Kuukausi: syyskuu 2016

Nämä ranskalaiset päivät alkaat mennä omalla painollaan. Kyse ei kuitenkaan ole mistään pakkopullasta, pikemminkin ranskanleivästä tai peräti batongista. Ohjelmaa on, bussilla retkeillään ja vapaa päivinä otan polkupyörän ja polkaisen jonkinlaisen lenkin. Viinitarhojen ihailuun ei voi kyllästyä, niissä on jotain samaa kuin ”in vino veritas” eli viinissäon  taas verta… ei kun ”totuus viinissä”.

Torstaina siis tätä kirjoittaessani tutustuimme Colmariin. Kaupunki on tästä reilun kymmenen kilometrin päässä ja on Elsassin toiseksi tärkein kaupunki Strasburgin jälkeen. Asukkaita Colmarissa on yhtä paljon kuin Seinäjoella, mutta kaupunki näyttää oikealta eurooppalaiselta kaupungilta. On historiaa, nykyaikaa ja monenlaista teollisuutta ja tuotantoa. Ja liikenne, se vasta onkin mainitsemisen arvoista; vilkasta, äänekästä, tempoilevaa ja ruuhkaista.

Yhteistä Seinäjoen kanssa on se, että Colmarissa on vähän samantapainen lentokenttä eli aeroport kuin on Rengonharjulla. Tämän kentän hallitsijoita ovat muutamat bisnesmiehet kuten Liebherr-yhtiön isännät. Sitä kritisoidaan, ja kentää varjostaa politiikka.

Colmarin tuomiokirkko kuului kohteisiimme samoin kuin kaupungin läpi virtaava kirkasvetinen ja kalaisa kanava, jossa uiskenteli melkoisia vonkaleita. Olisimmepa hoksanneet pyydystää niitä, sillä ravintola Copainissa jouduimme luvattoman kauan odottamaan sapuskaa. Se on outo asia täkäläisessä ympäristössä. Lopulta kun saimme annoksemme, katosivat ne ripeästi parempiin suihin. Näin nälkä palkitsi odottajan ja antoi uutta ajateltavaa – ainakin seuraavaan nälkään.

Piti kokea taas kerran viininmaistelu autenttisessa ympäristössä eli viinitilan varastossa. Lirautus pikariin ja vieno kallistus suuhun, sitten suklaapala ja uusi naukkaisu, ja kas, maku raikastui. Vähän liian pitkäksi maistelu eli ”tasting” venähti, kun tarjottiin viittä eri lipitestä.

Sen verran kuitenkin ostimme viinejä, että isäntä havitteli ryhmäämme kolmen valkkaripullon laatikolla. Iltaa istuttaessa ja viimeisen päivän ohjelmaa miettiessämme maistelimme kohtuullisesti viiniä. Nautimme myös seurueemme ahkerien naisten valmistamia lämpimiä leipiä. Siinä tuli mieleeni, että naiset ovat parhaimmillaan laittaessaan evästä tai tehdessään käsitöitä Sekä kaikessa , mihin ryhtyvät.

Viimeistä iltaa varten joukkueestamme löytyi aivan uutta lauluvoimaa, yksi on harrastanut Liedon mieslaulajissa, toinen Lady’s Gospel-kuorossa, kolmas Jyväskylän Studiokuorossa… Luulenpa että meillä on huomenissa eli perjantaina täysipainoinen ilta. Silloin lauletaan kovaa ja korkealta.
(618.)

Alkavat nämä ranskalaiset päivät mennä omalla painollaan. Kyse ei kuitenkaan ole mistään pakkopullasta, pikemminkin ranskanleivästä tai peräti batongista. Ohjelmaa on, bussilla retkeillään ja vapaa päivinä otan polkupyörän ja polkaisen jonkinlaisen lenkin. Viinitarhojen ihailuun ei voi kyllästyä, niissä on jotain samaa kuin ”in vino veritas” eli viinissä taas verta… ei kun ”totuus viinissä”.

