Kuukausi: syyskuu 2019

Syyskuun viimeisenä sunnuntaina tein koiralenkillä mielenkiintoisen havainnon Pajuluoman varressa. Tarkemmin sanoen siinä, missä silta yhdistää Ylisentien ja Pelitien ja luoma laajenee lammen tapaiseksi, jossa viihtyy sorsia. Siitä kun mennään viisitoista metriä alavirtaan, niin yhden puun runkoon on kiinnitetty kyltti, joka muistuttaa, ettei sorsia saa kepittää eikä kivittää. Sen alapuolella on virallisen tuntuinen huomautus, että alueella on tallentava videovalvonta. Ohhoh, tuumasin, että nyt se iso veli on pantu valvomaan oikeata kohdetta eikä vain kyttäämään.

Todennäköisesti näillä main joku on nähnyt, kuinka sorsia on kohdeltu kaltoin. Sorsat ovat kesyyntyneet kun ystävälliset ihmiset ruokkivat niitä leivänmurusilla. Näin on syntynyt luottamus luontokappaleiden ja ihmisten välille, ja mikä luottamusta paremmin synnyttää ja lujittaa kuin ruoka. Luottamus ei kuitenkaan ole itsestään selvää.

Kymmenet sorsat elävät keskellä kaupunkia omaa elämäänsä aiheuttamatta ihmisille haittaa, mitä nyt harvakseltaan päästelevät omaperäisiä töräytyksiä, jotka saattavat yllättää puistossa omissa ajatuksissaan kulkevan. Ja kun rannalle ilmestyy mummu ja lapsenlapsi murupussin kanssa, uivat sorsat kohisten odottamaan herkkusadetta. Ruokinta on nopeasti ohitse ja jonkin ajan kuluttua sorsat nousevat rantatöyräälle kylläisenä lepäämään, eivätkä ne juuri hätkähdä ohikulkijaa ja hänen koiraansa.

Kyltti videovalvonnasta lienee vain pelote, ajattelen, mutta ensi näkemältä se voi herättää kunnioitusta, jos on liikkeellä pahoissa aikeissa. Saattaa se vaikuttaa, ettei Isisin harjoittaman terrorin kaltainen raaka väkivalta kohdistu luontokappaleisiin tai se ei edes pääse alkuun. Joku sen kyltin siihen on tuonut ja kiinnittänyt nähtäville.

Hänelle pitää nostaa lätsää. Kyllä sorsilla pitää olla oikeus viihtyä Pajuluomassa.

(944.)

Filosofi Friedrich Nietzschen mainitseminen – nimi on jälleen alkanut toistua – muistuttaa minua ajoista puolen vuosisadan takaa. Silloin muuan lukion lehtori leimasi saksalaisfilosofin vihtahousuksi ja tukkuparraksi. Nietzsche (1844–1900) arvosteli ankarasti kristinuskon orjamoraalia ja asetti sen tilalle oppinsa yli-ihmisestä.

Ei tarvitse kuin vilkaista kiiluvasilmäisen Nietschen kuvaa, niin huomio kiinnittyy naamaa hallitsevaan ja villiintynyttä aluskasvillisuutta muistuttavaan tukkupartaan. Muhkeilla viiksillä on tehtävä, ne peittivät filosofin huonot hampaat. Samaa pragmaattista periaatetta noudattaa moni ulkonäköpaineista kärsivä kaljuuntuva mies haroessaan niukkoja suortuvia paljaan päälakensa peitoksi.

Nietsche aloitti 25- vuotiaana Baselin yliopiston klassisen filologian professorina ja koki 35-vuotiaana tulleensa virkaheitoksi ja omaksui harhailevan pakolaisen (Fugitive errans) roolin, kuten hän asian ilmaisi. Etsiessään siedettävää ilmastoa hän matkusti pitkin ja poikien Eurooppaa. Milloin talvi Alppien pohjoispuolella oli liian kylmää, Venetsiassa liian kosteaa, Genovassa häiritsi epävakainen pilvisyys, Nizzassa kevätkuumuus vei häneltä tahdonvoimat. Matkoilta lähetetyt postikortit kertoivat jatkuvasta päänsärystä ja pahoinvoinnista. Siis raihnainen tapaus.

