Kuukausi: lokakuu 2016

Lehtikuvaajana 42 vuotta työskennellyt Jussi Asu jää, tai siis jäi jo viime viikon perjantaina eläkkeelle. Kolmen vuosikymmenen ajan olimme työtovereita ja eläkkeelle jäätyäni työtoveruus muuttui uintikaveruudeksi. Sitä olemme pitäneet yllä vähintään kerran viikossa tai kuinka kulloinkin uintikäyntimme ovat osuneet yksiin.

Tavatessamme Jussi on aina antanut tarkan selonteon siitä, paljonko hänellä on vielä työpäiviä jäljellä. Nyt niitä ei ole enää yhtäkään. Sen lisäksi hän on kertonut minne keikat vievät pelimannia, niin sitäkin hän on: Sappeeseen, Teuvalle, Pärnuun, Kaustiselle…

Jussi kirjoittaa eilisessä (24.10.) Ilkassa lehtikuvaajien tarpeellisuudesta. Hyvin hän perustelee ammattilaisen ja amatöörikuvaajan eroa sillä, että kameran lisäksi kuvaajalla lehdessä pitää olla myös journalistin ote. Toki onnenkantamoisia sattuu jokaiselle, joka käyttelee kameraa eikä eroa harrastajan ja ammattilaisen välillä edes helposti huomaa.

Kuvajournalismin klassikkoteoksesta Pictures On A Page: Photojournalism, Graphics and Picture Editing mieleeni on jäänyt muuan loistava otos, jossa sattuma vie pääosan. Hurraavan väkijoukon läpi kannetaan kultatuolissa juhlittua jalkapalloilijaa, kun ovela taskuvaras iskee ja sujauttaa kätensä yhden kantajan pikkutakin povitaskuun. Siitä eteenpäin tarina etenee katsojan mielikuvituksen varassa, mutta kyse on valokuvasta, joka kertoo enemmän kuin sata sanaa.

Kai joitain vastaavia, yllättäviä tilanteita lienee tullut neljän vuosikymmenen aikana Jussinkin kohdalle. Jos ei nyt ihan yllättävä, niin monimielinen oli se kuva, jossa Kyröjoen rannalla kevättulvien kohinaa seuraa afrikkalainen pariskunta. Kuva oli näyttävästi lehden pääuutissivulla. Muistaakseni kyseinen pariskunta oli vieraillut Isossakyrössä jossakin lähetystilaisuudessa ja Jussi tavoitti heidät sopivasti. Koska kuvaajana oli Jussi Asu, liittyi siihen jotakin hyväntuulista huumoria, joka näinä päivinä saatettaisiin luokitella rasismiksi.

Toinen hänen valokuvansa, joka on syöpynyt mieleeni, on se, jossa pelimanni pyöräilee kohti horisonttia, muistaakseni aamuauringossa tarakalla viulukotell. Kuva kertoo osoittelematta pelimannin paluusta – kaiketi –  kotiin. Tiedä vaikka matkan varrella vielä joutuu pysähtymään päiväksi tai pariksi ja tarttumaan rokaan ja viuluun. Kuva on jonkin Jussin kuvakoostekirjan kannessa.

   ***

Valokuvaan on totuttu luottamaan, vaikka voi sekin valehdella enemmän kuin sata sanaa. Kuvankäsittelyllä, kuten rajauksella, katsojaa voidaan harhauttaa mielin määrin. Onpa joskus joku karkeasti käsitelty luontokuva voittanut kunniaa. Maailman kriisipesäkkeistä tulvii kuvia, jotka palvelevat sotaa käyvien tarkoitusperiä eli toimivat propagandana.

Viime päivinä luupin alle on otettu kuva Alepposta. Siinä on lapsi, jonka kasvoissa on verta ja takkuinen, pölyn peittämä tukka on sekaisin. Kuvaa epäillään lavastetuiksi.

Valokuvaan pitää voida luottaa aivan kuin tekstiinkin.    Siitä Jussi on huolehtinut.

Hyviä eläkepäiviä.
(628.)

 

 

 

Palaillessamme Vuokatista alkoivat loppusyksyn merkit tulla aina vain ilmeisemmiksi. Taivaalla näkyi vain harmaata paksua, jopa mustanpuhuvaa pilvimassaa, joka Paltamon paikkeilla tiputteli hetken aikaa räntää.

