Kuukausi: marraskuu 2016

Muistui mieleeni Rauni Mollbergin elokuva Aapelin Siunatusta hulluudesta (1975) ja siitä mieleeni jäänyt kohtaus, jossa Ananias Rummukainen tivaa veljeltään Vilippukselta, onko tämä koskaan nähnyt oikein viisasta miestä. Jahkailtuaan hyvän tovin Vilippus päätyy opettaja Horsmaan, mutta saa sitä ennen livautettua veljeään, että jos väittäisin toista meistä viisaaksi, olisi se röyhkeä vale.

Opettaja Horsman täytyy olla viisas mies, perustelee Vilippus, mutta lisää varauksen, ettei oikein viisas hänkään taida olla, sillä lopen viisas mies ei opettaisi koko ikäänsä toisia.

Viisautta samoin kuin tyhmyyttä on monta lajia. Usein niiden selittäminen on yhteydessä siihen, kuka asiaa määrittelee.  Joskus tuntuu siltä, että tehokkainta viisautta on se, jolla pystyy peittämään tyhmyyttään. Se käy vaikkapa niin, että puhuttaessa toisesta ihmisestä käytetään muotoa hän eikä se. Vivahde erottaa ainakin hetkellisesti viisaan ja tyhmän, ellei kyseessä ole tietoinen tyylikeino. Viisaan ja tyhmän ero saattaa umpeutua jo seuraavassa sanavalinnassa tai siinä, että alkaa kaivaa nenäänsä etusormella eikä nätisti pikkulillillä.

Kerrotaan innokkaasta ja pikkutärkeästä kyläpoliitikosta, joka varamiehenä joutui tuuraamaan varsinaista jäsentä ja halusi esitellä itsensä muulle lautakunnalle, että kun hän on tällainen uniikki. Itse asiassa hän oli untuvikko, mutta ehkä se olisi kuulostanut liian rahvaanomaiselta. No, untuvikon olisi voinut korvata ensikertalaisella, kokemattomalla tai aloittelijalla. Niinpä kyläpoliitikko tunnettiin liikanimellä uniikki.

Muuan sotajermu kertoi kuinka aseveljen päivä asemasotavaiheessa meni harakoille, kun radiokuuluttaja kertoi myöhemmin päivemmällä esitettävän Listzin ”Unkarilainen rapsodia”. Rapsodia teki kuulijaan sellaisen vaikutuksen, että se piti kuunnella. Ja lopun arvaa.

Aapelin Siunattu hulluus paljastaa, ettei ketään kannata suoralta kädeltä leimata tyhmäksi, jos ei viisaaksikaan. Kyse on vain erilaisesta järjestä.

Untuvikon kannattaa kuunnella uniikkeja rapsodioita.

(639.)

Porukassa, sellaisessa kymmenen hengen sauvakävelyryhmässä, jollaisessa talsin sunnuntaina aamulla, ei tarvitse olla kuin yksi hyvä jutunkertoja, niin taival taittuu huomaamatta. Vastatuuli eikä jäisellä tiellä hetkeksi unohtunut liukkaus haittaa kun kaveri kertoo vaikkapa siitä kauppiaasta, jolta asiakas osti kymmenen sentin pätkän teemakkaraa.

”Olisin halunnut sen siivutettuna”, makkaraa ostanut huomauttaa.

Kauppias ottaa makkaranpätkän, asettaa sen leikkuulaudalle ja silpaisee sen neljään yhtä suureen osaan.

”No niin, olkaapa hyvä ja tässä sitten vielä lasku siivutuksesta”, kauppias sanoo ja ojentaa asiakkaalle kuitin.

En muista, oliko toinen juttu samasta kauppiaasta, mutta oivaltava oli hänkin. Kertojan mukaan kesällä tansseista myöhään palatessa nuoret miehet tapasivat poiketa tutulta kyläkauppiaalta ostamassa limonadia ja makkaraa. Tuotteet olivat tuoreita, sillä hän säilytti niitä saappaissa, jotka roikkuivat narusta kaivossa vedenpinnan tuntumassa. Eipä ole silloinkaan jääty pulaan, vaikka kauppa toimi ilman Huurteen jäähdytyskoneita. ”Kylmäketju” toimi.