Torstaina siis tätä kirjoittaessani tutustuimme, vai onko se jo kulunut sanonta, Colmariin. Se on tästä reilun kymmenen kilometrin päässä ja on Elsassin toiseksi tärkein kaupunki Strasburgin jälkeen. Toisen maailmansodan pommituksilta säästyneessä Colmarissa on asukkaita yhtä paljon kuin Seinäjoella, mutta kaupunki näyttää oikealta kaupungilta. On historiaa, nykyaikaa ja monenlaista teollisuutta ja tuotantoa. Ja liikenne, se se vasta on mainitsemisen arvoista; vilkasta, tempoilevaa ja ruuhkaista.

Yhteistä Seinäjoen kanssa on se, että Colmarissa on vähän samantapainen lentokenttä eli aeroport kuin on Rengonharjulla. Tämän kentän hallitsijoita ovat muutamat bisnesmiehet kuten Liebherr-yhtiön isännät. Sitä kritisoidaan, ja politiikka varjostaa kentää.

Colmarin tuomiokirkko kuului kohteisiimme samoin kuin kaupungin läpi virtaava kirkasvetinen ja kalaisa kanava, jossa uiskenteli melkoisia vonkaleita. Olisimmepa hoksanneet pyydystää niitä, sillä ravintola Copainissa jouduimme luvattoman kauan odottamaan sapuskaa. Se on outo asia täkäläisessä ympäristössä. Lopulta kun saimme annoksemme, katosivat ne ripeästi parempiin suihin. Näin nälkä palkitsi odottajan ja antoi uutta ajateltavaa – ainakin seuraavaan nälkään.

Piti kokea taas kerran viininmaistelu autenttisessa ympäristössä eli viinitilan varastossa. Lirautus pikariin ja vieno kallistus suuhun, sitten suklaapala ja uusi naukkaisu, ja kas, maku raikastui. Vähän liian pitkäksi maistelu eli ”tasting” venähti, kun tarjottiin viittä eri lipitestä.

Sen verran kuitenkin ostimme viinejä, että isäntä havitteli ryhmäämme kolmen valkkaripullon laatikolla. Iltaa istuttaessa ja viimeisen päivän ohjelmaa miettiessämme lipittelemme kohtuullisesti viiniä. Nautimme myös ahkerien naisten valmistamia lämpimiä leipiä. Siinä tuli mieleeni, että naiset ovat parhaimmillaan laittaessaan evästä tai tehdessään käsitöitä Sekä kaikessa muussa, mihin ryhtyvät.

Viimeistä iltaa varten joukkueestamme löytyi aivan uutta lauluvoimaa, yksi on harrastanut Liedon mieslaulajissa, toinen Lady’s Gospel-kuorossa, kolmas Jyväskylän Studiokuorossa… Luulenpa että meillä on huomenissa eli perjantaina täysipainoinen ilta. Silloin lauletaan kovaa ja korkealta.
(618.)

Aamulla siinä vähän ennen yhdeksää mennessäni uimaan urheilutalon parkkipaikka oli täynnä muita kuin lukiolaisten mopoja, mopoautoja ja skoottereita. Tavallisena arkiaamuna ne vievät leijonanosan parkkiruuduista. Nyt parkkialueella oli tavallista enemmän liikettä, kun autoista purkautui leppoisan oloisia verryttelypukuisia miehiä. Yhdenkin selässä luki Deutschland ja monen selässä Finland. Tuttuja tuntuivat olevan keskenään.

Jo lyhyellä vilkaisulla miesten suippo leuka ja kaalinlehtikorvat paljastivat, että kyseessä on painijoita, veteraaneja. Heidän olemuksensa oli jäntevä. Perjantaina täällä Seinäjoen urheilutalossa alkoivat veteraanien MM-painit. Osallistujia tulee 32 maasta, mistä kertoo komea lippurivistö.

Uituani kolmekilometriseni lähdin uimahallista, en kuitenkaan ulos, vaan jäin katselemaan urheilutalon ylätasanteelta, kuinka kolmella molskilla väännettiin. Erityisen vaikuttava matsin ottelivat keskimmäisellä matolla kaksi järkälemäistä miestä. Toinen, hallitsevampi oli puolalainen Andrezej Wronski, kaksinkertainen olympiavoittaja, joka riepotteli vastustajaansa mielin määrin. Luin Ilkan onlinesta, että kyseinen heppu oli kukistanut kolme ensimmäistä vastustajaansa ylivoimaisella pistevoitolla.