Siellä täällä tien reunaan metsätaipaleilla pysäköityjen autojen tuntumassa punaliivisiä miehiä piti neuvottelua ennen kuin lähtivät hirvijahtiin. Toivottavasti osuivat ja saivat kellistettyä hirven.

Aikatauluni kävi sen verran tiukaksi, etten ehtinyt kuin hätäisesti käväistä suihkussa hiihtäjäkollegan luona ja lusikoida rouvan laittaman lasagnekeiton. Sitten pyyhälsimme paikalliselle ABC:lle odottamaan bussia, jolla matkani seuraava osuus Ouluun taittui. Totesin kuskille tämän avatessa lastiruuman luukun ja nähdessäni siellä suksipussin, että taitaa joku toinenkin palailla hiihämästä tai sitten on muuten vain varautunut talveen ja sen hiihtokeleihin. Kuski totesi, että pian niitäkin kelejä tulee kun tuossa matkan varrella jo satoi räntää. Bussi oli lähtenyt Joensuusta koukannut Kajaanin ja Sotkamon kautta ja jatkoi edelleen Ouluun.

Eipä olisi tällä ilmalla lysti hiihdellä Vuokatissa. Oikeaan aikaan lopettelimme ja saatoimme tyytyväisinä todeta, että hyvin tuli hiihdeltyä näin kauden avaukseksi. Marraskuun puolivälissä suuntaamme uudelle leirille Saariselälle, jossa vanhojen merkkien mukaan latua piisaa, eikä vanhojen merkkien mukaan vielä pakkastenkaan siellä pitäisi paukkua.

Oulussa junan korvaa bussi Kokkolaan. Rantarata, maan halkaiseva, tärkeä väylä, remontoidaan huippuvauhtia kiitäville junille turvalliseksi. Bussi on täynnä ja niin on toinenkin. Oulusta lähtiessämme huomaan, että valokuvauksen harrastajalle tarjoutuisi vielä oivallisia syksyn värejä tallennettavaksi. Pian koivut kadottavat viimeiset keltaiset lehdet.

Harrastelijalle kevät ja syksy tyrkyttävät runsaasti kameran etsimen kautta aineistoa, josta syntyy niitä onnenkantamoisia. Niin se on, että kaksi aihetta pienin lisäyksin riittää. Kuvataiteen kaksi ehtymätöntä aihetta, syntiinlankeemus ja ylösnousemus, innostavat yhä. Mitäpä niitä uusia aiheita, kun vanhoissakin on vielä ammennettavaa. Vaikka kevät ja kesä täyteläisine väreineen vielä kangastelevat kameran ulottumattomissa, mutta uskomattoman pian ne taas ovat ympärillämme.

***

Tällä hetkellä Pohjolassa tai lähinnä Ruotsilla ja Norjalla, on kaksi kiusallista aihetta ylitse muiden. Ruotsin Nobel komitea yrittää tavoittaa Bob Dylania, jotta hänelle voitaisiin juhlamenoin ojentaa Nobelin palkinto. Norjalaiset yrittävät etsiä Therese Johaugille dopingohjeista porsaanreikää, josta hän pääsee livahtamaan ja jatkamaan miljoonabisnestään puhtoisen hiihtäjänä.

JK/ Linja-auton ikkunasta otettu valokuva. Ihmettelin taustalla jököttävää tornia.

---

 

Vuokatin ensilumen latu vaikuttaa iltapäivällä vilkkaalta. Hiihtolatu kiemurtelee kuin valkoinen kaulaliina syksyisessä maastossa. Hiihtäjiä tulee ja menee, vauhtia lykitään tasatahtia, liuutellaan tyylipuhdasta vuorotahtia ja luistellaan vauhdikkaasti. Ampumaradalta kantautuu luotien kilahtelu maalitauluihin.

