Kuukausi: huhtikuu 2018

Tartun pyörää sarvista ja talutan sen varastosta ulos. Koeajon jälkeen totean renkaiden ilmanpaineen vähäiseksi. Ajan Törnävälle Koskelan Esan liikkeeseen, Esa täyttää etu- ja takarenkaan ja kehottaa ajelemaan varovasti. Niin, kevään ensimmäinen pyörälenkki talven jälkeen vaatii hivenen totuttelua ja lukkopolkimien hallintaa.

Aurinkoinen päivä lämmittää, tie on kuiva ja puhdas eikä liikennettäkään tunnu olevan kovin runsaasti. Ajelen kohti Peräseinäjokea, mihin sain idean äskettäin ilmestyneestä Satu Vasantolan kirjasta ”En palaa takaisin koskaan, luulen”. Otsikon kaksijakoisuus herättää uteliaisuutta. Romaani sijoittuu Peräseinäjoelle, missä kirjailija on asunut lapsena lyhyen aikaa.

Jo tässä vaiheessa päästyäni kirjaa noin puoliväliin vaikuttaa sen lause tehokkaalta. Kerronta on sujuvaa, mutkatonta ja siis helposti luettavaa. Kirjassa mainitaan lukuisia tuttuja paikan nimiä. Siis kohti Peräseinäjokea ja kohta ohitan kaksi maamerkkiä Sovintolan nuorisoseurantalon ja sahan, jonka seinään on sitten viime vuoden ilmestynyt sinisellä ja punaisella kirjoitettu Viitala Forest.

Lähden kiertoliittymästä vasemmalle Kalajärven matkailukeskukseen. Karavaanarialueella on hiljaista, sesonki on vasta alkamassa. Ravintolassakin on vain kahdessa pöydässä asiakkaita. Juon munkkikahvin.

Matkaa olen taittanut 31 kilometriä. Päätän jatkaa valtatie19:lle, jonne on noin 20 kilometriä ja sitä pitkin kotiin 30 kilometriä. Tuttu reitti. Valtatielle päästyäni edessä on pitkä ja loiva alamäki, joka päättyy Luopajärven laajalle tulva-alueelle. Vesi on vielä muutama päivä sitten katkaissut valtatien, enää siitä ei ole liikenteelle muuta haittaa, kuin mitä autoista seurataan tulvajärvessä viihtyviä joutsenia.

Ihmettelen mitä kumman paperisilppua tai ne ovat jonkin lehden sivuja, joita on huomattavan paljon tien ohessa. Olisivatko kyläläiset suivaantuneet maakuntalehtensä Ilkan tabloid-uudistuksesta ja viskoneet lehtinippuja pitkin peltoja. Suuttumusta on voinut nostattaa sekin, että joidenkin hiihto– tai pilkkikilpailujen tulosluettelot on julkaistu typistettyinä. Se on oiva syy purkaa tuohtumusta, jota voi lisätä vielä uhkauksella, että täällä moni aikoo lopettaa lehtensä tilauksen.

No, lehtiroska ja sen synty jää arvoitukseksi. Kun silmäni tavoittaa pitkin tienvartta heitettyjä juomatölkkejä, joista kauppa maksaa palautusta 15 senttiä eli sentin enemmän kuin Ilkka maksaa osakkeelta osinkoa. Hieman harmittaa kun joudun jättämään tölkit pientareelle, sillä Ilkan osingon maksu tapahtuu maanantaina. Minulle sieltä tulee 280 euroa verolla ja pankin säilytymaksulla vähennettynä. Saadakseni saman summan verottomana minun pitäisi palauttaa 1866 tölkkiä. Se edellyttäisi viittä tölkkiä vuoden jokaisena päivänä. Ei ihan mahdoton urakka, jo tänään olisin päässyt kohtalaiseen alkuun.

Pääasia minulle kuitenkin oli kevään pyöräilykauden avaus. Matkaa kertyi 80 kilometriä.
(806.)

Jokin aika sitten nostin kuiville vettä vyöryvästä Pajuluomasta sillan alle juuttuneen ison, sinisen jumppapallon. Ajattelin heti, ettei se kauan siinä saa olla kun joku potkaisee sen takaisin luomaan. Seuraavana päivä sitä ei enää näkynyt.

