Kuukausi: helmikuu 2021

Päätin hiihtämään lähtiessäni, etten päähän laita aurinkolaseja, vaikka jo kahdeksalta taivas oli pilvetön ja aurinko paistoi. Tällainen aamu tiesi, että Kyrkösjärven parkkipaikka oli tiiviisti vieri viereen parkkeerattuja autoja, ja se näkyisi Ahonkylän-uralla hiihtäjien tungoksena.

Nappikuulokkeet korville. Radiosta tuli asiallinen ohjelma  vaasalaisesta, suositusta tanssimuusikko Sulo Kalliosta. Kallion orkesterille tarjottiin 60-luvun lopulla hyvä työtilaisuus Helsingissä, mutta orkesterin soittajilla oli vakaat työpaikat, ja Vaasassa suosion takasi tango. Parhaimmillaan orkesteri soitti vaasalaisravintolassa eräänkin vuonna yhdeksän kuukauden ajan joka ilta.

Mutta pitihän Helsinkikin kokea, ja Sulo Kallio orkestereineen tuli hyvin suosituksi pääkaupungin ravintoloissa. Sulo soitti kontrabassoa ja myöhemmin palattuaan Vaasaan ja orkesterin muututtua kvartetista trioksi rumpuja ja lauloi.

Toimittaja Vesa Rantalan haastattelee vähäeleisesti ja asiantuntevasti saaden Kallion kertomaan, miten hänen äänensä on pysynyt vuosikymmenet moitteettomana. Sen on taannut pitkäjännitteinen laulutunneilla käyminen, jopa kolme kertaa viikossa Akseli Halla-Ahon opissa. 

Hauska yksityiskohta oli se, kun toimittaja kysyi, onko Sulo koskaan tavannut toista Kallio-nimistä iskelmälaulajaa eli Reijo Kalliota. Kerran he esiintyivät samoissa tansseissa Vaalassa, kun musiikista huolehti Reijo Kallion ja Sulo Kallion orkesteri. 

Lyhyt ohjelma oli nauhoitus vuodelta 1996, ja olisihan sitä kuunnellut pidempäänkin, mutta: lyhyesti virsi kaunis.

Sitten tuli ohjelma Simone de Beauvoiresta (1908-1986), hyvä sekin, mutta jääköön toiseen kertaan. Piti kiirehtiä katsomaan Oberstdorfin kisoja.

Kuva: Berliinissä eräs norjalainen rouva halusi päästä kuvanottoa varten Marxin syliin, ja autoin hänet siihen, kunnes Engels kehotti häntä laskeutumaan maankamaralle.

Sanomalehden iso ilmoitus lupaa suksia 50 ja 70 prosentin alennuksella. Se kolahtaa, koska vanha karvapohja-Rossignol katkesi keskeltä kantapään kohdalta. Niillä olin hiihdellyt monta talvea, ja enimmäkseen luistavia latukilometrejä oli kertynyt tuhansia. Ensimmäinen houkutin hankinnalle ei ollut hinta, vaan tarve.

Urheiluliikkeen alakerran suksiosaston seinällä kiiltelee rivi komeita suksia. Kysyin myyjältä, onko alennetut hinnat valmiiksi laskettu vai määritelläänkö se kassalla? Myyjä hieman ämistyy ja sanoo, että hinta on siinä sukseen kiinnitetyssä lapussa. Seinällä on vielä maininta hintaryhmästä, johon kyseiset sukset kuuluvat.

Myyjä tarkentaa, että tämänpäiväinen lehtimainos koski Vaasan myymälää, ei meitä. ”Ei niitä sielläkään enää kovin paljon ole jäljellä”, hän sanoo.

”En minä niitä Vaasasta lähtisi hakemaan”, totean.

Toinen myyjä, joka on palannut lounaalta, ryhtyy toimeen ja kysyy painon, ottaa minun pituiselle sopivat sukset ja asettaa ne jonkinlaiselle korokkeelle ja kehottaa minua astumaan siteen kohdalle. Välillä pitää nousta päkiälle, kun myyjä liuuttaa suksen alla pahvia määritelläkseen pitoalueen. Toimenpide on hoidettu nopeasti, ja kun vielä kerron mononi merkin sidettä varten, kysyy myyjä suksihuoltoa. Vaikuttaakseen tottuneelta suksien tuntijaosta sanon, että sellainen kahdenkympin huolto uunituksella. Valmista on seuraavana päivänä.