Hiihtäjien maantieteellinen jakauma käy selville puseroiden selkämyksestä. Siinä menee Tampereen Pyrintöä, IK Falkenia ja IF Minkeniä, ulkomaalaisia edustaa Piteå, Belarus, Kazakstan, Estonia. Ja tuossa viuhtoo Lieksan hiihtäjä ja kohta perässä tulee nastolalainen ja mistä kaikkialta niitä tuleekaan. Jonkun selkämyksessä lukee Åsarna. Paikkakuntaa en saa selville, mutta jostakin rannikolta.

Jossain vaiheessa alan ihmetellä, kun joku hiihtää nätisti vauhtia potkaisten loivaa ylämäkeä eikä suksi lipsu yhtään. Yritän matkia, mutta liukas suksi lipeää altani pois ja olen syöksähtää rähmälleni. Sitten hiihtäjäkollega muistuttaa, että käsivarsissa pitää olle jerkkua, siis voimaa, ennen kuin hiihto näyttää vaivattomalta.

Kympin verran hiihdeltyämme kokoamme kaluston ja suuntaamme Kajaaniin. Tie on pimeä, kunnes horisontissa valot tihenevät ja olemme Kajaanissa. Pitsa Berlusconi saa kelvata iltapalaksi. Ja hyvältä se maistui eikä jäljelle jäänyt kuin tyhjä Kotipizzan pahvilaatikko ja hieman rasvainen maku suuhun.

Nyt olo on juuri sellainen, jollainen kehittyy sopivasta määrästä liikuntaa ja ulkoilmasta. Niin ja tuosta pitsasta.

Maailmanennätykseen ja sen tekijään liitetään hohtoa, ainoalaatuisuutta ja suurta kunnioitusta. Viime viikonvaihteessa baijerilainen 25-vuotias Alexander Schulz ylitti Ranskan Avergnessa köyttä pitkin ennätyksellisen pitkän rotkon. Hän teki lajinsa ME:n.

Meillä tuo Saavutus on livahtanut ohi urheilusivujen ja jäänyt myös muilta uutisvälineiltä huomaatta. No, pian uutisointi meilläkin huomaa ekstremilajit, jotka tulevat vauhdilla jokaisen Erkin ja miksi ei myös Elman kokemuspiiriin. Enää ei yleisöä sytytä ultramatkan juoksu tai turistina tehty ”vuorikiipeily” tai sauvoitta hiihdon ME.

Pahin hinku kokeilla vaikkapa kävellä parin sadan metrin korkeuteen viritetyllä köydellä murenee, kun katselee lehdestä hyvin laadittua kuvareportaasia. Minua alkoi vaivata korkeanpaikan kammo, kun silmäilin Spiegel onlinen juttua, jossa Schulz ylittää 600 metrin leveää rotkoa 200 metrin korkeuteen viritettyä 2,5 sentin levyistä hihnaa pitkin. Tosin kuva hieman valehtelee, kun se ei kerro kulkijaa heiluttelevasta tuulesta mitään. Sitä nimittäin on ollut.

Ennätykseksi olisi riittänyt pelkkä menomatka, mutta Schulz palasi samaa reittiä takaisin, joten suorituksen arvo kaksinkertaistuiu. Ennätysten tapaan tämäkin uroteko tuntuu syntyneen vaivattomasti, mutta on siihen pitänyt valmistautua tai harjoitella tinkimättömästi. Schulz on ylittänyt huimia maastoja Kiinaa ja Amerikkaa myöten. Ennen ennätysyritystään hän nousi tänä syksynä kahden köysiratakabiinin väliin kiinnitetyllä köydellä Saksan korkeimmalle vuorelle Zugspitzelle.

Alexander Schulzille korkeanpaikan kammo on täysin vierasta. Tärkeintä hänelle on mielen hallinta ja keskittyminen. Myös maisemien ihailu helpottaa köydellä liikkumista paikasta toiseen.

Aamu siitä valkeni, vaikka pimeää riittää aina vain pidempään. Niin, aamu vaikuttaa ainakin näissä maisemissa mainiolta. Keli kuiva, liikennettä piisaa valtatie 18:lla Lapuan suuntaan.

Sain näet sopivasti kyydin Vuokattiin. Suksipussissa kahdet sivakat. Toiset optigribit, joilla tänään tarkoitus, noin viiden tunnin kuluttua, hiihdellä. Tarjolla on tunneli ja sen jatkona reilun puolentoista kilometrin kierros eli tällä lenkillä hiihtoa kertyisi kerrallaan parhaimmillaan reilut kolme kilometriä. Sitä kun aikansa hinkkaa, niin siitä niitä kilometrejä kertyy.

