vaiheessa saunan lämmittäminen eri puolella maata on ja halusivat kuulla Myrskyn jälkeen tulee poutasää.”

”Juu, sitä ne radion nykyohjelmat on, mutta Lauantain toivotut oli oikea toivekonsertti. Aluksi tuli hartaampaa musiikkia, sitten joku Helmenkalastaja ja Miliza Korjuksen Warum. Loppu oli tanssimusiikin renkutusta”, Puska toteaa.

”Se oli sitä Kekkosen aikaa”, Holmala tokaisee.

”Niin ja Manun ja myös Tarjan aikaa”, Puska sanoo.

”Menneen ajan ilmiöitä kuten nämä manuaalivaihteiset autot. Kukaan näillä enää viitsi kaahia. Ajaminen käy työstä”, Valkama sanoo ja Puska ottaa sen itseensä ja ärähtää, että Valkama olisi voinut vuokrata automaattivaihteisen.

Ennen paikallistielle kääntymistä Puskan äkkinäinen ohjausliike keikauttaa autoa, kun metsästä säntää suomenajokoira, joka ehtii hädin tuskin auton editse ja katoaa metsään.

”Olipa vähällä”, Puska sanoo. Hakkaraisen mielestä ei vasikkaa pienempää kannata ruveta väistelemään.

Puska puhuttelee miehiä sotilasarvoilla jakaessaan heille tehtäviä. Kauppi on aikoinaan vapautettu varusmiespalvelusta ja hänet Puska sanoo ylentävänsä peräti saunamajuriksi. Korpraali Holmala ja matruusi Hakkarainen vetävät veneen ja laiturin maalle ja tekevät sen kunnolla. Heille kuuluu myös tulen virittäminen grilliin. Sotamies Valkama huolehtii oluet ja makkarat grillikatokseen. Maalit ja maalausvälineet kannetaan porukalla terassille, että päästään heti aloittamaan maalaaminen. Miehet vastaavat vuorollaan ”kyllä, herra vääpeli” ja Puska nauttii kunniasta.

”Hae sinä Holmala saunasta ämpäri kaverillesi, että se pääsee marjoja poimimaan”, Puska neuvoo ja lisää, että koettaa sitten olla eksymättä.

Miehet ryhtyvät annettuihin tehtäviinsä. Puska sanoo menevänsä tupaan lakaistakseen lattian ja sytyttääkseen takan ja kiehauttaakseen kahvit. Pian hän huomaa osittain jalkalistan alle juuttuneen sormuksen, jonka ronkkii irti. Sisäpuolen kaiverruksesta hän ei saa selvää ja tipauttaa sen muurinotsalla tummuneeseen ja kolhiintuneeseen pokaaliin, jonka kansi on kadonnut. Yhdistys on joskus saanut sen omakseen kolmen kiinnityksen jälkeen jossakin puulaakikisassa.

Puska muistaa, kuinka Koivisto kerran rehki maastojuoksussa pysyäkseen nuorempien vauhdissa, mutta jäi armotta heidän jälkeensä. Illan mittaan hän oli muuttunut hiljaiseksi ja kalpeaksi ja tuupertunut pukuhuoneen lattialle. Onneksi matkassa oltiin Virkkusen tilataksilla, jolla sydänalaansa pidellyt Koivisto vietiin Seinäjoen keskussairaalaan, vaikka Vaasaan olisi ollut paljon lyhyempi matka. Virkkunen oli sanonut, että hän ei sinne lähde, kun ei osaa ruotsia.

Koivisto kiidätettiin suoraa päätä leikkaussaliin ja tehtiin kolmen sepelvaltimon ohitusleikkaus. Koskaan se ei täysin ennalleen toipunut ja ihmetteli kun terveen ja raittiin miehen käy tällä tavalla.

Puska päättää, että hän ottaa pokaalin mukaansa ja oikoo ja puhdistaa sen tummuneen pinnan hammastahnalla. Sormuksen hän laittaa taskuunsa kyselläkseen siitä ensin muilta ennen kuin alkaa julkisemmin sen perään kysellä.