Hän asui Sveitsin naapurimaissa, mutta häntä veti puoleensa St. Moritzissa sijaitseva Engadin ja sen väljät maisemat. Siellä hän kehitti tunnetun käsitteensä yli-ihmisestä ja kuinka ihmiskunnan historia toistuu yhä uudestaan eli tiimalasia käännetään toistuvasti ja sama hiekka valuu. Ajatus yli-ihmisestä ja ikuisesti tapahtuvasta jälleentulemisesta ovat hänen tunnetuimman teoksensa Näin puhui Zarathustra (1883) peruspilareita. Nietscheä ei elinaikanaan juuri arvostettu, hänen kirjansa kävivät kehnosti kaupaksi ja kollegat vähättelivät häntä. Nyt ajat ovat muuttuneet ja Nietsche on kohotettu yhdeksi Euroopan keskeiseksi filosofiksi Kantin ja Hegelin rinnalle. Hän on ”stara”, johon poliitikot nojautuvat ja jota elokuvakäsikirjoittajat siteeraavat. Tuskin hän olisi mitään tällaista uskonut näkevänsä, mutta tuskin hän siitä olisi ollut yllättynytkään.

Hänen hurja kielensä, joka ajoittain muistuttaa runoutta, houkuttelee niitä, jotka haluavat tehdä vaikutuksen. Kuka tahansa, joka perehtyy perusteellisemmin hänen ajatteluunsa, ymmärtää paremmin aikamme populismia ja moraalista individualismia.

Nietscheä kiinnosti, valhe, arvottomuus, kateus. Hän oli ensimmäinen filosofi, joka esitti ”Jumalan kuoleman” – uskonnollisen vakaumuksen menettämisen, joka pitää yhteisömme koossa.Hän tiesi, että tämän menetys romauttaisi monen maailman, sen ymmärryksen mielestä ja moraalista. Miten meidän pitää elää, jos Jumala ei enää ohjaa meitä? Kristillistä orjamoraalia hän pitää niiden elämänkaunana, joilla ei ole mahdollisuutta omien perustarpeidensa tyydyttämiseen.

Kerrotaan kuinka Nietschen tunnetuksi tekemä lause ”Jumala on kuollut” oli jonakin yönä maalattu Nietschen allekirjoittamana Pariisissa jonkun talon seinään. Seuraavana aamuna sen viereen oli maalattu ”Nietsche on kuollut” ja sen alla ”Jumala”.

Sille, jota viehättää logiikka, ei ole iloa Nietschen teoksista. Ne pulppuavat täyttä sekamelskaa ja mielettömyyksiä. Nietsche ei halunnut pysyttää mitään teoriarakennelmia, vaan auttaa ihmisiä heidän kamppailussaan arvokkaasta olemassaolosta. Tällöin hän asettui vaaraan tulla väärinkäytetyksi. Niinpä jokainen voi askarrella Nietschellä niin kuin se parhaiten sopii. Näin kävi 80 vuotta sitte kun kansallissosialistit vetivät Nietschen ja hänen Übermenschen-käsitteen rotuoppinsa takaajaksi. Nietsche- tutkijat ovat siitä yksimielisiä, että natsit ymmärsivät Nietschen karkeasti väärin.

Nyt on ilmennyt, kuinka yli-ihmisen viittaa sovitellaan ihan vakavissaan Donald Trumpin harteille! Nietschelle Trump olisi sellaisen vastakohta, ja pikemminkin yli-ihmisestä hänelle kävisi Greta Thunberg, itsepäinen esitaistelija Fridays–for–Future -liikkeen esitaistelija.

                                                        ***

Joskus jossakin yhteydessä mainitsin saksalaislähtöiselle, Suomeen asettuneelle Roman Schatzille, että teitä saksalaisia luonnehditaan runsaiden filosofien ja runoilijoiden ansiosta sanaparilla Denker und Dichter. Schatz muistutti, että heistä käytetään myös ikävämpää luonnehdintaa Henker und Richter eli Pyöveleitä ja Tuomareita.

(943.)

Juuri kun keskustelu Postin toimitusjohtaja Heikki Malisen 82 000 euron kuukausipalkasta alkoi käydä kuumimmillaan ilmestyi Jari Tervon kirja Loiri. samamannimisestä näyttelijästä. Sitä on mainostettu jo niin voimallisesti, että se on syrjäyttänyt muut valtakunnan keskustelunaiheet.

Kirja on 700-sivuinen, joten siinä lienee kaikki ja vähän enemmänkin kuin mitä kertomisen arvoista on päähenkilöstä eli Vesa-Matti Loirista. Ei epäilystäkään, etteikö kirja ota saman tien paikkansa Mitä Suomi lukee-listan ykkösenä ja pidä sitä kauan. Loiri. on vaivaton lahjaratkaisu niin isänpäiväksi kuin jouluksi ja se on varma valinta melkein merkkipäiväksi kuin merkkipäiväksi, jos ei ihan rippilahjaksi.