Toiset sukset vien huollettavaksi eli ne hiotaan ja voidellaan. Varastossa sukset ovat pölyyntyneet viime huhtikuun puolivälistä asti, kun Lapista palattuani nostin ne seinälle melkein saman tien niitä putsaamatta. Pohjan pitoalueella on havunneulasia vai ovatko ne ruohonkorsia. Suksihuollon mestarit virittävät kaluston puhtaaksi, pitäväksi ja luistavaksi.

Näissä tunnelihiihdoissa on aina se uhka, että kuinka sama suksi pelaa kylmissä luolaoloissa ja kuinka sama suksi toimii ulkosalla. No, nämä ovat asioita, joihin vain on parasta sopeutua.

Tässä vaiheessa odotukset ovat korkealla, kun matka taittuu nopeusrajoituksia noudattaen. Katsotaan sitten sunnuntaina, kuinka latu on maistunut. Maanantaina näet taas pitää jatkaa uintia ja kuntojumppaa, mutta näin syyslomalle voi ajoittaa ensi kosketuksen tuttuun talvilajiin. Hyvä vaihtoehto tietenkin olisi ollut vaihtaa maisemaa ja pyyhältää etelän lämpöön. Se vaihtoehto on kuitenkin toteuttamiskelvoton ihan senkin vuoksi, ettei siellä pääse hiihtämään.

                                                ***

Amerikassa käydään niin kiivasta presidentinvaalitaistoa, että vanhallakin mantereella tuntuu siltä, kuin koko maapallolle valittaisiin messiasta, johtajaa. Vaihtoehdot eivät ainakaan juuri nyt täällä Kortesjärveä ohitettaessava vaikuta kovin lupaavilta.

Joku viisas, taisi olla elokuvaohjaaja Oliver Stone, muistutti, että nyt on syytä eurooppalaisten varoa rouva Clintonia, sillä Trumpia ei ainakaan valita presidentiksi. Vaihtoehtoja Stone vertasi pikeen ja rikkiin, molemma kehnoja vaihtoehtoja. Hänen mielestään jenkkien lisäksi vaaliin pitäisi osallistua eurooppalaisten, Putinin kansan, kiinalaisten, irakilaisten, israelilaisten…

On loppujen lopuksi sama, kenestä Amerikan presidentti tulee, häneen on vain totuttava ja jos hänestä tulee ongelma, ongelman kanssa pitää vain opetella elämään. Vähän niin kuin huonon hiihtokelin kanssa.

 

Kainuun hiihtokollega on jo ehtinyt ensilumenladulle. Hän on ladannut facebokiin pätkän latua, jota liuutellessaan kehuu luistoa, maisemia sekä säätä. Johan tuollainen innostus, joka muistuttaa sitä kun vauva ensimmäisien kerran huomaa varpaansa, herättää harminsekaista tunnetta. Meikäläisten maisemissa elellään lumen suhteen epätietoisuudessa. Ei lupausta teko- eikä muustakaan lumesta.

Tänään aamulla kävimme Joupiskalla tutustumassa – suurimmalle osalle asia oli jo tuttu – niin sanottuun Mobo-sovellukseen, joka on moderni versio kiintorasteista. Ja se avaa suunnistukseen aivan uuden reitin, toki mastoa siinäkin pitää osata lukea. Avainasia on älypuhelin. Eli siitä vain lataamaan Mobo-sovellus, sillä ratoja on melkein joka paikkakunnalla. Kangasalan hiihtokollegan ei tarvitse kuin nousta Kirkkoharjulle ja Kainuun kollegan, jos hiihtämiseltään ehtii, mennä Kajaanin Vimpeliin.

Sunnuntaina aamupäivällä sää Joupiska suosi ulkoilijoita, joita siellä oli vaikka kuinka paljon. Oli lapsiperheitä, pariskuntia, yksin, kaksin ja koirien kanssa liikkuvia. Mobo-rastit löytyivät lähes huomaamatta, mutta huomaamatta ei jäänyt sahajauhon alle säilötyn lumikasana vajuminen. Heräsi huoli, riittääkö siitä, kun se aika tulee, ampuradan lenkin lumettamiseen? Ura on aika leveä ja kuluttajia piisaa, joten lumikerroksen pitää olla paksu.

