Kuukausi: lokakuu 2017

Tänään on vielä joitakin tunteja lokakuun yhdeksättä päivää. Ajattelin aamulla tihkusateessa laittaa päivän vaiheet mahdollisimman tarkasti muistiin. Mitäpä tällaisesta päivästä jää muistiin, ajattelin, samanlainen tämä on kuin mikä tahansa päivä lokakuisessa jonossa. Postikin tipautti vain laskun kansalaisopiston jumppapiiristä, 35 euroa ja viime vuoden verotuspäätöksen. Jumppamaksusta katan 15 euroa viides joulukuuta maksettavasta veronpalautuksesta.

Aamulenkillä noukin tölkin siltä kohtaa Pajuluomasta, jossa luoma laajenee lammeksi. Ystävälliset sorsat luulivat tölkkiä herkkupalaksi, jonka olisin niille heittänyt. Sitä ne tökkivät nokallaan lähemmäksi rantaa, josta se oli helppo poimia.

Päivemmällä sorsat tunnistivat minut aamuiseksi tölkin pyydystäjäksi ja lähtivät joukolla uimaan minua ja Capua kohti. Ronksottivat meille kuin parhaillekin ruokkijoille, huomattuaan toiveensa turhaksi kääntyivät takaisin. Tämä lenkki oli toisinto aamuisesta ja kaikista muistakin, joita viime päivinä olen tehnyt. Sadetta, syksyä ja tapahtumattomuutta.

Onneksi päivään mahtui kolme ilonhetkeä. Ykkönen oli se, kun saatoin syödä tuhdin annoksen perjantaina valmistamaani kaalilaatikkoa. Ja sitä jäi vielä huomiseksi, viidenneksi peräkkäiseksi päiväksi. Toiseksi minua ilahdutti se, kun kuulin, että ovea avaa joku muu kuin oman väen jäsen. No, onhan Anni, lapsenlapsi, myös omaa väkeä. Hän oli sopinut lähistöllä asuvan luokkakaverinsa Idan kanssa, että hän vie reppunsa isovanhemmille ja tulee saman tien Linnanpuistoon leikkimään. Aikansa Idan kanssa leikittyään Anni palasi sovitusti. jääkapissa ei ollut hänen lempiruokaansa eli caesarsalaattia, joten lähdin kauppaan ennen jumppaani.

Kolmanneksi ilonaiheeksi paljastui se, että presidenttipari odottaa vauvaa. Helmikuussa on laskettu aika. Tänään on sosiaalinen media tärissyt ja presidentinkanslian yhteydet tukkeutuneet, kun kansa on onnittelut Saulia ja Jenniä.

Asia ilahdutti suuresti minua, ehkä enemmän kuin monia muita, sillä minulla ja Sauli Niinistöllä on sama syntymäpäivä eli 24. elokuuta 1948. Siihen ei liiy muuta kohtalonyhteyttä, kuin että ensi elokuussa täytämme 70 vuotta, niin ja presidentti on puolivuotiaan vesselin isä. Seitsemänkymppisissä on virtaa, sanoisin.

Päivä ei lopulta ollut tavallinen lokakuun päivä. Huomenna sen sijaan liputamme kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven päivän kunniaksi. Tärkeä päivä on Vuokatin ensilumenladun avaaminen 10.10. kello 10.

(738.)

Kuvassa on kaikki mikä on oleellista: aika, paikka, väri ja valo. Vihreätä maata peittävät kuolleet lehdet, on siis syksy. Puissa ja pensaassa näkyy vielä katoavaa vihreää. Tyhjä, pinkki puistonpenkki vaikuttaa imelältä, mutta kun se on kytketty kettingillä valaisintolppaan, se on juuri siinä, missä sen pitää olla. Tolpan kyljessä vihreän roskiksen musta suuaukko tuo mieleen ammottavan kidan.

Hieno valokuva, joka on tavoittanut syksyn. Kuvasta puuttuu vain se, että jostakin kuuluisi Joseph Kosman Kuolleet lehdet. No, silloin se ei enää olisi puhdaspiirteinen valokuva, se olisi multimediaa. Antaa valokuvan olla sellainen kuin se on.