Maksan yläkerran kassalla 450 euroa, mutta maksupääte ei hyväksy korttiani. Ei toisellakaan kerralla, kun koetan maksaa summan kahdessa erässä. Muistelen, että maksurajat ovat jääneet liian alhaisiksi. Sanon pyörähtäväni kotona nostamassa maksurajoja.

Palaan liikkeeseen ja hoidan laskun. Ulkona paistaa ja parkkipaikka on loskainen, pipo tuntuu kuumalta.

Toivon, että huomenna iltapäiväksi pakastuisi ja pääsisin kokeilemaan uusia suksiani. Se hetki tuntuu aina ratkaisevalta, vaikka se unohtuu saman tien.

Aikaani on vienyt Maximilian Stejskalin Folklig Idrott -kirja. Se on isokokoinen, mustavalkoisista valokuvista koostuva tutkielma kansanomaisesta, maalaisympäristössä ulkona tai tuvassa tapahtuvasta voimainkoetuksesta, ketteryydestä, rohkeudesta. Temput ovat edellyttäneet voiman lisäksi kehonhallintaa, notkeutta ja harjaannusta. Apuvälineiksi ovat kelvanneet puunrunko, rahi, selkänojalliset tuolit, kirveet, tikapuut ja maataloustyökalut.

Aineistonsa voimistelunopettaja Stejskal (1906-1999) keräsi vanhan liiton kansatieteilijän tapaan polkupyörällä kesät 1929 –1937 ja 1948 Etelä ja Itä-Suomessa sekä Virossa asuvan suomalais-ruotsalaisen vähemmistön keskuudessa.

Vuonna 1954 hän väitteli Åbo Akademissa. Tutkimuksen aihe on englanniksi saatu näyttämään niin akateemiselta, ettei se juuri innosta penkkiurheilijaa. Onneksi kirjan 71 valokuvaa kertovat asian selkokielellä.

”Folk-athletic games: An ethno-sociological study of outdoor games the male farming population in Swedish-speaking Finland, particularly in the summer months, of their settings and tradition in the light of general historical changes in sports and their social important.”

Kirjassa on muutama sivun laajuinen englanninkielinen selvitys kirjoittajasta ja tutkimusalasta.

Lopuillaan on vuoden lyhyin kuukausi. Tämän päivän jälkeen sitä on enää päivä ja se on siinä. Minusta on tuntunut, että tämä helmikuu on kulunut liiankin nopeasti, vaikka joistakin sen päivistä ei ole meinannut tulla loppua. Kuukauteen on mahtunut takatalvea ja alkavaa kevättä.

Näitä kuukausia on elämässäni ollut 73. Tämänkin helmikuun on muista erottanut 16 viime vuoden aikana Einon, lapsenlapsen, syntymäpäivä. Nytkin se katkaisi arjen pariksi tunniksi täytekakkuineen. Perinteisesti ja tahdikkaasti päivänsankari ilmoitti kekkereiden päättyneen kello 18, ja vieraat saavat poistua. Näin se kutsussakin oli ilmoitettu ja etiketin mukaan mennään.

Lähtiessämme teimme kaksi havaintoa: valo sen kuin lisääntyy ja autojen katoille oli kertynyt melkoisesti lunta, ja sitä naapurin Simokin näkyi yhä lykkivän. Lunta ajopeleistä harjatessa joku meistä yli 70-vuotiaista ehti sanoa, että lunta on juuri niin kuin ennen vanhaan. Toinen täydensi, että näin sitä oli joka talvi. Hienoja muistoja, vaikka eivät ihan paikkaansa pitäisikään. 

Kävin vielä myöhemmin kaupassa Almeralla, jonka takapyöriin poika kaverinsa kanssa oli iltapäivällä vaihtanut uudet jarrupalat. Pitihän niitä kokeilla: ei kuulunut jarruttaessa rohinaa eikä vingahtelua. Jarrupalojen hintakin oli vain 25 euroa. Työn sivukuluineen korvaan remonttiryhmälle pizzalla Alwarin kulmassa.