Miehet maalaavat ripeästi ja ilma mökin ympärillä väreilee ja maali tuoksuu. Mökki näyttää sitä huolitellummalta, mitä enemmän maali peittää pystylaudoitettua seinää. Valkama varoittelee tikkailla riuskin vedoin työskentelevää Hakkaraista, jolle olut maistuu. Hakkarainen sanoo, ettei Puskan hankkima olutmäärä aiheuta onnettomuusriskiä.

”Niiden vaikutuksesta putoaa korkeintaan matolta lattialle”, hän tarkentaa.

Valkama utelee Holmalan seuralaisesta.

”Sen houkutteli aikoinaan tänne vaimokseen joku peräkamarin poika maakunnasta, Ähtäristä tai Töysästä. Mutta ei siitä ollut tullut mitään. Samassa huushollissa kun asui miehen äiti, joka vahti ja kyyläsi nuorenparin puuhia. Kukaan sellaista kyttäämistä kauaa siedä, olla jatkuvasti silmälläpidon alaisena. Mies muuttui aina vain mustasukkaisemmaksi eikä päästänyt naista yksin mihinkään. Ja sitten kuvioihin tuli väkivalta ja nainen pysyi hellan ja nyrkin välissä. Eräänä päivänä Sudarat vain häipyi ja hakeutui Seinäjoella turvakotiin.”

”Jo on ollut kohtalo”, Valkama toteaa.

”Kauanko sinä tämän Suhmuran Sandran kanssa olet ollut?”

”Tämän vuoden eli noin yhdeksän kuukautta.”

”Olette sitten jo ohittaneet romanssivaiheen”, Valkama päättelee.

Aikansa jahkailtuaan hän saa kysyttyä, että minkälaisia ne thaimaalaiset naiset ovat verrattuna meikäläisiin?

”En osaa sanoa, kun on niin vähän vertailupohjaa”, Holmala toteaa ja uittaa pensseliä maaliastiassa ja jatkaa maalaamista.

Valkamaa yrittää vielä saada keskustelun aihetta aikaiseksi: ”Olithan sinä aikoinaan kihloissa ja kävit usein sen morsian kanssa täällä mökilläkin. Että täytyy sinulla jonkin verran olla vertailupohjaa ulkomaalaisen ja kotimaisen naisen välillä.

(779.)

Tarinan nimillä, jotka on muutettu, ei ole pienintäkään yhteyttä todellisuuden kanssa. Fiktiota, siis.

Pieni ihminen voi tehdä historiaa, sellaista mikrohistoriaa, harvemmin isoihin mittoihin ystävää historiaa. Pienen ihmisen historia hetkautaa harvoin massoja, mutta kyllä asianomaista ja hänen läheisiään ja lähiympäristöään.

Kohdalleni sattui eilen se merkkitapaus, että ostin ensimmäistä kertaa vähittäiskaupasta nelosolutta, historiallista.  Lidlissä silmiini osui vain kolmosta ja ykköstä, kunnes lähtiessäni tiedustelin kassalla nelosolutta, ja minulle neuvottiin hyllyn tarkkuudella, mistä sitä löytyy. Lupasin palata asiaan.

Ajoin kotiin, mutta ennen kääntymistä kotikadulle päätin käydä S-marketissa ja ostaa sieltä tuota nelosolutta. Hyllyt olivat jonkin muutoksen alaisina, ja keskioluita oli poistettu ja jäljellä oli tyhjää tilaa, jonka ajattelin varatun nelosoluille. Lopulta näin lattialla olutpakkauksia ja niiden yläpuolella kyltin kertomassa millaista olutta niissä on. Se oli vahvaa, siis nelosta, juuri sitä mitä olin hankkimassa tammikuun 10. päivä vuonna 2018. Otin vajaan pakkauksen: neljä tölkkiä Lapin Kultaa. Menin niiden kanssa kassalle. Ajoin kotiin.