Muistin minäkin erään jutun kauppiaasta, jolta muuan isäntä osti jotakin halpaa lypsykoneen osaa. Kauppias sanoi sen hinnaksi kolme silloista markkaa, johon asiakas totesi, että toisessa kaupassa se maksaa vain kaksi markkaa, johon kauppias:” No, meiltä sen saat ilmaiseksi.”

Vielä kun tämä tarinaniskijä kertoi eräästä työmiehestä, jonka paheena oli juopottelu, askel keveni ja vauhti parani. Jonakin perjantaina tämä ammattimies valitti työnjohtajalle, että pitäisi saada förskottia, kun mopon kettingit menivät katki. Työnjohtaja tiesi, mihin tarkoituksiin kottirahat menisivät ja niinpä hän toi iltapäivällä miehelle uudet mopon kettingit.

Työnjohtajalla oli tilannetajua ja pelisilmää kuin entisellä pesäpalloilijalla, eikä förskotin pyytäjänkään tarvinnut pahoittaa mieltään.

***

Sunnuntain 12,3 kilometrin lenkki alkoi olla mukavalla mallilla. Paita tuntui kostealta ja mieli virkeältä, kun harpoimme viimeisiä kilometrejä. Pitihän tuollaiset jutut päästä tuoreeltaan kertomaan kotijoukoille. Siinä lampsiessamme joku vielä kehui selfietikkua huippukeksinnöksi, jolloin toinen totesi sen yhtä käänteentekeväksi uudistukseksi tai innovaatioksi kuin viikatteen varteen liitetyn tapin, josta niittäjä pitää kiinni antaakseen työlleen lisätehoa.

Ihminen on perin juurin kekseliäs.

(638.)

Paluu Saariselältä on jo hyvällä mallilla, äsken ohitimme Vihannin ja pian myös Ylivieskan. Näihin paluumatkoihin Lapista kuuluu junassa tarjottava lihapulla-annos. En tiedä, miksi se maistuu joka kerta yhtä hyvältä. Niin tälläkin kertaa, vaikka annos oli pieni. Toki siihen kuului kymmenisen minikokoista lihapullaa, sopiva määrä salaattia, puolukkahilloa sekä kourallinen muusia.

Siinä ei kauaa nokitu kun lautanen oli tyhjä. Päälle ryyppäsimme kahvit, liian kuumaa ja jotenkin mautonta. Pienen pöytämme ääreen asettui viiden miehen porukka aikomuksenaan syödä. Siinä heidän odotellessaan yksi ukoista kertoi, kuinka hän joutui armeijasta Vaasasta lomille lähtiessään reissaamaan Kemijärvelle edestakaisin vuorokauden. Sellaiseen ei tietenkään lomaa kannattanut tuhlata. Niinpä kun hän kerran pärjäsi suunnistuskisoissa siksi hyvin, että saavutti viiden vuorokauden kuntoisuusloman, päätti hän viettää sen Vaasassa uimarannalla lepäillen. Loma niin sanotusti meni toteen.

Näin ulkopuolisen mielestä kertojan saavutusta ei vähentänyt yhtään se, että hän oli suunnistuskisan alkajaisiksi jäänyt erään ladon taakse kyttäämään jonkun tekijämiehen tuloa ja lähtenyt sitten tämän peesiin. Omien sanojensa mukaan hän ei tiennyt suunnistamisesta mitään, mutta peesatessa hän oli joutunut koville. Ajattelin, että tuo mies oli ansainnut kuntoisuuslomansa, sillä sotilaan yksi parhaita avuja on kekseliäisyys. Siihen kun vielä yhdistetään hyvä kunto, niin jo pärjää.

Miesporukalle tuotiin metsästäjänleivät. Minä ja hiihtokollega nousimme ja lähdimme vaunu 16:een ja omille paikoillemme. Maisema näytti valjulta sulautuen iltapäivän hämärään. Maata verhosi hädin tuskin ohut lumea muistuttava kerros, jonka joku sanoi edustavan lumetta.

Se oli osuva ilmaisu.