Kirjailija sanoo haastatelleensa päähenkilöä 100 tuntia, mikä 8-tuntisina päivinä tekee 12,5. Tuntuu, että vähempikin olisi riittänyt. Ei kaunokirjallisuus mitään dokumentointia ole, parhaimmillaan se on sepittämistä, ja riittää kun totuutta on edes siteeksi.

Mahtaako kirjassa olla sen tekovaiheeseen liittyvää episodia, kun Tervo ja Loiri ovat matkalla pohjoiseen ja Tervo menee yöllä junan pysähdyttyä Oulussa tupakalle asemalaiturille ja jää junasta. Tervo ottaa taksin Rovaniemelle.

***

Jos olisin ollut kärpäsenä junan makuuhytin katossa, olisin soveltuvin osin käyttänyt joskus kuulemaani anekdoottia tällaisesta tilanteesta, kun kolme naista, vaikkapa Virpi, Lenita ja Helena olisivat istuneet makuuvaunussa Tervon tyhjäksi jättämällä vuoteella ja jutelleet aikansa kuluksi miehistä:

– Minä pidän urheilijoista.Tulevat nopeasti, hoitelevat homman nopeasti, lähtevät nopeasti.

– Minä taas sotamiehistä. Vasen – tulevat, oikea  – tekevät temput, vasen – lähtevät.

– Minä taas peuhaan mieluiten intiaanien kanssa, ovat luonnonlapsia. Rytyyttävät kuin elukat.

Samassa juna Tervolan kohdalla jarruttaa. Yläpetiltä putoaa syylänaamainen mies.

– Saanen esittäytyä – painin maailmanmestari, kapteeni istuva Härkä!

***

En ole lukenut Loiria., mutta joistakin siitä kertovista arvioista olen päätellyt, että viime vuonna ilmestynyt Panu Rajalan kirjoittama Suomussalmen sulttaani, Ilmari Kiannon elämä kertoo huomattavasti Loiria viriilimmästä kulttuurihenkilöstä. Mainittakoon, että Iki Kiannolla (1874-1970) oli 12 lasta. Parhaimmillaan hän eli taloudessa, jossa hänen lisäkseen asui kolme naista ja pieni lapsi. Sopu ei aina säilynyt ja naisten välillä syntyi tulisia riitoja.”Kun palkattu apulainen ei ehtinyt enää täysipäiväisesti hoitaa tehtäviään, oli palkattava uusi. Sellainen löytyi naapurista, Vuonanniemestä eli Ryysyrannan Joosepin Karihtaniemestä: Aino-Kaino Seppänen, 18-vuotias neito. Tarvinneeko mainita, että hänestä tuli Kiannon seuraava sauna- ja sänkykaveri.”

Panu Rajala saa mahtumaan yhden kirjallisuutemme värikkäimpiin hahmoihin kuuluvan Ilmari Kiannon tarinan 525 sivuun.

(942.)

Tässä vaiheessa kolmattatoista päivää, joka vielä on perjantai, siis oikea taikauskoisten epäonnen päivä, ei kannata pullistella ja toitottaa, että vaara ohi. Suoraan sanoen 13. päivä, oli se sitten mikä tahansa viikonpäivä, on se aina riskaabeli. Tällainen päivä kannattaa ottaa yhtä lunkisti kuin kuvassa Ähtärin eläintarhan panda.

Ei muuta kuin aamukahdeksalta Capun kanssa perinteiselle 1,2 km lenkille. Ilma oli suosiollinen, jopa aurinko paistoi. Tuossa Linnanpuiston futiskentän liepeillä lojui oluttölkki, joita kuluneena kesänä olen löytänyt harvinaisen vähän. Onko oluen nauttiminen siirtynyt sisätiloihin vai ehtiikö joku toinen ennen minua poimia tyhjät tölkit? No, tuli joka tapauksessa heti alkumatkasta hankittua 15 sentin palautuskelpoinen tölkki. Tuntemattomalle oluennauttijalle tunnustus, ettei hän ole murjonut tyhjentämäänsä tölkkiä palautuskelvottomaksi.