No, niin nyt on tuo mahdollisuus hyödynnetty ja tehty ”historiaa”, vain omakohtaista historiaa. Eiliseen liittyi toinen merkkitapaus, ei ihan historiallinen. Taannoin huolestuin uudenvuoden ilotulitteiden sotkeneen Linnanpuiston kentän lähilatuja. Se on toistunut monena vuodenvaihteena. Nyt huoleni sai uudet mittasuhteet, sillä olin matkoilla ja kaukana Linnanpuistosta. Suivaantuneena jossakin blogikirjauksessani muotoilin asian niin, että ellei älyttömyys lopu, alan hankkia Linnanpuiston luonnonsuojelun piiriin. Se oli osittain huumorilla esitetty kannanotto, mutta sen oli ottanut tosissaan muuan tuttu.

Ja kuinka ollakaan, posti toi eilen kortin, jossa ilmaistaan kannustusta Linnanpuiston suojelulle. Kortti toi iloa koko päiväksi, ja tunnen olevani suuren valinnan edessä: jatkaako puiston puolestapuhumista vai tyytyäkö tähän yhteen tuenilmaisuun. Saattaa nimittäin olla työlästä ja jopa mahdotonta saada keskellä kaupunkia sijaitseva pieni puisto futiskenttineen luonnonsuojelun piiriin. Johan kaupunkipuistohanke meni karille ja ministeriö antoi kaupungille siitä satikutia.

Niin tai näin, on ollut hieno huomata, että huolestumiseni on saanut vastakaikua. Ja mikä upeinta, kyseinen postikortti on itse tehty, eikä sellaiseen ryhdytä kevein perustein.

(778.)

Minuutti minuutilta ja tunti tunnilta lentokone lähestyi Suomea ja samalla tavalla Thaimaa etääntyi. Sanon minä, että kymmentuntinen matkustaminen lentokoneellakin käy koettelemuksesta, vaikka matkustajille jaetaan säännöllisin väliajoin ruokaa ja juomaa. Juomaa voi tilata muutenkin ja sitä lentoemännät tuovat kiitettävän nopeasti.

Pitkän matkan päättymisen ensimmäinen merkki on se kun lentokoneen ikkunasta näkyy alapuolella levittäytyvä kotimaa: Metsää, sulaa merta, hiljaisia teitä, varastoja, tehdashalleja, valojaan sytytteleviä lähiöitä ja sitten lentokoneen pyörät tavoittavat kiitotien. Tuntuu, että jokaisen laskeutumisen jälkeen kävelymatka Helsinki-Vantaan lentoaseman mutkikkailla käytävillä pitenee ennen kuin pääsee labyrintin jälkeen matkalaukkuhihnalle. Siinä meitä auringon värjäämiä punanaamaisia turisteja seuraa matkalaukkujen tasaista etenemistä hihnalla, ja joku tunnistaa omansa, tarttuu siihen ja poistuu tammikuun harmaaseen iltapäivään.

Muuan tuttava kertoi tyttärensä nasevan kuvauksen paluustaan vuosi sitten Thaimaasta: ”Se tunne kun tulee kesävaatteissa aamuyöllä Helsinki-Vantaan lentoasemalle 20 asteen pakkasessa ja viima pyörii hameen alle, ja tuntee kuuluvansa tänne.”

Meidän paluumatkamme paras hetki oli se kun Seinäjoen rautatieasemalla huomasin, että täällä on talvi. Aurausvallit katujen varsilla vahvistivat tunnetta kuulumisesta tänne ja päätöstä, että huomenna pitää päästä hiihtämään.

Niinpä aamulla kiersin Linnanpuiston lenkkiä peninkulman. Vähän valitin Väiskille, joka tuli ladulle vaimonsa kanssa, että kaksi viikkoa helteessä kesken hiihtokauden näkyy muutenkin kuin päivettyneenä naamana. Hieman näet tihkaisi.

Mutta päivä se on huomennakin. Jos ei silloin muuta, niin lompakon kolikko-osastosta pitää poistaa Thaimaan bahtit. Maksoin tai yritin maksaa kahden euron kokoisella ja näköisellä thai-kolikolla, mutta kassaneiti oli tarkkana.
(777.)