Hienoa kyytiä, toteaa kollega, kun IC rynnii Pännaisten jälkeen huimaan nopeuteen 200 km/h. Eipä näin lujaa ole menty kuin lentokoneella, hän lisää. Minä huomaan, että saavumme Seinäjoelle kymmenisen minuuttia etuajassa.
(637.)

Runsassateisen yön jälkeen maisemaa peitti aamulla Ilmatieteen laitoksen mukaan 28-senttinen lumikerros. Hiukan se vaikutti kosteahkolta, mutta hiihtäjäkollega löysi joltakin nettisivulta mielenkiintoisen voiteluohjeen: pitoalueelle seitsemän kerrosta Swix krystalia tällaisella vajaan kahden asteen pakkasella. Voidepurkit kävimme ostamassa Partioaitasta, jonka takapihalla seisoi lumiukko akkansa kanssa.

Swix, joka maksoi 14,90 euroa kappaleelta, herätti toiveita, että sillä saa hiihtoon uutta potkua. Muuten saman voiteen olisi hankkinut netin kautta kuudella eurolla, mutta se ei olisi ehtinyt tähän hätään.

Sukset toimivat niin kuin voiteluohje lupasi. Kun Kaisan kahvilalta lähdettiin nousemaan lähes kilometrin pituista mäkeä, totesimme, ettei hiihto vielä tällä viikolla olekaan näin tehokasta ollut. Keskiviikko oli muuten hiihtoviikon hiljaisin päivä, vaikka menijöitä oli kohtalaisesti. Iltapäivän hämärässä palaillessamme saatoimme todeta, että meni pitkiä matkoja, ettei vastaan tullut ketään eikä kukaan pyyhältänyt ohitse.

Sitten kun jo saavuimme Saariselälle vastaan tuli otsalampuin varustautuneita hiihtäjiä. Näky oli kuin jostakin valoesityksestä kirkkaiden valokiilojen lakaistessa aavemaisesti pimeää ympäristöä. Uhmakkaaksi sen teki hiihtäjien epätasainen keinahtelu ja äänettömyys. Niitä lamppupäitä oli paljon ja ne liikkuivat nopeasti.

Häilähti mieleeni jonkinlainen muistuma Jukolan veljeksistä siellä Hiidenkivellä. Nyt veljesten piilukot olivat vaihtuneet kirkaiksi maiseman lävistäviksi ledeiksi sekä möly ja mylvintä tiheäksi hiljaisuudeksi.

Torstaina hiihdot on tältä viikolta näissä maisemissa hoidettu, ja perjantain palailemme kotikonnuille lumettomaan ympäristöön. Tosin Kainuun kollega suuntaa pikapuoliin Sallaan ja minä palailen näihin maisemiin. Kaikesta huolimatta hiihto on iloinen asia ja Lappi siihen tarkoitukseen luonteva ympäristö.
(636.)

”Ben’s Spot trackers are malfunctioning. We are now waiting for his team to get them up and running again.”

Lähdettyäni tänne Inarin Saariselälle perinteiselle alkutalven lumileirille aloin huolestua, kun Ben Hooperin, tämän uimalla Atlantin ylittäjän etenemisestä ei ole tullut tietoa. Kävin Benin sivulla ja siellä oli mainittu viesti eli tekniikka oikuttelee. Seurantalaitteita koetetaan saada kuntoon, jotta kiinnostuneet pysyvät selvillä matkan etenemisestä.

Täällä Lapissa ei ole ollut ongelmia Sportstrackerini kanssa. Se on mitannut matkaa ja aikaa nöyrästi ja piirtänyt huolellisesti reitistä karttaa. Tosin hiihtäjäkollega sähläsi tänään jotenkin, eikä dataa tallentunut kuin paluumatkalla Kiilopäältä Saariselälle. Saattaa arvata, että kollega oli myrtynyt ja aivan kuin maansa myynyt: kannattiko koko lenkkiä edes tehdä!