Tänään lauantaina totesin, että Pajuluoman vedet eivät enää ryöpynneet samalla voimalla kuin viikolla. Näky oli rauhallinen, ja kun ruskea vesi vielä palautuu alkuperäiseen väriinsä, näyttää pieni joki siistiltä. Suuntasin aamulenkin joen vartta kaupunkiin päin, näin aamulenkkeihin tulee vaihtelua ja Capu saa haisteltavakseen uusia tuoksuja. Muutaman sadan metrin jälkeen saatoin havaita jokivarren puihin ilmestyneen useita linnunpönttöjä. Ne olivat nätin näköisiä tuoreesta puusta tehtyjä. Lippamainen katto oli tumma ja lentoaukkoa reunusti metallilevy estämässä oravia tunkeutumasta pönttöön. Joidenkin pönttöjen ripustus arvelutti kun ne olivat kovin matalalla ja aivan puistokäytävän lähellä.

Lintuja on helppo seurata puistonpenkiltä ja tutustua pönttöjen asukkaisiin ja niiden puuhiin. Ja linnut löytävät penkin liepeiltä jäätelötötterön tähteitä. Taidan suunnata lenkkini entistä useammin tänne ”pönttöistetyn” puiston suuntaan, siellä nimittäin alkaa pian tapahtua.

Kierrokseni pituus 21. huhtikuuta oli hieman yli kaksi kilometriä, ja lintupönttöjen lisäksi toinen kevään merkki oli löytämäni kaksi virheetöntä oluttölkkiä, yksi Koskenkorvan muovinen taskumatti sekä murjottu Coca-Cola-tölkki, ei kuitenkaan niin pahasti, ettenkö oikomisen jälkeen saa siitä palautuskelpoisen.

Jonkin aikaa olen kiinnittänyt kävelylenkeillä huomiota sinne tänne hylättyihin pyöreän litteisiin rasioihin. Niitä tuntuu ilmestyvän päivä päivältä aina vain enemmän. Ne ovat nuuskarasioita, joita näissä maisemissa ei pitäisi näkyä, ei edes tyhjiä. Nuuska on meillä kielletty tupakkatuote. Mutta kovasti valkoisia askeja lojuu joka puolella.

Poimin yhden,  jonka kannessa lukee pakkoruotsiksi varoitus ”denna tobaksvara skadar hälsan och är beroendeframkallande” ja lisäksi mainittiin, että tuote on parasta ennen 2019 01.05. Maksimilämpö on +8C°. Siis ruotsalaista alkuperää ja täyttä myrkkyä, joka aiheuttaa  riipuuvuutta.

Luulin jo nuuskan menneen menojaan, mutta jostain syystä sitä yhä tungetaan ylähuulen alle. Ammoin nuuskarasia toimi paremmissa eli säätyläispiireissä Rolexin edeltäjänä, siis ylellisyysesineenä. Niitä oli posliinisia, emalisia, hopeisia ja peräti kullasta valmistettuja ja joiden näyttävyyttä korostettiin maalauksilla ja kaiverruksilla. Rahvaan oli tyytyminen vaatimattomampiin, usein ne saattoivat olla valmistettu tuohesta.

Jos kuitenkin nuuskasta ja sen ”nauttimisesta” pitää jotain mainita, riittäköön se, että siitä on johdettu kyseenalaisen merkityksen sisältävä teonsana ”nuuskia”. Verbiin liittyy vahva, ikävä sivumerkitys, ellei tekijä ole koira, jolle nuuskiminen on myötäsyntyistä.

(805.)

En tiedä varmasti, mistä pieni Pajuluoma on täyttynyt vetokykynsä äärirajoille kohisten vyöryvästä vedestä. Kevään sulattamilla lumilla siihen lienee osuutta, mutta ei niistäkään määräänsä enemmän vettä tule..

Liikkeessä olevaa vesimassaa on mukava katsella, siinä on voimaa eikä se tunnu loppuvan ja kaiken aikaa vettä tulee lisää. Pajuluoman vesi on ruskeaa ja joihinkin suvantokohtiin se jättää pyörteitä ja vaahtokiehkuroita. Rannalle sen kyydistä on tarttunut joitain puita, mutta jo hetken kuluttua vesi tempaa ne mukaansa.

Aamulla yhden matalan sillan alle oli jäänyt iso sininen kunto- tai jumppapallo, kun se ei ollut mahtunut alittamaan siltaa. Ajattelin, että olkoon siinä, mutta nostin sen pois. Se kävi helposti, sillä pallo oli sen verran löysä, että siihen sai tartuttua tukistusotteella ja nostettua sen ylös. Potkaisin pallon kauemmaksi puistoon. Se pomppi muutaman kerran raskaasti ja asettui rapaiselle nurmikolle.