Päivä ennen paluuta kotikonnuille ja lajinmukaiseen ilmastoon. Ei sen puoleen, viihtyisi eläkeläinen täällä pidempäänkin, mutta aina tämä sama tunne tuppaa vaivaavan viikon tai pidempään kestävän lomailun lähestyessä loppua, että olisihan täällä vielä. Se on eskapismia, joka johtuu ilmaston, aikavyöhykkeen ja mannerlaattojen rajakohtien muuttumisesta. Helpotusta siihen tuovat älylaitteisiin pankotut valokuvat.

Samoilla älylaitteilla täällä on voinut seurata asioiden kulkua reaaliaikaisesti Suomessa, Seinäjoella ja ympäri maailmaa. Kokosin pienen läpileikkauksen vuodenvaihteen lehdestä eli Ilkasta:

”Pohjan valtatiellä 18-vuotias nainen puhalsi 0 promillea, mutta huumetesti osoitti marijuanaa ja amfetamiinin. 32-vuotias nainen Ruukintiellä puhalsi 1.24 promillea. 31-vuotias etsintäkuulutettu mIes, joka oli ajokiellossa ja ajoi kesärenkailla, puhalsi 2.45 promillea (eli oli umpipäissään). 31-vuotias nainen ajoi ojaan Auneksentiellä ja puhalsi…”

Muiden muassa tällaista todellisuutta tiedonvälitys meille lykkää, ja koeta nyt elää ja sivistyä näiden uutisten kanssa! Liikenteen lisäksi verotus, huonot televisio- ja radio-ohjelmat ovat niin sanoakseni jokapäiväistä uutiskauraa – paremman puutteessa. Ilkassakin kaksi toimittajaa raportoi television ohjelmista: toinen tanakan asiallisesti, toinen tekoreippailla laatusanoilla. Kerrotaan meille muutakin, kuten tänään uuden puolueen paikallisosaston perustamisesta Nurmossa.

Aiemmin kirjoitin, kuinka hotellin alueella näkyy paljon sotilaita. Se ei pidä paikkaansa, sillä khakipukuiset, lilanvärisissä baskereissa ja maihinnouskengissä liikkuvat nuoret miehet ovat vartijoita eli turvallisustyöntekijöitä. Heidän olkapäässään SGS-tunnus tarkoittaa maailmanlaajuisen alan palveluja tarjoavaa firmaa. Näin sitä ihminen näkee mörköjä siellä missä niitä ei ole. Thaimaassa sen ymmärtää, sillä maata hallitsee sotilasjuntta.

Olen maininnut näissä kirjauksissa myös sen yhden vaaleatukkaisen ravintolassa työskentelevän neidin, joka on lähtöisin Kazakstanista. Se innosti minut googlaamaan Kazakstania. Sain hyvän tietokilpailukysymyksen: Mikä on maailman suurin sisämaan valtio?

Lähes samanlaisen kysymyksen saisi päivän Ilkasta, jossa toimittaja kertoo umpisavolaiseksi mielletyn Jaakko Tepon sukujuurien kietoutuvan Nivalaan. Ei mikään suuri yllätys, sillä esimerkkejä riittää. Paikkakuntalaisia oopperalaulajia ovat mm. Tuomo Häkkilä ja Esa Ruuttunen. Nivalalaisia on myös hiihto-, pyöräily- sekä kuninkuusravikaverini joka sille päälle sattuessaan on melkoinen Caruso.

Tänään viimeisen päivän aamiaisella kysyin novosibirskiläiseltä Alexilta, tältä tulevalta restonomilta, hänen sukunimeään. Rudenko, siis Alex Rudenko. Kerroin hänelle kuinka Suomessa vielä puoli vuosisataa sen jälkeen, kun Novosibirskin nimi tuli tunnetuksi ja joidenkin vieläkin kuullessa tuon nimen verenpaine nousee ja alkavat nähdä punaista ja vilkuilla Natoon päin.