Turha huolehtia ja murehtia asioista, joihin ei kuitenkaan voi vaikuttaa. On yksi kaunis päivä tai ilta kun Kerttu Kotaoja lupaa ankaria lumisateita. Ojajärven Väiski, kolmas oikealta, tietysti toivoo Linnanpuiston kentän ylle runsaskuormaisia lumipilviä. Häntä kun odottaa perinteinen tuhannen kierroksen urakka kentällä. Näin yksi kaupungin jalkapallokenttäkin on ympärivuotisessa käytössä.

Viedessäni kävelysauvat (Nordic ski sticks) varastoon ja tutkiskellessani ohimennen orrella lepäävää hiihtokalustoa alkoi levottomuus vaivata, että voisihan jonakin päivänä pistää kaluston pussiin ja mennä kokeilemaan hiihtoa Vuokattiin.

Tuleehan siitä jo puoli vuotta kun jalassani on viimeksi ollut monot ja sukset, päässä pipo ja nenänpäässä tippa. Puolen vuoden kuluttua mennään jo polkupyörällä. On pidettävä huoli, ettei kärki karkaa, ei ainakaan alkukaudesta.

***

Kuvassa vasemmalta Pentti Päivärinta, Jarmo Ilkka, Aulis Övermark, minä, Väiski, Vesa Mäki-Ikola ja Marja Erkkilä. Kuvaajana toimi luotettavasti Heikkilän Pentti.

Viikko sitten – eli kyseessä on vanha asia – tarkasti sanoen 21 minuuttia yli iltayhdeksän valtatie 3:lla Potilassa välähti.

”Mitä, mitä”, ähkäisin kun en muutakaan saanut sanotuksi.

Kirkas leimahdus ja sen synnyttämä sekunnin murto-osan kestänyt aistiärsytys tuntui kuitenkin tulleen myöhässä, koska edellä ajaneen auton takavalot katosivat pimeyteen lujaa vauhtia. Ehdin melkein saman tien todeta nopeusmittarin viisarin huojahtavan hieman päälle kahdeksankympin ja valuvan siitä alaspäin. Ei, peltipoliisi ei todellakaan minua kuvannut, huokaisin helpottuneena. Se taltioi tuon hurjastelijan ja muistuttaa sitä lähipäivinä kunnon rikesakolla. Hyvä ettei kortti lähde.

Asia unohtui, kunnes perjantaina eli 15.10. posti toi Poliisin liikenneturvallisuuskeskuksen lähettämän kirjeen. Toinen kirje näkyi tulleen verottajalta, ja avasin sen ensin. Siinä ei mitään yllättävää ollut. Aavistin, ettei Poliisin liikenneturvakeskuksen kirje tiedä hyvää, ja repäisin sen auki.

Tikkukirjaimin laadittu otsikko toteaa helpottavasti: KIRJALLINEN HUOMAUTUS. Selaillessani keittiönpöydän ääressä päivän posteja mieleeni palautuu jälkikuvamainen ankara välähdys. Kuitenkin johdantoteksti toteaa liikennerikkomukseni lieväksi. Tapahtuma on tiivistetty lyhyesti:

Ajoneuvo Nissan 4D Almera sedan 1.5-BAAN16/254  1.5

Rekisteritunnus TLI-131

Aika 08.09. 2016 klo 21.21

Paikka Vt 3 Potila E

Sallittu nopeus 80 km/h

Todettu nopeus 84km/h

 

Kirjeen viimeinen virke ojentaa tehokkaasti: ”Poliisi kehottaa tapahtumahetkellä kyseistä autoa kuljettanutta henkilöä noudattamaan nopeusrajoituksia, koska vähäinenkin ylinopeus on liikenneturvallisuusriski.”

Lävistän kirjeen ja talletan sen mappiin, johon arkistoin myös verottajalta saamani kirjeen vuoden 2015 verotuksesta.