Paras kun kuvaa katsoo ihan vain valokuvana, sen enempää sitä tulkitsematta. Mutta ei sillekään katsoja mitään mahda, että havainto synnyttää assosiaatioita eli mielikuvia. Tuolta penkiltä on hetki sitten joku lähtenyt nähtyään lähestyvän koiranulkoiluttajan ja tämän kädessä koiran jätöspussin, jonka hän aikoo laittaa tuohon roskikseen… Tai paikalle tulee melskaava nuorisojengi ja alkaa repiä penkkiä irti tolpasta… Miten penkki on lukittu valaisintolppaan ja milloin kaupungin puisto-osasto noutaa sen varastoon…

Hyvä valokuva tarjoaa mahdollisuuden kuvapinnan ulkopuoliseen elämään. Joka tapauksessa Heikkilän Pentti on tavoittanut kuvaan kuolleiden lehtien, pinkin puistonpenkin ja roskapöntön lisäksi syksyisen ilmapiirin.

”Siinä niitä on”, totesi Nurmon kunnanjohtaja näyttäessään kuvia nurmolaisista olympiavoittajista, kun esitteli liikuntataloa urheilujohtajille. Niitä kuvia on komea rivi.

(737.)

Jopa minua harmitti aamulla, kun lehti kertoi Suomen jalkapallomaajoukkueen yltäneen Kroatiaa vastaan tasapeliin 1-1. Aloin illalla katsoa ottelua, mutta kun näytti siltä, ettei Suomi saa mitään aikaiseksi, hyvä, että palloa edes vastustajan puolelle, suljin television. Tuli todistettua, että pelaaminen voi olla rämpimistä, mutta maalit ratkaisevat.

Nyt syntyi sellainenkin ajatus, että voisin vielä syksyn kuluessa käydä katsomassa SJK:n kotiottelun. Näin tulisin käyneeksi ensimmäisen kerran stadionilla. Torstaina Seinäjoelle tulee jo mestaruuden varmistanut HJK, mutta siitä pelistä ei hyvää seuraa, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa. Antaa olla.

***

Lauantaina aamupäivällä harpoin kadun toiselle puolelle ja kuntosalille. Heti sisään astuttuani tein mieluisan havainnon, tällä kertaa ei ollut äänessä se tavanomainen radioasema, jonka äänekkäät toimittajat yrittävät ratkaista ihan liian vaativia asioita. Ne jäävät ratkaisematta ja kuulija tuntea itsensä jotenkin hölmöksi: onko tätä pakko kuunnella. Nyt ei ollut sitä vaaraa.

Useimmat asiakkaat näyttivät valmistautuneen korvakuulokkeilla siihen, ettei tarvitse kuunnella kaiuttimista tunkevaa hömppää. Ei sen puoleen, hiljaisuus oli tervetullut vaihtoehto, jonka silloin tällöin keskeytti kuntoilijan ähkäisy, puntin kolahdus, vaijerin sihahdus tai juoksumaton tömähtely. Se ei nyt mikään järisyttävä havainto ollut, että jokaisella kuntoilijalla on juomapullo. Eräällä tyypillä, joka huhki stepperillä, oli kahvallinen parilitrainen kannu. Kuntosalilla pitää nauttia nestettä.

Harvinaista ei ollut sekään, että lähes kaikkien nuorenpuoleisten treenaajien raajoja ja näkyviä kehon osia koristivat tatuoinnit. Jäntevien nuortenmiesten pulleista hauiksista näki harjoittelun tuoman vaikutuksen. Tosin sen olen huomannut kuntosalilla, että kävijöistä suurin osa on nuoria naisia.

Kuntosalin suosikkini on soutulaite, ollut aina. Sillä nostan kymmenen minuuttia sykettä alkulämmittelyksi. Penkki ja levytanko nostavat myös suosiotaan. Painot ovat vielä vähäisiä, mutta tekniikkani on sen verran kehittynyt – voima sen sijaan on samassa suhteessa tainnut vähetä – että pystyn nostamaan sopivan rautakuorman ja riittävän monta kertaa. Joka kerta sen jälkeen tuntee tehneensä jotakin ja olevansa silmänräpäyksen samalla aaltopituudella Jari Bull Mentulan kanssa. Siis vain aaltopituudella.

Tunti meni mukavasti. Ainoan pitkästymisen hetken koin 47. minuutin paikkeilla. Sen jälkeen kun vielä venyttelin, täyttyi määräaikani ja saatoin poistua. Hyvä ajoitus, sillä vihreän juomapullon sisältö oli hörppyä vaille huvennut.

(736)

Uin kolme kilometriä ja mittarin mukaan siihen kului 933 kcal. Pääasia kuitenkin oli se, että suoritus tuotti yksilöllisen eli subjektiivisen hyvänolontunteen sekä oheistuotteena n ä l ä n. Myös se on tällä ikää kuntoilun tärkeä motivaattori. Toinen oleellisesi kuntoiluun kuuluva ilmiö on hikoilu. Ilman nälkää ja hikoilua harjoitus ei ole mistään. Tosin uidessa hikoilu jää huomaamatta kun paita ei kastu. Hiki kirpoaa vasta saunassa.