Mistä ja kuinka se on mahtanut karata ja joutua virran riepoteltavaksi? Olisiko joku tarkoituksella laittanut pallon Pajuluomaan ja aikansa seurannut, kuinka vesi on ottanut sen epätasaiseen kyytiinsä ja sitten antanut pallon mennä. Tietysti se on voinut unohtua ajat sitten jonnekin uoman varteen ja kun lumet ja jäät ovat sulaneet ja sopiva tuuli tönäissyt sitä, ja virta siepannut sen enempää kyselemättä. Mistä asti se on tullut, jää arvoitukseksi, ja minne asti se olisi mennyt, ellei olisi juuttunut pienen sillan alle.

Epäilen, ettei pallo kovin kauan loju paikallaan, kun sen joku koulupoika tai –tyttö potkaisee tai heittää virtaan. Ellei sitten joku jollakin konstilla riko sitä. Saattaa käydä niinkin, että palon omistaja tunnistaa sen ja… sen kuljettaminen polkupyörällä tai jalkaisin ei ole kovin helppoa. Tuskin kukaan viitsii kovin pitkään pyöritellä jalkakäytävillä tuon kokoista palloa.

Ei auta kuin seurata sinisen, ison pallon liikkeitä.

(804.)

Niin vain on käynyt, että tuosta Capusta, terävänoloisesta borderterrieristä, on tullut, jos ei ihan paras, niin kaveri parhaasta päästä joka tapauksessa. Koira ei ole mikään paimentaja, ei vahti, ei noutaja – siis se on seurakoira, jonka tehtävä on pitää seuraa ja olla seuran keskipisteenä.

Täytyy sanoa, etten aluksi suhtautunut siihen varauksitta, mutta niin on käynyt, että meistä on tullut kaverit tai kumppanit niin kuin Leppäsen Preeti Täällä Pohjantähden alla -romaanissa luonnehti edesmennyttä vaimoaan.

Ihmisellä, kuten minullakin on ikävä tapa etsiä asioista itsekkäitä hyötynäkökohtia. Niinpä hyödyn näkökulmasta huomaan mittaavani asioita. Capu ei sellaisesta tiedä tai ei ainakaan ole tietävinään mitään. Hyödyn tavoitteluni alkoi siitä kun aamu- tai millä hyvänsä lenkillä noukin puistoon heitettyjä ja hylättyjä tyhjiä tölkkejä ja pulloja, joskus peräti hankalistakin paikoista.

Palautettuani ne kauppaan saan niistä muutaman vaivaisen kymmensenttisen. Laskelmieni mukaan pääsen tällä tavalla vuodessa noin kolmeenkymmeneen euroon. Hyöty on kovin suhteellista.

Tänään poimin kaksi tölkkiä, Coca-Colan ja Fizzin siideritölkin sekä jonkin erikoisoluen lasipullon. Kyseessä ei millään asteikolla mitattuna ole hyvä tulos reilun kahden kilometrin kaupunkilenkillä. Tosin tässä vaiheessa kevät ei vielä ole tuottoisinta tölkkien keräämisen aikaa. Kevään edetessä koiralenkeille pitää varata pari ylimääräistä pussia runsastuneen tölkkikannan keräämiseksi. Eräänä keväänä toukokuun puolivälissä jouduin palaamaan lenkin puolivälistä hakemaan kotoa lisäpusseja osuttuani paikalle, jolle oli jätetty kaksi tusinaa olutpulloja; kaikki ehjiä! Niiden kuljettaminen ei onnistunut kahdella ohutsankaisella hedelmäpussilla kun talutettavana oli haisteluvelvollisuuttaan toteuttava Capu. Se on urani ennätys.

Sen mielenkiintoisen havainnon tässä olen tehnyt, ettei linttaan murjottuja tölkkejä löydy yhtä paljon kuin vielä joitain vuosia sitten. Litistetty tölkki kertoo piittaamattomuudesta ja alkeellisesta voimankäytöstä. Joskus olen oikonut runtatun tölkkin, jotta kaupan palautusautomaatti tunnistaa viivakoodin ja tulostaa rahanarvoisen kuitin.

Oman lukunsa muodostavat Virosta ja Ruotsinlaivoilta hamstratut – enimmäkseen – olut – ja siideritölkit. Niitä kaupat kun eivät hyvitä.