Seuraavaksi havaitsen että erään pienkerrostalon tontille on ilmestynyt melkoinen määrä kokoamista odottavia rakennustelineiden osia. Totean itsekseni, että nyt alkaa vanhan työkaverin pienkerrostalon vesikaton uusiminen. Siitä hän puhui jo kesällä mainiten, että katto on päässyt tosi huonoon kuntoon ja sen uusiminen maksaa viitisenkymmentätuhatta euroa. Työ ei kovin kauan kestä. Toivottavasti työskentely korkealla sujuu turvallisesti.

Koiralenkin jälkeen pakkaan uintitarvikkeet ja ajamme vaimon kanssa uimahallille vuosikymmeniä jatkuneen harrastuksen pariin. Vaimo taittaa allasta päästä päähän vesijuoksemalla, minä uimalla.  Tänään 13. syyskuuta uintia on kertynyt 54 kilometriä siitä kun aloitin uimisen 8. elokuuta, jolloin polven tekonivelen asentamisesta oli kulunut puolitoista kuukautta. Uintikertoja on ollut 18 ja kulloinenkin uintimatka kolme kilometriä. Uinti ja nimenomaan vapaauinti – kroolaaminen – on kuntouttanut tehokkaasti polviniveltäni ja palauttanut uimarin kuuden viikon kuivan kauden jälkeen veden kanssa sinuiksi.

Uintireissu sujui hyvin eikä perjantai 13. päivä kummitellut tai varjostanut taikauskollaan. Mukava oli tavata kaksi vanhaa, kuntoaan ahkerasti vaalivaa työkaveria, Aarre ja Jussi. Heidän kuntoilupäivänsä ovat maanantai, keskiviikko ja perjantai.

Johtuiko juuri perjantaista ja 13. päivästä, että poikkesin pitkästä aikaa kahvioon. Join kahvin ja söin berliininmunkin. Hyviltä maistuivat. Kotona mittasin verenpaineeni, joka oli 132/75. Se lienee kelvollinen tulos.

Näin tässä taas kävi, että kirjoitin polvestani ja uimisesta. Niin se on, että kuka härillä ajaa, se häristä kirjoittaa. Kenen polvi on korvattu tekonivelellä ja joka sillä ui, niin ei ihme, että hän siitä kirjoittaa.

Tämän viikon kaupungin kaduilla on liikkunut maastopukuisia sotilaita aseineen. Eilen sellaisen näin keskussairaalan Y-talon pääoven vieressä ja tänään heitä oli useampi Kirkkokadulla Marttilan koulun ja Veroviraston lähistöllä. Kyse on jostakin harjoituksesta. Se on hyvä, sillä Puolustusvoimien ylipäällikkö on ollut parin päivän vierailulla Ukrainassa.

Alkaa tämä perjantai ja samalla 13. päivä olla sillä mallilla, että voisi hakea perjantaipullon. Taidan kuitenkin hylätä sen aikeen. Sen sijaan käyn lähikaupassa vetäisemässä pari rivin eurojacpottia. Jos sillä saisin edes sijoittamani panoksen, olisi se oikea suora päin taikauskoa.

Euro Jackpot antoi 2+1 tuloksella 7,80 euroa. Jäin tappiolle 5,2 euroa.

(941.)

Kirjailija Matti Mäkelä sai muistelmansa Pitelemätön valmiiksi alkukesästä ja elokuun 6. päivä hän kuoli 68-vuotiaana. Mäkelän kuolema ei ollut yllätys; hän näet antoi tyylilleen tyypillisen tiedonannon alkuvuonna Parnassossa ja Suomen Kuvalehdessä, että hänellä on maksassa etäpesäkkeitä. Muutaman kuukauden kuluttua hoitokeinot oli käytetty ja oli aloitettu palliatiivinen hoito. Mäkelän mukaan palliatiivinen-termi selvisi googlaamalla niillekin, jotka eivät sitä ennestään tienneet.

”Pitkämatkalaiset saavat lähteä” kuulosti jotenkin kohtalonmaiselta. Kuitenkin kyse oli oppikouluvuosilta Seinäjoen lyseossa Mäkelän mieleen jäänyt lause, joka toistui ennen liikuntatunnin päättymistä merkiksi, jotta pitkämatkalaiset ehtivät suihkun jälkeen linja-autoon, ja Mäkelä Honkakylään. Jos kouluvuosista hänelle jäivät laimeat muistot, se ei tarkoittanut, ettei pojan koulunkäynti olisi sujunut. Hän oli etevä ja luokkansa priimus, siis hyväpäinen, joka tiedosti, että koulu vain pitää käydä.

