Sanomalehden iso ilmoitus lupaa suksia 50 ja 70 prosentin alennuksella. Se kolahtaa, koska vanha karvapohja-Rossignol katkesi keskeltä kantapään kohdalta. Niillä olin hiihdellyt monta talvea, ja enimmäkseen luistavia latukilometrejä oli kertynyt tuhansia. Ensimmäinen houkutin hankinnalle ei ollut hinta, vaan tarve.
Urheiluliikkeen alakerran suksiosaston seinällä kiiltelee rivi komeita suksia. Kysyin myyjältä, onko alennetut hinnat valmiiksi laskettu vai määritelläänkö se kassalla? Myyjä hieman ämistyy ja sanoo, että hinta on siinä sukseen kiinnitetyssä lapussa. Seinällä on vielä maininta hintaryhmästä, johon kyseiset sukset kuuluvat.
Myyjä tarkentaa, että tämänpäiväinen lehtimainos koski Vaasan myymälää, ei meitä. ”Ei niitä sielläkään enää kovin paljon ole jäljellä”, hän sanoo.
”En minä niitä Vaasasta lähtisi hakemaan”, totean.
Toinen myyjä, joka on palannut lounaalta, ryhtyy toimeen ja kysyy painon, ottaa minun pituiselle sopivat sukset ja asettaa ne jonkinlaiselle korokkeelle ja kehottaa minua astumaan siteen kohdalle. Välillä pitää nousta päkiälle, kun myyjä liuuttaa suksen alla pahvia määritelläkseen pitoalueen. Toimenpide on hoidettu nopeasti, ja kun vielä kerron mononi merkin sidettä varten, kysyy myyjä suksihuoltoa. Vaikuttaakseen tottuneelta suksien tuntijaosta sanon, että sellainen kahdenkympin huolto uunituksella. Valmista on seuraavana päivänä.
Maksan yläkerran kassalla 450 euroa, mutta maksupääte ei hyväksy korttiani. Ei toisellakaan kerralla, kun koetan maksaa summan kahdessa erässä. Muistelen, että maksurajat ovat jääneet liian alhaisiksi. Sanon pyörähtäväni kotona nostamassa maksurajoja.
Palaan liikkeeseen ja hoidan laskun. Ulkona paistaa ja parkkipaikka on loskainen, pipo tuntuu kuumalta.
Toivon, että huomenna iltapäiväksi pakastuisi ja pääsisin kokeilemaan uusia suksiani. Se hetki tuntuu aina ratkaisevalta, vaikka se unohtuu saman tien.