Kyllä minä uintireissulla niin mielenikin pahoitin kun suihkuun mennessäni havaitsin seinällä isohkon plakaatin ja siinä tylyn tekstin. Se kuulutti siihen malliin, että miesten suihkutilasta on saippuat telineineen poistettu ilkivallan takia. Tuntui jotenkin tympeältä, että meitä perusuimareita rngaistaan joidenkin harvojen ilkivallasta. Nousi mieleeni sekin, että mitä valvojat uimahallissa valvovat, jos siellä tehdään tuollaista ilkivaltaa, että saippuan käyttö lopetetaan. Tuntuu, että uimahallissa on jo tarpeeksi muistutuksia, huomautuksia ja kieltoja.

Mutta pääasiaan: Kyllä maistui valmistamani kaalilaatikko uinnin jälkeen. Otin sitä lautaselle kaksi kukkuraista kauhallista ja oheen vielä ruokalusikallisen puolukkahilloa. Olisiko tuo annos ollut reilun sadan kalorin paukku. Jos oli, oli se sen väärtti.

(735.)

 

 

Tänään on se päivä, jolloin pitää saada kaalilaatikkoa, ja vielä tarkemmin sanottuna jauheliha-kaalilaatikkoa. Tarpeet odottavat jääkaapissa: kilon keräkaali, puolikiloa jauhelihaa, maito ja tarvittaessa kerma. Vettä tulee hanasta ja mausteet, kuten suola, siirappi sekä musta-ja valkopippuri, löytyvät kaapista.

Siis toimeen!

Lasken sopivan suuruiseen kattilaan muutaman desilitran vettä ja asetan alun perin pontevan oloisen kaalin, nyt silputussa muodossa pehmenemään. Ruskistetun jauhelihan sekaan varistelen sipulia ynnä mausteet, minkä jälkeen kippaan kaalin sekaan kerroksittain jauhelihan, riisin, siirapin ja maidon tai kerman. Sitten seos uunivuokaan, joka tietysti on voideltu reilun tunnin uunitusta varten. Päälle asetan vielä viipaleen margariinia.

Siirrän vuoan 200-asteiseen uuniin. Siellä se itsekseen kypsyy puolitoista tuntia levittäen asuntoon ja porraskäytävään muhevaa tuoksua. Se on oikaa syksyistä aromia.

Uimasta palaan kotiin nälkäisenä ja mätän kaksi kauhallista uunituoretta kaalilaatikkoa lautaselle. Jostain kun siihen vielä saan kyytipojaksi ja koristukseksi ja lisämausteeksi puolukkahilloa, niin kulinaarinen nautinto on täydellinen. Sen päälle voin käydä hyvin ansaituille päikkäreille.

Kuvassa vielä kokonainen kahden euron kaali ja kattila, eli siitä alkaa kaalilaatikon valmistus.

Palataan asiaan myöhemmin.
(734.)

 

 

Sade loppui sopivasti kun lähdin koiran kanssa aamulenkille. Kaiken lisäksi ilma lämpeni. Koiralla riitti nuuskittavaa ja koivennostoa ja lirauteltavaa. Joku joskus sanoi, että koirilla on oma Facebookinsa, jota ne seuraavat ja johon ne tekevät merkintöjään sekä lisäävät ystäviä ja voivat joitain sieltä poistaakin.

Siellä, missä Pajuluoma laskee Kivistötien alitse keräten vedet jyrkkäreunaiseen lampeen, josta ne jatkavat kulloisenkin virtauksen mukaisesti eteenpäin. Tänään kouliintunut silmäni erotti melkein uppoamaisilla olevan tölkin lähellä rantaa. Sen saattaisin poimia, ajattelin, mutta koira pitää ensin köyttää katulampun pylvääseen, sillä laskeutuminen vedenrajaan vaatii keskittymistä. Tukea saatoin ottaa vain märästä heinästä. Jollakin oksankarahkalla sain huiskittua tölkkiä lähemmäksi ja kopattua sen siitä. Kauaa se ei enää olisi kellunut, sillä se oli aivan täynnä vettä.

Ojentauduttuani pystyyn tunsin veren pakenevan päästä ja ohikiitävän hetken huippaavan. Puistokäytävällä irrottaessani koiraa pylväästä ajattelin, että olikohan tämä 15 sentin arvoinen manööveri. Onneksi en mulinut!