Mäkelän pojalla ei olisi ollut varaa lusmuilla, häiriköidä ja kiusata opettajia, sillä pieni lestadiolaiskoti ei olisi pysynyt tarjoamaan koulupudokkaalle suojatyötä. Matti oli lahjakas myös urheilussa, ja hänen 15-vuotiaana juoksemansa 100 metrin aika 12,3 olisi yhä hyvä tulos. Hänen äidinkielenopettajansa Vuokko Raivio viitoitti Matin tulevaa elämänuraa, eikä sen valinta tuottanut vaikeuksia, sillä laudaturin ylioppilas sai neljästä yliopistosta viisi opiskelupaikkaa, Tampereelta peräti kaksi. Hän valitsi kirjallisuuden Helsingissä. Sillä uralla hän eteni tappiin asti saavuttaen filosofian tohtorin arvon.

Urheilua ja erityisesti jääkiekkoa hän seurasi intohimoisesti ja suuri täyttymys oli Suomen maailmanmestaruus 1995. Kirjailija sijoittaa asian oikeaan kontekstiin ja samalla irvailee, että paradoksaalisesti mestaruus tuli toisen maailmansodan muistojuhlien aikaan. Päiväkirjassa hän muistuttaa sarkastisesti: ”Mieskirjailijana en myöskään malta olla huomauttamatta, että nyt on suomalaisten miesten kunnia palautettu ja tuntuu hyvältä olla mieskirjailija. (Saa nähdä, kuinka Päivi Istala tämän kestää!).”

Sydänvaivoja potenut Mäkelä seurasi 1996 henkeään pidätellen kummipoikansa Erik Kandelinin nyrkkeilyuraa, joka jäi ”arvan päähän huipennuksesta”. Kirjailija suitsuttaa: ”Honkakyläläinen Atlantan olympialaisissa, se vasta olisi jotakin.” Asia saa oikeat mittasuhteet kun kirjailija hehkuttaa, että suvussa on kaksi ”julkista”.  Erikki ja kummisetänsä Vuoden Matti! Yhdessä pienessä suvussa, yhdestä pienestä Honkakylästä.

Matti sai ensimmäisen sydänkohtauksen 43-vuotiaana. Saman ikäisenä siihen oli hänen äidinisänsä kuollut. Sydänvaivojensa syyksi hän sanoo vuosia jatkuneen rinnakkaissuhteen, joka periaatteessa oli toiminut mutkattomasti mutta aiheuttanut lestadiolaiskodin pojalle kovaa stressiä. Toisen sairasteluvuoden lopulla hän saattaa todeta, että hänestä on tullut se, jota oli koko elämänsä haaveillut, ammattikirjailija. Vuodet olivat työntäyteisiä: kirjoittamista, esitelmiä, puheita, Pekkas-akatemian johtamista sekä matkustamista puolison työn vuoksi ympäri maailmaa.

Pitelemätön on – sanoisinko – yltiörehellinen teos, siis valtavirrasta poikkeava ja säälimätön kirjoittajaansa kohtaan. Mäkelä on saavuttanut menestystä ja myös takaiskuja, avioerosta ja syrjähypyistä huolimatta kirjasta muodostuu ehyt kokonaisuus. Hän olisi muistelmiaan tehdessä voinut kipata henkilökohtaista katkeruuttaan tietäen, ettei hän niistä enää ehdi olla vastuussa. Hän ei kuitenkaan nosta ketään tikunnokkaan kostaakseen kokemaansa vääryyttä. Humanistina hän ruoskii vain itseään ja siihenkin sisältyy mäkelämäistä huumoria ja samalla hän antaa muille anteeksi. Hän on voinut lähteä huojentuneena.

Matti Mäkelän eteläpohjalainen asenne on kohdallaan, se tulee esiin pitkin kirjaa. Hän pitää itsensä kehumista vaikeana ja vielä vaikeampana toisen kehumista. Niitäkin näet on, jotka vielä kuolinvuoteella ryhtyvät purkamaan elinaikanaan koettuja kaunoja ja availemaan sieluun koteloituneita möykkyjä. Katkeruuden kantamiseen elämä on aivan liian lyhyt aika.

Nasevan kielen, selkeän jäsentelyn ja mustavalkoisten valokuvien lisäksi Pitelemättömän ansio on sen mittava henkilöhakemisto. Siinä on merkkihenkilöitä kirjallisuuden alalta, sukulaisia ja kouluvuosien kavereita, joista muutama on lajiteltu kategoriaan ”muuten fiksuja”.

Pitelemätön. Matti Mäkelän muistelmat. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2019.  352 s.

(940.)