Mistä tämä juttu näihin tölkkeihin meni? Ehkä kevät ja sulavan lumen alta paljastuva roina, kuten tupakka-askit, pölykapselit, hiekoitussepeli ja sen sellainen synnyttivät tarinan, vaikka keväässä olisi paljon muutakin kerrottavaa. Eilinen lauantai 14. huhtikuuta oli siinä mielessä merkkipäivä tai käännekohta, että lopetin kotimaisemissa hiihtelyn ja nostin kaluston varaston orrelle. Pääsin vielä aamutuimaan verraten vaivattomasti hiihtämään Ahonkylän kääntöpaikalle ja takaisin. Sulaneita paikkoja uralla oli, mutta niitä ohittaessa ei suksia tarvinnut irrottaa, mutta niin lämpimäksi päivä yltyi, ettei se säästellyt hiihtouraa.

Kehnosti alkaneesta hiihtokaudesta, joka alkoi marraskuun alussa, kehittyi kuitenkin reilun 1200:n suksitun kilometrin talvi. Joulukuun alussa jouduin potemaan ruhjoutunutta kylkiluuta ja katselemaan Linnanpuistossa hiihtelijöitä, jotka aloittivat talven harrastusta. Joulu ja uusivuosi menivät Thaimaassa, ja kotimaisemissa hiihdon alkuun pääsin loppiaisena. Sitten tahti kiihtyi ja kilometreistä suurin osa on kertynyt vaivattomasti.

Niin, pitää myös mainita, että Capun kanssa aamu- ja muita lenkkejä on marraskuun alusta tähän päivään eli 15. huhtikuuta  nöyrän Sportstrackerin mukaan kertynyt noin 150 kilometriä, ja se harrastus jatkuu – toivottavasti tölkkejäkin löytyy. Näin lenkkeilyn hyödyllisyys korostuu.

(803.)

Jatka artikkeliin Matkimalla ja omalla äänellä

Koska en harrasta ruoka-annosten, niiden valmistusvaiheiden ja raaka-aineiden valokuvien lataamista FB:iin, esittelen laittamiani sörsseleitä satunnaisesti tällä palstalla.Täällä niitä ei kenenkään ole pakko katsella, ei lukea eikä peukuttaa sille, miltä kuvan esittämät herkut maistuisivat. Tänne näitä tarinoita voi tulla lukemaan tai sitten olla lukematta.

En ole mestarikokki, vain sellainen nälän ja äkillisen kulinarismin pakottama kokkaaja. Vuosikausia suosikkini oli yksinkertainen ja helposti valmistettava Italian pata: ainekset pussista kattilaan ja sekaan paistettu jauheliha ja aikansa seoksen kiehuttua se maistui herkulliselta. Mutta parhaaseenkin herkkuun kyllästyy.

Viime aikoina olen keskittynyt keittoihin, koska niiden valmistus käy nopeasti eivätkä ne vaadi ihmetaitoja. Ja jostakin lapsuudesta on jäänyt muistikuva, että talvella pakkasten paukkuessa maistuu keitto. Tänään tein suosikkisoppaani, siskonmakkarakeittoa. Siinä ei kauan mennyt kun huoneistoon ja osin porraskäytäväänkin levisi muheva tuoksu, ja pääsin lusikoimaan ravitsevaa keittoa samalla kun katselin keittiön ikkunasta, kuinka huhtikuun lumi nuoskistuu.

Yksin keittoa syödessä voi hieman ryystää ja pohtia, mistä ihmeestä nimi siskonmakkara oikein juontaa. Se kun on sian- ja vasikanlihasta valmistettua vaalean nakkimakkaran näköistä makkaraa, eikä siinä mikään viittaa siskoon.

Otanpa esille Suomen sanojen alkuperä – sanakirjan kolmannen osan. Se lähtee selittämään siskonmakkaraa ”uudismuodosteesta ´Saucischen`, jonka alkuosa on lainaa, loppuosa käännetty. Nykyruotsin siskonkorv on sama ja sen alkuosa puolestaan on lyhennetty sanasta såsisken, susiskon < yläsaksan saucichen tai alasaksan sosichen `pikkumakkara` (, jossa –chen on deminutiivijohdin) <ranskaksi saucisse `makkara´(< latinaksi salsicia). Suomessa sana on liittynyt kansanetymologiassa eli sanaselitysopissa siskoon”.