Pahin ja pimein aika vuodesta on mennyt huomaamatta seuratessa HS:n toimittaja Ari Pusan raportointia lentokapteeni Ari Huuselan yksinpurjehduksesta maapallon ympäri. Loppusuora ja Ranska jo häämöttää, mutta löysäilyyn ei ole varaa, sillä Biskajanlahti voi olla katala ja tuhota koko reissun.

Aamulenkillä jutteleiksin Linnanpuiston sik-sak-latua kiertävän Väiskin kanssa ja sanoin hänen ja Huuselan uurastuksessa olevan jotain samaa. Väiski on näet laskeskellut saavansa tuhat kierrosta täyteen maaliskuun 10:ntenä eli samoihin aikoihin kun Huusela saa jalkojensa alle kiinteää maata ja pääsee Lappiin hiihtämään. ”Tämä on helppoa, merellä kun voi joutua odottamaan päiväkausia tyynessä tuulta tai yrittää pitää kurssia myrskyn kourissa”, hiihtäjä totesi ja piti työläimpänä sitä, kun joutuu ensi töikseen avaamaan umpihankeen ladun, jotta pääsee varsinaiseen asiaan. Aamulla latu näytti jo verraten sujuvalta, ja sitä kiersi Väiskin lisäksi kaksi muutakin hiihtäjää.

Huomautin naiselle, että näkyy suksi luistavan. Hän vähätteli ja sanoi, että poikansa on huoltanut sukset jo vuosia sitten eikä niillä ihan joka talvi ole edes hiihdelty, että sattuvat nyt luistamaan.

Rapsutettuaan Capua Väiski jatkoi hiihtoa ja me lenkkiä. Vaikka lenkkimme kulkee päivästä toiseen samaa reitti, koira löytää joka kerta jotain mielenkiintoista nuuskittavaa. Nyt lenkki huipentui, kun ylitimme Pelitietä ja vastaan tuli emäntänsä kanssa musta, ryhdikäs kerrynterrieri. Se osoittautui sopuisaksi. Capukin asettui, vaikka pienempänä terrierinä yritti ärhentää.

Loppumatkalla huomasin lumessa enemmän ja vähemmän huolellisesti ruiskaistuja ja ripoteltuja keltaisia merkkauksia.

Peroneus ei tietääkseni ole sukunimi, ellei se satu olemaan sen herran nimi, joka ensimmäisenä on kärsinyt peroneuspareesin. Näin ilmiöt usein nimetään keksijänsä mukaan. Puolinelson on painiote, jonka kehittäjä olisi Nelsonin poika.

Peroneuspareesi on pohjehermohalvaus eli jalkaterä alkaa kävellessä läpäsähdellä. Siihen tutustuin, kun kävellessä niin sanotusti alkoi läsähdellä, ja sellainen kiinnittää huomiota, kun koettaa hiipiä. Nilkka ei toiminut tahtoni mukaisesti, vaan omia aikojaan. Fysioterapeutti totesi huolestuneena, että nilkasta puuttui voima, kun yritin kävellä kantapäillä. Toisella jalalla se onnistui. Seuraavaksi lääkäri selvitti syyn, joka oli sääressä kulkeva peroneus, pitkä pohjeluulihas ja passitti minut jatkoon eli ENMG-tutkimukseen eli hermoratatutkimukseen. Sitä tässä odottelen.

Hiihdosta on tullut lepopäiviä, mutta eipä ole ollut ilmojakaan. Lauantaina kävin Joupiskalla, mutta kokeiluksi jäi ja saman tien kokosin kaluston ja ajoin kotiin seuraamaan television urheilutarjontaa. Perjantai jo oli urheilun, varsinkin joukkueurheilun juhlaa, kun Suomen miehet voitti koripallossa Sveitsin ja naiset jalkapallossa Portugalin. Susijengi ja naisfutaajat ovat maanosan parhaimmistoa. Ollaan me hyviä.

Tyngäksi jääneellä hiihtolenkille opin nappikuulokkeiden kautta, että ”kertsi on kappaleen ydin, olipa kertsi sitten vaikka vain kolme sana”. Vähemmän musiikkia tunteville sanottakoon, että kertsi on kertosäe. Mieleeni on syöpynyt yksi kertosäe: ”Hoi, laari-laari-laa”

Jo illalla oli tiedossa, että aamulla maata peittää jopa kymmenen senttiä lunta, ja kun meteorologi televisiossa osoitti karttaa ja sen keltaisia alueita, joilla liikenne muuttuu vaikeaksi, tuli hiihtäjällä suru puseroon. Keltaiseksi oli värjätty ainakin Etelä-Pohjanmaa, Pohjanmaa ja Keski-Pohjanmaa. Niillä tiedoilla nukahdin.