Päivää jatkoin vetisissä merkeissä uimahallissa. Syksyn kuntouinnit aloitin viime kuun ensimmäisenä ja syyskuun saldoksi kertyi 39 km. Lokakuussa olin tänään (keskiviikkona) toisen kerran uimassa, ja nyt mittarissa on mukavasti 45 km. Jos tämä tahti pysyy, niin jouluun mennessä koossa on sata ja vähän enemmänkin uintikilometrejä. Mutta ei riennetä asioiden edelle.

Viime vuonna tapasin uida maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina ja aina aamulla. Nyt uintipäivät samoin kuin ajankohdat vaihtelevat, ja se käytäntö on osoittautunut hyväksi. Tänään kauhoin puoliltapäivin ja tilaa altaassa oli runsaasti. Piipahdin tällä kertaa lähtiessä saunaankin. En kuitenkaan jaksanut kauaa kuunnella kun joku selitti ajokilometreistään verottajan kanssa syntynyttä erimielisyyttä. Puhui vielä jupisemalla. Poistuttuani lauteille jäi minua kohteliaampi kuuntelija.

Hain kirjastosta varaamani Syvänmeren tohtori Teppo -kirjan, joka sisältää opettavaisen sadun. Luin sen elokuussa Kuortaneella kun vietimme Pariisista tänne viikoksi tulleiden suomalaistaustaisten lasten kesäleirin kotailtaa, ja minut oli saatu helposti houkuteltua satusedäksi. Se oli mainio kokemus, ja lasten lisäksi vanhemmatkin pitivät lukemastani sadusta. Eikä aikaakaan, kun minulle langetettiin jatkopesti: luen Syvänmeren tohtori Tepon  Seinäjoen Suomi–Ranska-seuran pikkujoulussa.

Tässä on hyvää aikaa perehtyä tekstiin syvemmin ja löytää siitä uusia opetuksia, niitä oikeaoppinen satu tarjoaa aina joka kerta. Lukijan tehtävä on tarjota kuulijoille pääsy tulkintojen ja opetusten kiehtovaan maailmaan.

(733.)

 

Taannoin odotellessani Tampereella junaa kotipuoleen kiinnitin huomioni asemahallin seinällä olleeseen reliefiin. Siinä muistutetaan, kuinka rautateiden virkamies Eino Lähteenmäki pelasti 18.1.1918 toiminnallaan ylipäällikkö C.G.E. Mannerheimin hengen. Alla on pienemmällä tekstillä Tampereen Klassikot ry.

Noustuani Vaasaan menevään Pendolinoon kaivoin Googlesta tapahtumasta tarkempaa tietoa. Ensinnä selvisi se, että reliefi on kiinnitetty paikalleen jo 31.10. 2008 Tampereen klassisen lyseon perinneyhdistys Klassikoiden aloitteesta. Paljastuspuheen piti Tampereen piispa Juha Pihkala.

Ylipäällikkö C.G.E. Mannerheimin junamatka Helsingistä Vaasaan 18. tammikuuta 1918 olisi voinut loppua Tampereella kohtalokkaasti ilman Eino Lähteenmäen ripeyttä. Mannerheim matkusti turvallisuussyistä väärennetyllä passilla esiintyen kauppias Malmbergina. Venäläinen sotilaspartio nousi Tampereella yöjunaan tarkastamaan junan matkustajia, jolloin Malmbergin hyvä venäjän kielen taito sai venäläiset sotilaat epäilevälle kannalle. Mannerheim totesi:” Olen kauppias ja osaan monia kieliä.” Venäläiset eivät uskoneet selitystä ja komensivat Malmbergin lähtemään kanssaan esikuntaan.

Väärä passi olisi tuolloin saattanut merkitä hengenmenoa. Tilanteen tuli kuitenkin pelastamaan 28-vuotias venäjäntaitoinen rautateiden virkamies koppalakki päässä. Hän sai venäläiset vakuuttumaan, että kauppias Malmbergin asiat olivat kunnossa. Juna pääsi lähtemään, ja Mannerheim selviytyi täpärästi. Hänen pelastajansa oli myöhemmin yli 20 vuotta (1934-1956) Klassillisen lyseon rehtorina toiminut Eino Lähteenmäki.

Urotyö tuli julki Mannerheimin muistelmissa vuonna 1951. Sen jälkeen kansalle selvisi pelastajan henkilöllisyys. Urotyöstään Lähteenmäelle myönnettiin I luokan Vapaudenristi miekkoineen, ensimmäisenä siviilihenkilönä.