Tällä kertaa käytin mielijohteesta perunoiden sijasta bataattia, jonka englanninkielinen nimi on sweet potato eli makea peruna. Perunan ja bataatin sukulaisuus on kuitenkin etäistä, sillä bataatti kuuluu samaan heimoon (Convonvulanceae) kuin päivänsini. Peruna (Solanum tuberosum) kuuluu koisokasvien heimoon. Samaan koisokasvien heimoon kuuluvat myös tomaatti, tupakka, chilipaprika ja petunia. Karibialta bataatti saapui Eurooppaan 1490-luvulla. Näin eksoottisen alkuperän omaavaa bataattia nautin keitossani.

Vaikka peruna ja bataatti ovat kuin eri maailmoista, niiden viljelyssä on yksi merkittävä yhtäläisyys: molempia lisätään kasvullisesti. Niiden siemeniä ei kylvetä vaan itse kasvista istutetaan palasia. Bataatista pannaan maahan varren kappaleita. Perunaa lisätään mukuloista jotka ovat vartta. (Peruna. Eräs maailmanhistoria, John Reader. LIKE 2008).

Jo syntyi yhdestä siskonmakkarakeitosta melkoinen soppa. Se vei pitkälle kierto- tai tutkimusmatkalle etymologiaan ja maantieteeseen. Taidan ottaa vielä kolmannenkin lautasellisen.

(801.)

Toissaöinen pakkanen jatkui kaksiasteisena vielä aamukahdeksalta, joten kokosin hiihtokaluston ja ajoin Joupiskan kuntoladulle. En aikonut tavoitella ja ulottaa kierrosta Ahonkylään asti, jolloin kilometrejä olisi kertynyt 24. Jäiseksi liippaantuneella ladulla muutama koeponnistus pakotti lykkimään tasatahtia eteenpäin. Pian huomasin vauhdin kiihtyvän ja matkan taittuvan, joten annoin mennä. Lenkin ainoan, pienen mäen nousin suorin, pitävin suksin, siis Rossignolin skinneillä. Mikä siinä auringon paistaessa oli jatkaa sivakointia.

Joupiskan kuntoradalta latu jatkuu tasaisena ja suorana Tuomikylään. Tuttuja vilahteli mennen ja tullen enkä kaikkia edes ehtinyt tunnistaa, mutta Jouni T. – vanha työkaveri – luisteli rinnalle ja vaihdoimme tärkeimmät kuulumiset. Hän aikoo käväistä vielä kevään kuluessa Ylläksellä paikkaamassa hiihtosaldoa, joka, kuten minullakin, jäi Thaimaan-loman takia aloitukseltaan vaillinaiseksi. Totesimme, ettei hiihtelijän suunnitelmiin sovi kaksiviikkoinen lomailu eksoottisessa tropiikissa.

Saatoin onnitella itseäni, kun korvillani oli kuulokkeet ja niillä yhteys Ylen ykköseen ja sen ohjelmaan Aristoteleen kantapäähän. Pasi Heikura ja Kotuksen erityisasiantuntija Pirkko Paikkala johdattelivat sääasemien nimistöön, joka toistuu Säätiedotuksia merenkulkijoille – ohjelmassa.

Mieltäni on vaivannut iät ja ajat lystikkäältä kuulostava Kuuskajaskari. Pirkko Paikkalan mukaan nimi on alun perin ollut Kajaskari eli lokkiluoto [kajava=lokki]. Myöhemmin siihen on tarkennukseksi ja erotukseksi muista  lähialueen kareista liitetty kuusia kasvavan metsän takia tuo kuus. Enpä enää hämmästele kun seuraavan kerran säätiedotuksissa mainitaan Kuuskajaskari, Bredskär, Kallan, Kylmäpihlaja, Marjaniemi, Valassaaret…

Taannoin muuan tuttava luokitteli  Aristoteleen kantapään pilkunviilaajien ohjelmaksi. Siis sellaiseksi joka tonkii pikkutarkasti kielen virheitä ja epätarkkuuksia eli on eräänlainen kielipoliisi. Minä olen sitä mieltä, että kieltä ja nimenomaan omaa äidinkieltämme pitää joillakin säännöillä, ohjeilla tai ainakin suosituksilla valvoa, ettei ilmoille päästetä ihan mitä sattuu. Säännöt määrittelevät myös urheilua ja tekevät siitä universaalia ja enätyskelpoista ajanvietettä: pituushyppääjä ei ponnistaessaan saa ylittää lankkua, eikä juoksija ottaa varaslähtöä tai kiekonheittäjä ylittää heittorinkiä.