Siinä meni ikään kuin toinen 15 kilometriä hukkaan. Sellaista kun sattuu näillä keleillä, jolloin suksen pohjat jäätyvät, niin leikki on kaukana. Minulla tieto tallentui, ja koska aloitin lenkin hieman pidemmältä kuin kollegat sauvoin 33,13 kilometriä. Se oli yllättävän kova lenkki. Sää ja keli olivat haastavia, noin nolla-astetta ja liisterin ja tervavoiteen seos paakkuunnutti lunta suksen pohjiin, ja sitä piti vähän väliä hinkata toista suksea toista vasten. Se auttoi hetkeksi ja helpotti vajaaksi kilometriksi.

Paluumatkan pelasti sikli, jonka ostin Kiilopäältä lähtiessäni kuudella eurolla. Sillä putsasin sukset ylimääräisestä voidemönjästä ja pääsin nauttimaan lähes lentokelistä. Tapasin matkalla erään seinäjokelaisen tuttavan, joka kehui suksivalintaansa: iänikuiset Peltoset pelasivat tällä kertaa unelman lailla.

Olemme tässä majoituksessa, johon kuuluu kolme makuuhuonetta ja hyvä varustus, vielä yön ja siirrymme sitten Kylpylähotelliin kolmen hengen huoneeseen. Tämä reissu päättyy perjantaina, jolloin köröttelemme Rovaniemelle ja jatkamme siitä junalla kotipuoleemme. Kainuun kollega pääsee ilman junanvaihtoa Oulussa, Kangasalan kollega ja minä pyrimme selviytymään 13 minuutissa etelän junaan.

Onpa kiva saapua ankeaan kotikaupunkiin ja viivähtää siellä viikko ja palata takaisin tänne lumiseen Lappiin.

Kuvassa kollegat Hessu ja Jokke pitävät yhteyttä ulkopuoliseen maailmaan. Sillä tavalla hiihtämisestä jäävä aika tulee hyödynnettyä.
(635.)

Kannattaa painaa muistiin Ben Hooper, 38, poliisi, sotilas ja mielenterveyshoitaja Britanniasta. Hän ei ole tähän mennessä tehnyt oikeastaan mitään mainittavampaa, mutta pian hänestä kuullaan. Hooper näet on näinä päivinä aloittanut Atlantin ylittämisen uimalla. Taival alkaa Dakarista Senegalista ja päättyy neljän, viiden kuukauden kuluttua Brasiliassa.

Maailma tuntee näitä ekstremeharrastajia. Joku kiipeää muutaman kilometrin korkuiselle vuorelle, toinen juoksee auringonpaisteessa Saharassa tai hyisellä Antarktiksella, onpa muuan työkaveri hölkännyt Lapista Helsinkiin ja talvisin eräs tuttava hiihtää tuossa futiskentällä kilometrin latua tuhat kierrosta. Kunnioitettavia saavutuksia.

Atlantti on ylitetty vaikka millä keinolla, mutta Hooperin uinti lienee lajissaan kovin suoritus, ellei hai sitä ennen popsi häntä. Siihen hän on varautunut käyttämällä neopreenipukua, joka tekee hänestä näkymättömän haiden hyökkäyksille. Lisäksi hänellä on haiden karkotukseen niiden vieroksumaa hajustetta, Repel sharks.

Uintimatkaa varten Hooper on harjoitellut usean vuoden ajan uima-altaassa ja avovedessä. Loppuaikoina harjoitusmatkat ovat olleet 20 kilometriä. Uitavaa Afrikasta Etelä-Amerikkaan tulee noin 3000 kilometriä, mikä 25 metrin uima-altaassa tietää noin 115 000 altaan mittaa.

Meikäläisen uintimäärä elokuun alusta tähän päivään on 105 kilometriä eli noin 3,5 prosenttia Hooperin matkasta, ja siihen olen uinut 4500 altaanmitaa ja käyttänyt yhdeksän kilometrin viikkovauhdilla kolme kuukautta. Jäisi Brasilia saavuttamatta.

Atlantin ylitystä seuraa kaksi purjevenettä, toisessa on tonnikaupalla ruokaa, juomaa ja muuta välttämätöntä. Toisessa seurataan, että kaikki sujuu hyväksyttävästi ja saavutus kelpaa Guinnesin ennätysten kirjaan. Mukana on usean alan osaajia.