Tekoaan Lähteenmäki kommentoi myöhemmin vaatimattomaan tapaansa: ”No, pitihän sitä auttaa… kiipeliin se olisi muuten joutunut. Niin ja mekin!”

Jatkoin matkaani Seinäjoelle Vaasaan menevällä Pendolinilla kuten Mannerheim höyryjunalla tuolloin 1918. Tosin silloin matka Haapamäen kautta Vaasaan kesti huomattavasti kauemmin kuin minun.

Pienet tapahtumat ja sattumat vaikuttavat kansakunnan historiaan.

(732.)

Alkoi lokakuu ja nyt mennään jo sen toista päivää. Kuukautta on jäljellä vielä 29 (lyhenevää) päivää. Maisema on odottavalla kannalla, pihlajat kannattelevat runsasta marjasatoa, koivut varistelevat keltaisia lehtiään ja jostakin maanpinnalle nousee puna- ja valkohattuisia sieniä. Luonnon kukistaa viimeistään 29. lokakuuta päättyvä ”kesäaika”.

Yläkerran yksin elävä asukas kantoi aamutuimaan satsin tuuletettavaa mattotelineelle ja varastoimista odottavalle puistonpenkille. Oli monenmoista mattoa, tyynyjä, päiväpeittoja, petauspatjoja, ryijyjä ja raanuja. Ihmettelimmekin jo, ettei ole naapuri pitkään aikaan siivonnut.

Koiralenkillä näkyi joka-aamuinen, sinipuseroinen sauvakävelijä painelevan vauhdikkaasti viimeisiä suoria. Jalkapallokentän lyhyeksi leikattu nurmikko vihersi. Kuulosuojaimin varustautuneen ruohonleikkaajan pärisevä ja ketterästi liikkuva kone jätti siistiä uraa. Saa tulla talvi ja lumi – ja Väiski aloittaa suksineen Linnanpuiston kentän tuhannen kierroksen kiertämisen. Meneekö aloitukseen vielä kauan?

Etapin jäteauto peruuttaa kapeaa käytävää pitkin pienkerrostalon roskiksille. Vanhemmat tuovat lapsiaan päiväkotiin, ja pian siellä alkaa täysi touhu. Tunnen suurta sympatiaa nähdessäni ikkunasta, kuinka viime päivinä esiin nostetut luvattoman heikosti palkatut päiväkodin tädit aloittavat taas vastuullisen päivän. Vanhemmat jatkavat omille töilleen.

Aamuinen koiralenkkini on kilometrin pituinen, ja kierrän sen noin 200 kertaa vuodessa, eli siitä tulee minulle ja lyhytjalkaiselle koiralleni vuodessa 200 kilometriä. Lenkin varrelta kerään näkemäni tyhjät tölkit ja pullot. Joskus niitä on ollut jopa kymmenen, mutta se on harvinaista, sillä puistossa pulloja ja tölkkejä keräävät muutkin kuin minä. Muuan puhelias mies, joka kohdatessamme rapsuttaa Capua, kurkistaa jokaiseen roskikseen, ja kai hän niistä löytää palautettavan tölkin tai pullon.

Tänään huomasin, että luomassa kellui ainakin kaksi punaista tölkkiä, Koffin ja CocaColan. Ne olivat harmikseni juuttuneet puista pudonneisiin lehtimattoihin. Ne olisi voinut poimia lipolla tai onkivavalla sohien, mutta en siihen viitsi ryhtyä. Minua pidettäisiin pian omituisena, niin kuin sitä papparaista, joka pyöräillessään seurasi tienreunaa niin tarkasti, että törmäsi kerran pylvääseen.

Varovaisesti arvioiden löydän lenkillä keskimäärin yhden 0,15 sentin tölkin, ja kun sen kerron 200:lla, tuotoksi vuodessa tulee 30 euroa. Aika mitätön summa, mutta kyse on enemmän symbolisesta ja rahalla mittaamattomasta teosta. Löytäessäni muovipullon, jonka pantti on 0,20 tai peräti 0,40 senttiä, tunnen tehneeni lähes uroteon. Maailman merissä ja muissa vesissä lilluu sellainen määrä muovia, että jo yhdenkin muovisen limsapullon noukkiminen Pajuluomasta on ympäristöteko.

Save the World ja sama saksaksi Rettet die Welt. Suomalainen sanoo: ”Pelastetaan maailma.”

(731.)