Kuvan laskutoimitus 678+35=583 on virheellinen. Siitä saadaan helposti oikea tulos siirtämällä yhtä tulitikkua. Näitä tehtäviä on harrastettu silloin kun välineiksi riittivät tulitikut ja utelias, ratkaisua etsivä mieli. Oikeaan tulokseen palaan tuonnempana. Tähän väliin muuta laskennallista tarinaa.

Teuvalaisesta Oiva Ketosesta (1913–2000) kerrotaan monenmoisia, kannustavia juttuja. Ketonen, josta tuli Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professori ja 1980 hänet nimitettiin akateemikoksi, laitettiin opintielle, koska hän ei osoittautunut työntekijäksi, jollaisia hänen nuoruudessaan maaseutuympäristössä arvostettiin. Epäilipä isä, ettei pojalla taida olla laskupäätä. Kerran pojan ollessa pyörän tarakalla isä pysähtyi laitumen äärelle ja päätti testata Oivan laskutaitoa kysymällä, montako lehmää tuolla on. Poika sanoi, että jos niistä otetaan kaksi pois, jää kolme!

Oiva Ketonen opiskeli matemaatikoksi, mutta suuntautui myöhemmin filosofiaan. Hän antoi päin pläsiä niille puheille, joiden mukaan hän ei kyennyt ruista vaativiin töihin. Kerrotaan näet, kuinka pukuun ja rusettiin sonnustautunut Oiva Ketonen ilmestyi Helsingin Atleettiklubille ja asettui selälleen penkille aikomuksena punnertaa tanko, jossa oli toista sataa kiloa rautaa. Paikalle riensi hätääntynyt valvoja, jonka hämmästykseksi pukumies suoriutui rautakuormasta vaivattomasti. Valvoja nuhteli voimamiestä siitä, ettei painoja sovi nostaa puku päällä.

Kerrottakoon vielä sekin, kun muuan tuttava työskenteli kesäisin Teuvan Perälän postissa, ja aamuisin toistuva näky oli se, kun Oiva Ketonen saapui legendaarisella polkupyörällään noutamaan postiaan.

Palataan tuohon alun tehtävään, ellei jo joku ehtinyt ratkaista sitä. Siis yhtä tikkua siirtämällä, tulokseksi saadaan tuo nyt virheellinen 583. Se käy näin: siirretään plusmerkistä tulitikku niin, että sillä saadaan viereisestä 3:sta näppärästi 9 eli tehtävä kuuluu: 678–95=583.

Sen voi vaikka tarkistaa kynän ja paperin avulla ja miksei myös kännykän laskimella.

Vaasa pullisteli eilen väkeä. Torilla kymmenentuhatta vaati Vaasan keskussairaalan laajan päivystyksen säilyttämistä, koska Seinäjoen keskussairaala ei kai kykenisi hoitamaan vaasalaisia. Ei varsinkaan ruotsia äidinkielenään puhuvia. Saa nähdä, miten vaasalaisten vaatimus etenee.

Seinäjoella voitaisiin vastaavasti jonakin lauantaina kokoontua samanlaisessa hengessä ja vaatia paikalliselle lentokentälle parempia toimintaedellytyksiä. Nyt Rengonharju on hiipunut jonkinlaiseksi sivukylän ”lentokentäksi”, kun Vaasa sen kuin kasvaa ja voi hyvin. Sinne on säännöllistä reittiliikennettä, ja sieltä lähtee ja sinne laskeutuu täpötäysiä charterlentoja.

Viikonvaihteessa näkyivät Suomen yrittäjät – niitähän me kaikki olemme – kokoontuneen Vaasassa. Heitäkin oli tuhansia, joten ei mikään ihme, että moni parturikampaamo, kahvila, tilitoimisto, nyrkkipaja, autokorjaamo, putiikki…toimi lyhennetyllä aukioloajalla tai oli peräti lauantaina suljettu. Yrittäjäpariskunta, sellaisia useat pk-yritykset lienevät ainakin alkuvaiheessa, suuntasi Vaasaan. Siellä palkittiin, nostatettiin henkeä, vaadittiin huomiota, juhlittiin ja pidettiin muuten vain hauskaa. Yrittäjissä on tämän maan, jos ei ihan selkäranka, niin ainakin jonkinlainen runko.