Näin pääsin nauttimaan tai ainakin näkemään hienon välähdyksen perinteikästä kamppailu-urheilua, sillä onhan paini kuulunut kesäolympialaisten ohjelmaan lukuun ottamatta vuotta 1900 eli 25 kertaa. Mutta painille oli käydä köpelösti, sillä se aiottiin pudottaa vuosien 2020 ja 2024 olympialaisista. Paikkansa se kuitenkin säilytti äänestyksessä.

Suomi on menestynyt olympiapainissa hyvin ja sijoittuu mitalitaulukossa viidenneksi 26 kultamitalilla, 28 hopealla ja 29 pronssilla. Paikallaan on mainita Helsingin olympialaisissa seinäjokelaisen Kalervo, Kassu, Rauhalan keskisarjassa 79 kg saavuttama hopeamitali. Kultakaan ei ollut kaukana. Hienon urheilijan hieno saavutus. Rauhala kuoli toissa päivänä eli 21. syyskuuta 85-vuotiaana.

***

Kuvassa Kalervo Rauhala lennättää Helsingin olympialaisissa saksalaista vastustajaansa. Lähde Helsingin Olympialaiset 1952, Kustannusosakeyhtiö Kivi.

Jos meille suomalaisille ei jäänyt kesäolympialaisista muuta mieleen kuin  kehno sijoitus, niin sen vuoksi kannattaa kaivaa esille muita paremmuusjärjestyksiä, joissa pieni maamme sijoittuu kärkipäähän. Niitäkin on, sillä asioita taataan panna järjestykseen. Se ei kuulu vain urheilun alaan, rankinglistoja laaditaan alalta kuin alalta.

Sattui jostakin lehdestä (Die Zeit online) silmiini mielenkiintoinen listaus maailman valtioista ja niiden passien tehosta eli kuinka vaikutusvaltaisia ne ovat. Kyseessä on193 valtiota ja kuusi valtiomaista aluetta ja tarkasteltavana on se, moneenko maahan kunkin valtion passilla voi matkustaa ilman viisumia. No, Euroopassa ei viisumeita ole tarvittu aikoihin, rajaa ylitettäessä henkilöllisyystodistus riittää. Se tulee viikonvaihteessa todistetuksi, kun lennämme Münchenin kautta Baseliin, josta jatkamme bussilla Ranskaan Colmariin, ja tarkemmin Hunawihrin kylään.

 

Vaikutusvaltaisimmilla passeilla pääsee reissaamaan vähintään yli150 maahan. Niinpä rankinglistan kärjessä ovat eurooppalaiset maat. Ykkössijaa pitävät Saksa ja Ruotsi eli niiden passilla pääsee158 maahan.Toisen sijan jakavat 157 maalla Suomi, Ranska, Espanja Iso-Britannia ja Sveitsi.156 maahan ilman viisumia voi matkustaa Tanskan, Italian, Hollannin, Belgian, Etelä-Korean ja Norjan passilla.

Jos tästä listauksesta haluaa jotain sanoa, sanottakoon nyt ainakin se, että ilman viisumia matkustaminen on vaivatonta ja on se myös jonkin verran halvempaa kuin viisumilla. Aivan toisenlaiset ovat lähtökohdat, jos taskussa on vaikkapa Afganistanin tai Pakistanin passi, jolla maailmalla pääsee ilman viisumia 24:ään tai 27:ään maahan.

Muutaman kerran olen joutunut matkustamaan niin, että on pitänyt hankkia viisumi, kahdesti itänaapuriin ja kerran Kiinaan. Muistaakseni Yhdysvaltoihin pitää täyttää jonkin sortin maahantuloviisumi. Tarkkaan syynin jouduin muiden kanssa kun joskus kävin NATOn päämajassa, melkein viisumitason vierailu. Portilla piti vierailun ajaksi luovuttaa kännykkä.

Muistan kun joskus saavuin Los Angelesiin ja pääsin pitkässä jonossa vihdoin yrmeän virkailijan eteen, joka vaati lomakkeeseen tietoa asuinpaikastani Losissa. En sitä muistanut, koska minua tultiin vastaan, niinpä minut palautettiin jonon hännille.Aajattelin jo, että tyssäsikö matka tähän.