Niin aukesivat taivaan vesisäilöt ja pudottivat kuormansa  niskaamme juuri puoliltapäivin. Ja taas paistaa.

***

Tienvarsi- eli paikallista ITE-taidetta.
(776.)

Kokemus se oli viettää loppiainen veneajelulla Krabin vesillä Phi Phin maisemissa. Laineilla oli veneitä kuin Hangon regatassa tai Sulkavan suursoudussa. Niinpä satamissa rantautuminen vaati merimiestaitoja, mutta kapteenilla ja hänen avustajillaan niitä oli. Veneen vaatimattoman uppoaman ansiosta pääsimme maihin melkein kuivin jaloin nauttimaan hienosta hiekasta, lämpimästä ja kirkkaasta vedestä.

Vauhdin neljällekymmenelle turistille takasivat kolme 250-heppaista Hondaa. Jälkeensä tämä uljas  perätuuppari, aktersnurra, jätti siistiä vanaa, joka muistutti viivasuoraa valtatietä, ja vauhdin hurmaa lisäsivät Andamanienmeren pärskeet. Merenkäynti oli rauhallista ja meno vakaata.

Saaret, joita ohitimme, olivat huiman jyrkkäseinäisiä. En keksi niitä luonnehtimaan parempaakaan sanaa, joten olkoot ne möyryjä. Meri on huuhtonut niitä vuosituhansia tai peräti miljoonia vuosia – tai oikeastaan ikuisesti – kovertaen kiviainekseen monimuotoisia ja koukeroisia syvennyksiä, koloja, ulokkeita, sileitä pintoja… Ne vetävät pienen ihmisen hiljaiseksi ja herättävät kunnioitusta.

Ensimmäisen paussin pidimme hienohiekkaisessa poukamassa, jota ympäröivät muhkeat kalliot. Kuumuus tiivistyi niin, että vedestä piti hakea virkistystä, mutta olot olivat kylpylämäiset. Jos rannan täyttivät monenmoiset purret, ahdasta oli uimassakin. Kukin venekunta viipyi rannassa tietyn ajan, minkä jälkeen sen paikalle tuli uusi venelasti. Vaihto oli vilkasta.

Eräällä taukopaikalla, jonka palvelut ja keskeinen sijainti keräsivät rannan tupaten täyteen muhkeita veneitä, oli sellainen määrä ihmisiä, että heräsi kysymys: mihin ne kaikki menevät yöksi? Paljon oli sukellusharrastajia ja heidän huoltoveneitään. Saaren kaksi isoa, seinätöntä ravintolaa huolsivat nälkäisiä vierailijoita. Tarjolla oli thairuokaa ja spaghetia lisukkeineen, joka maistui minulle. Kahvi ja jäätelö. täydensivät aterian.

Paikan nimi oli Nice Beach Resort, jonka virkailijalta pyysin laitteeseeni käyttäjätunnusta ja salasanaa, pitäähän yhteyksien pelata. Sain ne häneltä, vaikka vastentahtoisesti, koska en asunut hänen hotellissaan enkä edes koko saarella. Asuikohan Leonardo DiCaprio hotellissa kun täällä kuvattiin vuonna 2000 elokuvaa The Beach. Saamani tunnukset pelasivat vain hetken, eikä tuo elokuvakaan kovin häävi ollut.

Ennen rantautumista Monkey-saarelle avustaja kaivoi veneen uumenista banaanitertun ja pätki banaanit, joita sitten hän ja me heittelimme kallioilla vipeltäville pitkähäntäisille apinoille. Ne osasivat varrota meitä ja niinpä ne pian tulivat rohkeasti hakemaan herkkuja. En tiedä, mitä lajia tai rotua ne olivat. Tuntui oudolta, että turistit toiselta puolelta maapalloa tuovat tänne luontokappaleille banaaneja ja opettavat ne helpoille eväille. Vastapalvelukseksi apinat hyppivät ruokkijoiden olkapäille ja pään päälle kiittääkseen anteliaita vierailijoita.