Vesipedolle kiusaa tuottavat meren elävien – haiden ja meduuojen lisäksi – luonto myrskyineen, virtauksineen ja helteineen. Laivaliikenne aiheuttaa myös ongelmia, meressä kun saattaa kellua kuormasta pudonneita kontteja. Ravintoa ja nestettä Hooper nauttii noin puolen tunnin välein, ja tarpeen vaatiessa useamminkin. Kulutus päivässä on 12 000 kcal.

Hooper ui päivässä 12-14 tuntia eli kaksi kuuden tunnin jaksoa. Viikossa uintipäiviä on kuusi ja päivätavoite on 9 mailia eli 14,4 kilometriä hieman alle 7 tunnissa. Keskiviikkona illalla mittari (Track Bens Progress)  näytti maileja kertyneen 37 eli liki 60 kilometriä. Jos kaikki menee hyvin, kauhottavaa Hooperilla on vielä 137 päivää ennen kuin hän pääsee Brasilian Navaliin.

Toivottavasti tuulet puhaltavat Benille suotuisasti eikä kuumuus käy ylivoimaiseksi. Vesi noilla leveysasteilla on perin uimariystävällistä, reilusti yli 25 celsiusastetta.
(634.)

Huom! Käykäähän FB:ssa 100Rastia loppiaisena -sivulla ja tulkaa kyseiseen tapahtumaan 6.1. 2017 Seinäjoki Areenaan.

****

Valokuva kertoo tärkeästä tapahtumasta eli 100Rastista. Se on yksi Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden statuksen saanut hanke Seinäjoella. Eli loppiaisena 6.1. 2017 Seinäjoki Areenassa etsitään -suunnistamalla tietysti – 100 rastia, rasti kullekin itsenäisyyden vuodelle.

Tapahtuma on kaikille avoin. Osallistumismaksu paikalla vitosen tai ennakkoon 29.12. 2016 tilaamalla kympillä t-paita vaino.ojajarvi@gmail.com. Ilmoita kokosi S,M,L,xl.

Tämä tarina Seinäjoen Suomi-Ranska-yhdistyksen Ranskan-matkasta menee nurinkurisesti eli se alkaa tällä viimeisellä kirjauksella. Siinä yksi matkalaisista on palannut päivän polkupyöräretkeltään Saksasta muiden pariin. Takana on noin sata kilometriä pyöräilyä. Jos lukija näkee hieman vaivaa, voi hän aloittaa lukemisen ykkösjaksosta jne.

***

Pyöräurheilija tiivisti kokemuksensa niin, ettei katolisen Ranskan ja protestanttisen Saksan välillä havainnut kuin sen eron, että Saksan autostradoilla ei tunneta nopeusrajoituksia. Vaikutuksen häneen teki myös Maginot-linja, jonka Ranska rakensi saksalaisia vastaan tappiollisen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Se ei pidätellyt eikä estänyt saksalaisjoukkoja, jotka miehittivät Ranskan toisessa maailmansodassa. Puolustuslinja ulottui Belgiasta Italiaan ja sen tunneleissa kulki yli sadan kilometrin pituinen rautatie. Siinä tuo massiivinen sotavarustus nyt rapistuu. Joitain pätkiä siitä on entisöity ja museoitu.

Pyöräilijä ehti liittyä seurueen illanviettoon ja juhlistamaan SJK:n voittoa Suomen cupissa. Ilta oli vähällä latistua juhlajuomien huvettua. Se tuntui käsittämättömältä, sillä Alsacen viinireitillä peräti 900 viljelijää myy tuotteitaan eli jakolaskun mukaan kauppa käy joka 200 metrin välein.

Puheenjohtaja päätti hoitaa asian ja lähti kylälle ja palasi hetken kuluttua varastokärryillä kolme laatikollista viinejä. Kärryt palautettiin kauppiaalle ja viinit nautittiin, ei kuitenkaan saman iltana.

Hunawihriä lähin iso kaupunki Colmar tunnetaan Pikku-Venetsiana, siis kanavistaan. Reilun 63000 asukkaan kaupungissa on runsaasti nähtävää ja erityisen tunnettu on Unterlinden-museo, josta seurueemme taiteilija Liisa muistutti. Museo on Alsacen suosituin ja vuosittain siellä käy 200 000 vierasta.