Noustuani katsoin aamuhämärää maisemaa verhojen raosta, mutta lumirintama ei ollut vielä saapunut näihin maisemiin.

Aika pian ulkoa alkoi kuulua pehmeää aurausääntä, ei huoltoliikkeen morisoidun kaluston kolinaa: taloyhtiön pihaa puhdistettiin ja avattiin käytävää autokatokselle ja uraa mattotelineelle. Kuului myös puhetta, lyhyitä toteamuksia, ja päättelin Talvitien ja Leppiniemen lykkivän lumia. Sitten äänet hiljenivät, mutta lunta putoili taivaalta.

Naapuritalon pihassa nainen puhdistaa autoaan. Häntä helpottaa se, että auton tuulilasi ja nokka on peitelty jollakin pressulla ja kun hän nostaa sen pois hänen ei tarvitse kuin harjalla sipaisten viimeistellä puhdistaminen.

”Tänään liikuntatoimi ei taida avata latuja aamupäivällä, tuskin koko päivänä, sillä ne olisivat saman tien tukossa”, ajattelen ääneen, että näitäkin päiviä pakosta mahtuu talveen.

Muistan kun meille hankittiin ammoin peltikauhainen ja metalliaisalla käsiteltävä lumentyönnin, ja tämä yksinkertainen työväline tunnettiin Pyry-Pekkana. Tuolla nimellä en sitä enää ole kuullut kutsuttavan. Nyt lumitöitä tehdään vain lumikolalla, joita sentään on keltaisia, vihreitä ja punaisia.

Kai nekin pian varustetaan ajotietokoneella.

 

Jotakin ampumahiihtokilpailua koetettiin joskus lämmittää helikoptereilla, jotka pörräsivät kisapaikan yllä hajottamassa pakkaspilviä. Se ei onnistunut, mutta yritys hallita ja säätää ilmoja oli ainoalaatuinen.

Ilmoihin sekaantuminen ei käy yhtä helposti kuin elokuvissa. Niissä vesisateen järjestää palokunta ruiskuttamalla sopivalla suuttimella tihkusadetta, ryöpsähtävää sadekuuroa, maakuntasadetta tai peräti kaatosadetta tai vaakasuoraa vesisadetta.

Helpointa pakkasen nujertaminen on kerrospukeutumisella ja toinen käypä menettely on lohkolämmitys niillä, joilla on auto ja lämmitystolppa. Se oli myös taannoisen toimitusjohtajani varma keino tunnistaa liikenteessä firman autot pakkasella: niistä kun roikkui sähköjohto. Sen poisti vasta vuosikymmenien kuluttua firmaan rakennettu parkkikellari. Nyt sen käyttö on vähentynyt, kun on siirrytty etätöihin.

Pakkaset kuuluvat meikäläiseen vuodenkiertoon, mutta jatkuvasti niistä valitetaan. Legendaarinen television uutistenlukija Kauko Saarentaus tiivisti ilman meteorologin apua pakkasen kovuuden niin, että ”kylmää on, kun poromiehen hankeen jättämä Koskenkorva-pullo oli jäätynyt”.

Suomen Kaupan Liitto voisi ottaa kuluttajia sen verran huomioon, ettei tällaisilla pakkasille tarvitsisi erikseen lähteä palauttamaan tyhjiä pulloja Lidliin, vaan muiden kaupparyhmien automaatit nielaisisivat ne mukisematta. Voisihan joku lähestyvien osuuskauppavaalien ehdokas ottaa asian esille. Mitäpä siihen muita vaivata, kun omasta takaakin on hyvä ehdokas. Nytkin tuossa lojuu kaksi palauttamista odottavaa Saskian vissypulloa à 0,40 senttiä, eikä pakkanen ala lauhtua.