Kaiken kaikkiaan hyvä hiihtolenkki, hieman päälle 24 kilometriä. Pian tämän talven hiihdot taitavat olla hiihdelty, sillä sellaiset kevään merkit tunkevat päälle. Aurinko lämmittää ja sulattaa lunta. Konkreettinen kevään ja lähestyvän kesän tapaus oli se kun erään keskustan pubin edustalle peruutti traktori, joka toi peräkärryllisen terassitarpeita.

Sama toistui omassa lähiympäristössä: asuntoyhtiön isännöitsijä ja hallituksen puheenjohtaja kantoivat lauantaina talvisäilytyksestä talon seinustalle penkit. Kesää nekin tietävät.

(800.)

Oliko talvi tässä?

Se ajatus tuli mieleeni kun hiihtelin nuoskaista latua ja tekojärven penkalla polki ohutrenkaisella pyörällä Väiski kävelysauvat tarakalla. Huusin Väiskille, että oletko jo hylännyt sukset?

En kuullut mitä Väiski vastasi kun korvillani olivat kuulokkeet ja radiosta tuli Klassista kahteen.

Arvasin, että mies oli menossa Kyrkösvuorelle tarkistamaan, ovatko kyyt jo heränneet ja lähteneet liikkeelle. Sanoin, että laita sähköpostiin kuvia ja tietoa, jos käärmeet antavat elonmerkkejä. Näin hän on toiminut aiempina keväinä. Väiski parkkeerasi pyöränsä ja lähti jalkaisin nousemaan Kyrkösvuorelle. Jatkoin hiihtoa hyvin luistavilla optigripeillä eli Yokoilla pitkin tekojärven rantoja aikomuksen kiertää järvi.

Lenkki 15 kilometriä tuli tehtyä, enkä sitten muita nähnyt kuin Väiskin alkukilometreillä. Suksi luisti jokseenkin hyvin, pidosta en osaa sanoa mitään, kun ainoa nousu oli se kun noin kahdeksan kilometrin kohdalla nousin jäältä penkalle, jota pitkin hiihtelin sitten seitsemän kilometriä.

Tullessani märälle lähtöpaikalle panin merkille, että parkissa oli vähän autoja verrattuna edelliseen päivään, jolloin vapaa paikka löytyi kun joku hiihtonsa suoritettuaan lähti pois. Irrotellessani suksia huuteli muuan hangilla päivettynyt tuttu autostaan, että näyttää talvi päättyvän. Ja siltä se todella vaikutti.

Kotona suihkun jälkeen nautin uunikuhaa ja tunsin, kuinka väsymys alkoi hivuttautua ja vallata kehoani. Pitkäkseni en kuitenkaan voinut kellahtaa, piti näet hakea tuttavarouvan ja hänen taiteilijakollegansa taidenäyttelyn avajaisiin kukkia. Terhakoita tulppaaneja löytyi Lidlistä. Heinoja tauluja oli ripustettu ja asetettu persoonalliseen tilaan erään valokuvaamon (Weissin) studion tiloihin. Avajaisvieraita oli tuvan täydeltä.

Maalauksia katsellessani havaitsen, että ihminen, hiihtelijäkin tarvitsee esteettisiä kokemuksia, vaikka talvimaisema tarjoaa niitä kaiken aikaan. Jo pelkkä ladun näkeminen maisemassa tuottaa – niin olisiko se sitä – taiteellista vaikutelmaa. Taiteilijan kuvaama näkemys tiivisti oleellisen, jota katsoja saattoi jatkojalostaa oman kokemuksensa suuntaisesti.

***

Päivän yksi uutinen, jonka mukaan16-vuotiaille pitää sallia autolla ajaminen syrjäalueilla, tuntuu ensi kuulemalta järkevältä. Muuan tuttu kirjaston lehtilukusalissa kertoo jutun, joka liittyy väljentyneisiin liikkumismahdollisuuksiin ja sen tuomiin vapauksiin.

Erään nuoren miehen jäljiltä ilmeni lukuisia aviottomia lapsia monella taholla isoa pitäjää. Tuolloin noita asioita setvittiin oikeudessa. Tuomari ihmetteli, että kun tapauksia on siellä ja täällä. Siihen epäilty, että kun on tuo mopo, jolla liikkua.

***

Väiski viestitti, että kun tulee yksi aurinkoinen päivä, niin kyyt lähtevät liikkeelle. Ei auta kuin odotella.

(799.)