Museon tunnetuin teos on saksalaisen Mathias Grünewaldin (n.1470-1531) Iseheimin alttaritaulu. Colmarin yhteydessä pitää mainita myös kuvanveistäjä Frederic Bartholdi (1834-1904). Hänen kättensä jälkeä on New Yorkin edustalla Liberty Islandin-saarella kohoava Vapaudenpatsas. Se on Ranskan kansan lahja satavuotiaalle Yhdysvalloille vuonna 1886.

Tähän aikaan vuotta Colmar on ajankohtainen, sillä siellä syttyvät käsittämättömän upeat jouluvalot. Ne koristavat kaupunkia aina vuodenvaihteeseen asti. Niitä tullaan ihailemaan pitkin Keski-Eurooppaa ja kauempaakin.

Paluumatkalla Baseliin ei keneltäkään jäänyt huomaamatta, että keskellä vilkasta Eurooppaa oltiin. Moottoritie menosuuntaan oli täynnä ja paikoin jopa tukossa.  Täällä matkat ovat lyhyitä. Baselin lentokenttä oli tupaten täynnä, ja väki oli sen näköistä, että se oli lähdössä etelän lomakohteisiin.”Kelpaa täällä matkustella”, totesimme, ”kun maasta toiseen pääsee vaivattomasti.”

Me sen sijaan lensimme Münchenin kautta Helsinkiin ja saavuimme bussilla Seinäjoelle hieman sunnuntain puolella.

Kuvan ahdas sola kertoo Hunawihrin tiiviistä kylästä. Maata ei ole liikaa tuhlattu rakennusten alle, vaan sitä on käytetty viininviljelyyn

(632.)

 

Sukupolvelta toiselle siirtyvien viinitilojen viljelyala on tällä 170 kilometrin pituisella viinireitillä yli 15 000 hehtaaria. Viljelijöitä on neljätuhatta ja vuosittain markkinoille lähtee 150 miljoonaa viinipulloa. Pääasiallinen tuote on valkoviini. Enemmän ja vähemmän jyrkillä rinteillä viinitarhat suorine riveineen jo sinänsä ovat nähtävyyksiä puhumattakaan keskiaikaisten kaupunkien arkkitehtuurista tai haikaroiden rauhoitusalueesta.

Alsacen pääkaupunkia Strasbourgia pidetään Brysselin ohella Euroopan toisena pääkaupunkina, joka muistuttaa, että täällä ollaan Euroopan ytimessä. Kaupungissa kohtaavat syvälle ulottuva historia ja elinvoimainen nykyaika.

Strasbourgin katedraali pani niskat koetukselle, suut haukkomaan henkeä ja katseet ymmyrkäisiksi. Päästyämme hämärästä kirkosta ulos ja totuttuamme päivänvaloon hätkäytti meitä aukion ihmisvilinän läpi marssinut järein konetuliasein ja luotiliivein varustautunut tiukkailmeinen sotilasosasto.

”Täällä ei olla missään lintukodossa”, kävi monen mielessä.

 Pahat ajatukset kuitenkin kaikkosivat, kun pääsimme ravintolaan ja paikallinen herkku teki tehtävänsä. Epäilimme ensin ravintolan konstailevan kustannuksellamme, kun meille tarjottiin hapankaalia (sükrüt) suolaisten makkaroiden ja palvatun sianlihan ja keitettyjen perunoiden lisäksi ja kyytipojaksi valkoviiniä. Mutta se oli aitoa alsacelaista herkkua, choucroutea.

Siitä syntyi kotoinen ja tuhti, jopa ähkyinen makuelämys. Sen voimalla saatoimme jatkaa Euroopan parlamentin päämajaan. Siellä käytävät ja istuntosali olivat hiljaisia, sillä parlamentaarikot ja virkamiehet olivat vielä Brysselissä.

EU-kansalaisina kritisoimme näiden yhteisten instituutioiden jakamista kahteen kaupunkiin ja kuinka kalliiksi niihin reissaaminen tulee. Totesimme kuitenkin asioiden olevan isompien tahojen käsissä.