Olen Kainuun kuntokoneen kanssa käynyt ties montako vuotta HS:n Uutisguru-tietovisaa. Varsinaisesti se pääsi vauhtiin kun nettilehti mahdollisti sen etänä ajasta ja paikasta riippumatta. Aluksi kysymyksiä heiteltiin puolihuolimattomasti ja oikeat vastaukset tulivat ja menivät, kunnes aloimme kirjata tulokset ruutuvihkoihin, jotka kaveri koulumiehenä meille hankki. Menossa taitavat olla jo toiset vihkot. Oudolle niiden sisältö näyttää kryptiseltä. Yksinkertaisella kirjanpidolla yhdelle sivulle mahtuvat kolmen viikon visailut.

Taannoin kävimme visailun aamukahdeksan maissa Skypellä. Monesti aamuisin oli muuta touhua, joten hoidamme Uutisgurun tahoillamme kuten parhaaksi näemme – aamuisin pääasiassa. Tulokset raportoimme Whatsappilla lyhyesti kommentoiden, kuten ”nyt täysosuma”, ”romahdus”, ”olipa kurjat kysymykset” tai ”liikaa NHL:ää”. Maininta, ”ettei Kiinakaan pelastanut”, tarkoittaa valtioita koskevien kysymysten vastausvaihtoehdoista Kiinan osuvan hyvin usein oikeaksi.

Pari päivää sitten eli 9.2. Kainuu täräytti 10 oikein ja minä 9.

Eilen palasimme arkeen: kaverille 5 la minulle 6. Tänään ylsin 7:ään. Kainuusta tuli tulos: 6 oikein.

– Alokas on kuin jännitetty jousi, lääkintämies sanoo ja pistää siinä samassa piikin käsivarteen.

– Seuraava.

Kauhusta jäykkä ja kalpea nuorimies alkaa vajota kuin hidastetussa filmissä. Avustaja siirtää hänet seinän viereen virkoamaan. Lääkkeeltä tuoksuvassa liikuntahallissa jono etenee ja rokotetta uppoaa tulevien sotilaiden ihon alle. Suomi saa taistelukelpoisia sotureita, joita ensimmäisenä uhkaavat viholliset lannistetaan. Niitä ovat ainakin kurkkumätä, jäykkäkouristus hinkuyskä, tuhkarokko, sikotauti, vihurirokko, aivokalvontulehdus ja influenssa.

Taas olemme siinä vaiheessa, kun piikki on terveellisempi vaihtoehto kuin kulkutauti. Hyvinvoivassa Suomessa ketään ei kuitenkaan voi pakottaa rokotettavaksi, niinpä jossain puolella Suomea rokottamista vastustetaan jopa siksi, että siinä kansalaisiin istutettaisiin salaista ihmeainetta, jolla kansa on helppo pitää kuuliaisena. Mikrosirunkin on epäilty kuuluvan koronarokotteeseen.

Se teoria sai lisäpontta, kun loppiaisena Washingtonissa kongressissa riehuneet saatiin yksi toisensa jälkeen kiinni. Heidät kavalsi oma, mukana ollut kännykkä, jonka jättämää jälkeä viranomaisten oli helppo seurata vaikkapa Texasista tai Floridasta pääkaupunkiin tullutta. Taitaa sekin turkislakkinen tyyppi, joka roudasi vohkimaansa puhujanpönttöä, istua linnassa.

Sitäkin olen ihmetellyt, kun on kyseenalaistettu kahden lääketehtaan rokotteita toisen tehon ollessa 69% ja toisen 95%. Isolta ero tuntui minustakin, mutta asiantuntijan mukaan olisi sama, jos verrattaisiin omenoita ja appelsiineja. Rokotteen rantautumista meille on odotettu ja ihmetelty kun lääketeollisuuden tuotanto tökkii. Sitä minä en ymmärrä, kun jotkut aikovat kieltäytyä sen vuoksi, että rokote on kehitetty ja tuotu markkinoille liian nopeasti.

Epäilijöille oli sunnuntain HS:ssa Aalto- yliopiston rehtori Ilkka Niemelältä tärkeä viesti: ”Koronarokote valmistui ennätysajassa, koska taustalla on vuosikymmenten tutkimustyö. Valmiudet siis olivat, toisinkin voisi olla.”

 

Niin, voisi olla kuin savolainen projekti: aloitusta vaille valmis.