Muistui mieleeni samanlainen veneretki Mississipin suistossa ja kuinka alligaattorit liukuivat rämeiköstä veteen kuultuaan lähestyvän turistiveneen äänen. Ne  tiesivät saavansa vaivattomia makupaloja. Mitäpä ihminen ei tekisi tuotteistaakseen luonnon eläimineen ja rahastaakseen niillä turisteja.

Toki apinoiden ihmismäistä pelehtimistä ja herkuttelua oli mukava katsella. Banaanit ne kuorivat kätevästi, mikä vaatii jo pidemmälle kehittynyttä käden ja aivojen yhteistyötä. Taitavasti käsitteli terävää veistä se nainen, joka noin vain millintarkasti kuori vesimeloonilohkon ja paloittele sen vauhdikkaasti suupaloiksi.

Viimeisellä etapilla vaati tahtoa taistella uinahtamista vastaan veneen yksitoikkoisesti  jytkyttäessä. Niin siinä kävi, että lasten lisäksi touhukkaat italialaiset näkyivät nukahtaneen.
(775.)

Tänään päivä taas alkoi perinteisellä kolmen kilometrin uinnilla. Muutamana aamuna uintilenkillä ollut rouva oli myös altaassa, ja pulahti siihen muuan vauhtiveikkokin. Hänen menonsa hiipui ja tekniikka muuttui ankaran huhtomisen jälkeen muistuttaen rantakäärmeen luikertelua. Jokainen kroolaa tyylillään, eikä kahlaaminenkaan 1,40 metrin syvyisessä alataassa ole mahdotonta.

Eilisiltainen päivällinen thainyrkkeilyä ringside-paikoilla seuraten ei muodostunut kovin juhlavaksi elämykseksi. Ottelijat, riukuvartiset nuoret pojat, tekivät parhaansa, mutta jo ensimmäinen ottelu päättyi ennen täyttä aikaa knock-outiin. Urheilullisuus on kaukana kun 13-vuotiasta hoivataan kanveesilla ja talutetaan sitten pois. Niinpä kahden seuraavan ottelun ajan keskityin spaghettiin ja broileriin ja muihin herkkuihin sekä jälkiruokaan.

***

Aamiaisella häärii nimilapun mukaan Alex-niminen nuorukainen. Hän poikkeaa ulkonäöltään ja siis rodultaan muusta henkilökunnasta, joten kysyn hänen alkuperäänsä.
”Venäläinen.”
”Mistä Venäjältä?”
”Siperiasta”,ja jatkaa, että Novosibirskistä.
”Novosibirskiin minun sukupolvellani liittyy kohtalonomaista kaikua”, ajattelen.
Alex menee hiljaiseksi aloittaessani, kuinka vuonna 1961… Huomaan sen edustavan hänelle tunkkaista muinaisuutta. En jatka noottikriisistä tai Suomen presidentti Kekkosen matkasta Novosibirskiin Hruštšovin kanssa neuvottelemaan.
”Mikä sinut Siperiasta on tuonut tänne trooppiseen Thaimaahan?”
”Opiskelen ravintola-alaa Bangokissa ja suoritan täällä harjoittelua.” Toivotamme toisillemme hyvää päivää ja lähdemme tahoillemme.

Minua kuitenkin jää vaivaamaan, että siperialaista syntyperää oleva nuorukainen hankkii praktiikkaa täällä. Näin maailma muuttuu. Siperia merkitsee minulle jotakin ankaraa, kuten ankeita vankileirejä, jäistä kylmyyttä ja viikkokausien junamatkaa läpi tundran. Nyt tiedän, että Novosibirsk on Venäjän kolmanneksi suurin kaupunki ja sieltä on lähtöisin toinenkin Alex, Alexandr Karelin.

***

Uima-altaalla vietetään päivää ilman polttavaa aurinkoa. Se helpottaa, ja luulen, että vaimo saa pian loppuun näissä oloissa Alex-nimisen kirjan. Se kertoo tarinan poliitikko Alexander Stubbista.