 

Yrittäjän ei välttämättä tarvitse omistaa tehdasta, tuotantolaitosta tai hallita yritystä ja olla työnantaja tai kapitalisti. Laajasti ajatellen riittää kun ihmisellä on yrittäjämäistä otetta tai asennetta ja yritteliästä pyrkimystä. Niitä ominaisuuksia voi toteuttaa kuka vain ja aina ne koituvat yhteiseksi hyväksi. Kieltämättä yrittämällä voi päästä hyville ansioilla, peräti rikastuakin.

Kolmas Vaasaan väkeä koonnut ja yhä edelleen kokoava tilaisuus oli kaupunginteatterin Topi Sorsakoskea (1952–2011) ja hänen värikästä elämäänsä käsitellyt musikaali On kesäyö. Sen yleisöön minä lukeudun ja oli siellä salintäydeltä muitakin. Näytelmällä menee hyvin, ja miksi ei, olihan ähtäriläinen Topi Sorsakoski tunnettu laulaja. Näytelmä ei mitään suurta teatteria ollut, mutta se ei tässä tapauksessa ole mikään puute, päinvastoin. Esityksen voimahahmo on Topia esittävä Ilkka Koivula. Myös viisimiehinen orkesteri hallitsee tahdit.

Olen kahdesti tavannut Topin. Ensimmäinen kerta oli lennolla Helsingistä New Yorkiin joskus 2000-luvun alussa. Vaihdoimme muutaman sanan. Topi oli puolisonsa kanssa matkalla Floridaan.

Toisen kerran tapasin hänet Virtain Vehkakosken tanssilavan kahviossa tai puffetissa, kun Topi tuli samaan pöytään juomaan Jaffaa. Sanoin, että tapasimme muutama vuosi sitten lennolla New Yorkiin. Topi sanoi muistavansa sen. Kohtelias mies, ajattelin, kun hän lähti estradille laulamaan Ajomiestä.

Vehkakosken rantalava kukoisti 60-luvulla, jolloin siellä esiintyivät mm. Kullervo Linna ja Humppaveikot, Henry Theel, Olavi Virta, Laila Kinnunen, Tapio Rautavaara jne. Usein he myös yöpyivät luonnonkauniissa Pohjalahdessa. Keikkamatkoja kun ei silloin tehty omilla busseilla tai edes omilla henkilöautoilla, eivätkä julkisen liikenteen kesäaikataulut sopineet muusikoille. Matka pääkaupungista Pohjaslahden Vehkakosken rantalavalle ja takaisin vaati aikaa.

Olen kuullut, että viihdetaiteilijat, yrittäjiä hekin, muistivat postikorteilla kesähuoneensa yösijaksi antanutta pohjaslahtelaista.

***

Kuvan kukikas komero on taannoiselta Ranskan-matkalta hotellihuoneesta.

Reissu tehty ja paluumatka kohti kotimaisemia bussilla jo hyvällä mallilla. Munchenissä Franz Josef Straussin kentällä ehdin ennen koneen lähtöä Helsinkiin vilkaista, että PS Kemi johti SJK:ta vastaan 1-0. Jaa-A, ettei vaan tulisi köniin. Suljin puhelimen ja kävelin koneeseen.

Laskeuduttuamme Helsingissä avasin ensi töikseni Samsungin ja näin teksti-tv:stä, että SJK oli voittanut 3-1. Tässä voi tulla vielä ihan mitä vain, kullasta alkaen.

Laitan tuohon aamulla ottamani valokuvan Hunawihrissä, kun saksalaisäiti palasi kolmen lapsensa kanssa leipäkaupasta, ja pienin kantaa melkein mittaisiaan patonkeja. Vaihdoimme muutaman sanan ja pyysin luvan kuvata lapsia. Hän ihmetteli, että täällä joku on saksan taitoani. Sanoin sen juontuvan hamoilta kouluvuosiltani ja siitä, että olen suomalainen.

Kielten osaamisesta puheen ollen mieleeni tulee juttu, kuinka merimies sanoo osaavansa lähes kaikkia muita kieliä paitsi hepreaa. Joku pyytää häntä sanomaan pari lausetta italiaa. Siihen merimies, että se italia on minulle hepreaa!