Alsace eli Elsass on kuulunut useaan otteeseen Saksalle, ja hyvin siellä pärjäsi saksalla varsinkin vanhemman väen kanssa. Sen testasi ryhmämme pyöräilijä, joka oli hyvissä ajoin ennen matkaa vuokrannut kelpo maantiepyörän. Tehtyään sillä ensin viiden peninkulman lenkin lähirinteiden viinireitillä hän suuntasi naapuriin Reinin toiselle puolelle Freiburgiin.

Edestakaisin sinne tulee sata kilometriä. Matka onnistui hyvin enimmäkseen pyöräilyväyliä pitkin. Rajan ylittämisen hän huomasi ajeltuaan jo pitkästi Saksan puolella, kun näköpiiriin ilmestyi oluttupia ja ilmassa leijui currywurstin tuoksu. Tiet oli hyvin merkitty ja opasteet selkeitä.

Paluumatka toista, eteläistä reittiä Colmariin sujui mutkitta, kunnes isohkon kaupungin, sen vilkkaan liikenteen ja alkavan auringonlaskun yhteisvaikutus sai pyöräilijän empimään. Ehtiäkseen muun porukan illanviettoon hän päätti tulla loput 15 kilometriä taksilla.

Lyhyen taksimatkan aikana hänen ranskan sanavarastonsa runsastui melkoisesti. Selvisi myös, että Hunawihrin nimen alkuosa Huna tai Hune juontaa kylän ammoisen mahtimiehen vaimosta, joka oli pyykkäri. Pyhimys Hunesta tuli 1515 ja yhtenä perusteena oli se, että hän pesi köyhien vaatteita ilmaiseksi.

 

Kuva kertoo, että sadonkorjuu näissä maisemissa on rypäleiden poimimista.

(jatkuu…)

(631.)

Seinäjoen Suomi-Ranska-yhdistyksen neljännelle Ranskan-matkalle meitä lähtijöitä oli melkein kaksi jalkapallojoukkueellista. Viittaus jalkapalloon sopii siksi, että kotijoukkue SJK tavoitteli juuri lähtiessämme Suomen cupin voittoa. Siitä tuonnempana. Ja viittaus on omiaan myös siinä mielessä, että Ranska sijoittui kesän EM-kisoissa hopealle.

Menomatkan viimeinen etappi Sveitsin Baselista yli Reinin taittui bussilla puolessatoista tunnissa. Ja maisemat olivat laakeampia, kuin mihin kotipuolessa olemme tottuneet. Kohteemme oli Alsace eli Elsass Ranskan koilliskolkassa ja siellä viehättävä 500 asukkaan Hunawihr. Sitä pidetään Ranskan kauneimpana kylänä. Eikä perusteettomasti: kukkia oli ikkunoilla, seinillä, katuvierillä ja kaikkialla. Oheisesta kartasta Hunawihr löytyy Ribeauvillen alapuolelta.

Saavuttuamme jo Hunawihriin kuskiin iski uskon puute kylän käydessä sokkeloisemmaksi, katujen ahtaammiksi ja jyrkemmiksi. Kuskin ei auttanut kuin lähteä jalkaisin kyselemään oikeata osoitetta, jota hän ei kuitenkaan löytänyt.

Yhdistyksemme sihteeri Anna-Maija on tarttunut kiperämpiinkin asioihin, ja osoite selvisi puhelinsoitolla ja pääsimme majapaikkaan. Komeasta, kaksikerroksisesta talosta näki jo päältä, että se on kuulunut rahamiehelle. Näissä maisemissa sellaista vaurautta edustaa tynnyrintekijä. Siinä meillä oli viikoksi mainiot puitteet.

Ulkorakennuksessa oli toimiva keittiö ja pitkä pöytä, jonka ääressä nautimme aamiaiset, päivälliset ja iltapalat. Pihapiirin uima-allas tarjosi vilvoitusta, sillä syyskuun viimeiselle viikolle osui hellejakso.

Hunawihr sijaitsee Ranskan tunnetuimman, 170 kilometrin pituisen viinireitin eteläneljänneksellä. Alue määritellään ”Terre & Vins au Pays de Colmar” eli Colmarin viiniseuduksi. Viinireitin varrella on 119 viinin tuotantoaluetta.

(Jatkuu…)

(630.)