Ajattelen, ettei tänään tarvitse aurinkovoidetta, mutta sipaisen kuitenkin varmuuden vuoksi sitä kerroksen. Ennen kuin vaivun löhöilyyn syövereihin, vilkaisen sähköpostin: Olen saanut 149,30 euron enegialaskun. Sitä tässä nyt tarvittiin päivää pilaamaan! Ei syytä huoleen, tuolla jo Aurinko tunkee esiin.
(774.)

Ilmastointikanava hurajaa yön ja viilentää tuvan aamuksi oikein raikkaaksi, eikä siinä aamutuimaan vielä mielikuvitus käsitä, että ulkona vallitsee jo +26 astetta. Sellaiset suomalaiset hellelukemat. Ne täytyy käydä parvekkeella aistimassa.

Joka-aamuisena rituaalina tarkistan Ilmatieteenlaitoksen paikallissään, joka tänään oli Seinäjoella -1, ja Saariselällä -6. Sitten vilkaisen vielä täkäläisen Bahtin kurssin: yksi euro on 35,77 THB. Kyseiset tiedot ovat tarpeettomia, mutta ihmisellä pitää olla joitain häntä ohjaavia rutiineja matkoillakin.

Aamiaisen jälkeen menen pyyheliinapömpelille, ja siellä on khakipukuinen sotilas päässään lila baskeri, jaloissa maiharit ja vyöllä radiopuhelin. Hän antaa minulle pyytämäni määrän pyyheliinoja, jotka vien vanhoille paikoillemme. Näin ne tottumukset määräävät ja ohjailevat. Uimahallin pukuhuoneessakin menen lähes aina samalle kaapille, jos se vain on vapaa.

Sen havainnon olen tehnyt, että hotellin alueella näkee noita sotilaan näköisiä nuorukaisia enemmän kuin viime vuonna.

Tänään illalla meille tarjotaan paikallista urheilua eli thaiboxingia eli thainyrkkeilyä. Rantanurmikolle on pystytetty kehä, jonka näkeminen tyhjänäkin herättää pienoista kunnioitusta. Jotkut kamppailulajeja tuntevat tietävät, että thai- ja olympianyrkkeily eroavat toisistaan ainakin siinä, että edellisessä pyritään tyrmäämisen sijasta näyttämään ja käyttämään käsien ja jalkojen ja vartalon notkeutta ja oveluutta. Lajiin kuuluu myös karjahtelu.

Kehäköysien sisäpuolella tapahtuvaa nyrkkeilyä olen kerran seurannut kolme vuosikymmentä sitten Tammer-turnauksessa. Näinpä silloin tyrmäyksenkin. Toki vapaamuotoisia, säännöistä piittaamattomia ”matseja” olen joskus joutunut todistamaan seinäjokelaisilla nakkikioskeilla.

Itse olen välttänyt joutumasta nyrkkeilemään, kun joku etuilija taksijonossa voimansa tunnossa uhoaa olevansa entinen nyrkkeilijä. Siihen minä, että olen teurastaja! Hienoa, että vanhaa hyvää ammattia yhä kunnioitetaan.

Eilen lähdin Patongiin ostamaan paitaa, ei millään kaksimielisellä puujalkavitsillä ryyditettyä t-paitaa, vaan lyhythihaista pikeetä. Sellaisia löytyi erään liikkeen sokkeloisesta yläkerrasta. Lähtöhinta vain oli kova, mutta se tippui lähes molempia, asiakasta ja kauppiasta, miellyttäneelle tasolle. Sekin kävi selväksi, ettei kannata yhtä paitaa ostaa, ja kun kasassa oli kuusi eriväristä Adidas-paitaa ja kolmet Calvin Kleinin kalsarit, asettui hinta määrään nähden kuluttajaystävälliseksi.

Niin vain kapitalismi kohteli nurjasti: sen minkä tinkiessä voitin, hävisin siinä kun en ehtinyt ilmaiseen bussikuljetukseen hotellille ja jouduin pulittamaan 300 Bahtia eli 8,40 € Tuk-Tuk-pirssille. No, raha siinä teki kiertoaan.
(773.)