Avukseni tuli naisvirkailija ja kehotti merkitsemään asuinpaikaksi hotelli Haziendan. Niin tein, ja minulle avautui pääsy Yhdysvaltoihin. Tuntui, että monen muunkin kohde oli tuo mystinen hotelli Hazienda.

Jos ei Suomen sijoitus Rion olympialaisten mitalirankingissa antanut meille ilonaihetta, antaa sitä meille Suomen passi. Niin ja onhan meillä Leo-Pekka Tähti.

(612.)

Kävi ohraisesti kun alakoulun kolmasluokkalainen halusi testata hoksottimiani ja esitti minulle nokkelaksi osoittautuneen tehtävän:

”Kuvittele, että olet bussikuski linjalla Seinäjoki-Tampere. Lähtiessä bussiin nousee 75-vuotias nainen 12-vuotiaan pojantyttären kanssa. Muutaman kymmenen kilometrin jälkeen 75-vuotias nainen jää pois ja pian Jalasjärvelle saavuttuaan autoon tulee 36-vuotias nainen ja hänen 38-vuotias puolisonsa sekä heidän 9-vuotiaat kaksosena.Parkanossa bussiin nousee 64-vuotias nainen, 18-vuotias nainen ja 54-vuotias mies. Linja-autoon ei loppumatkalla tule ketään eikä siitä jää ketään pois.
Minkä ikäinen oli kuski?”

Sanoin, etteivät nämä viitteet riitä ratkaisuun. Kolmasluokkalainen kysyi, kuinka vanha minä olen. Sanoin, että 68.

Kuski oli saman ikäinen, hän sanoi ja lisäsi voitonriemuisena, että kehotin nimenomaan sinua kuvittelemaan, että olet bussikuski.

Kovin helposti menin lankaan. Vastavetona halusin esittää hieman samantapaisen kompakysymyksen.

”Matematiikan tunnille tuli koulutarkastaja, joka aikansa kuunneltuaan opetusta, päätyi esittämään kysymyksen.
– Opettajanne on 35-vuotias, rehtori 43-vuotias ja talonmies 60-vuotias. Kuinka vanha on koulutarkastaja?
Ei mennyt kuin hetki, kun Pikku-Kalle viittasi.
– Koulutarkastaja on 50-vuotias, hän vastasi.
– Aivan oikein, sanoi tarkastaja, mutta miten sinä sen laskit?
– No, naapurina on muuan höyrypäänä tunnettu ukko, joka on aivan koulutarkastajan näköinen ja hän on tasan 50 vuotta.”

***

Kun olimme päässeet alkuun, sateli kolmasluokkalaiselta litania kysymyksiä. Yhteenkään en osannut vastata oikein, en sinne päinkään.

Mikä on musta ja valkoinen, musta ja valkoinen, musta ja valkoinen, bum?
– Nunna kaatumassa portaissa.

Mita eroa on mustilla ja kirjavilla kanoilla?
-Musti on koira.

Kadun toisella puolella on punainen talo ja vastakkaisella puolella on sininen talo. Missä on valkoinen talo?
– Washingtonissa.

Miksi norsu pukeutuu harmaaseen?
– Isoilla kavereilla on heikko itsetunto.

Mikä on harmauden huippu?
– Hiiri sumussa.

Mitä valkoinen hevonen tekee kuutamolla?
– Varjon

Mikä on punainen ja valkoinen ja liikkuu vedessä?
– Marianne-karkki uintikilpailuissa.

Mikä on keltainen ja syvällä?
-Sitruuna sukellusveneessä.

Mikä on osaksi musta, osaksi valkoinen, riekaleinen ja lentää ilmassa?
– Miinaan astunut nunna.

Nyt saa riittää, sanoin ja ajattelin pistää kolmasluokkalaiselta jauhot suuhun ja kysyin, pidetäänkö teillä mattoja?
– Ei. Ne pysyvät pitämättäkin!-

– Entä punainen sydän keskellä kuusikkoa?

– —??…

– Se on Heikkilän Pentin ottama valokuva Törnävän luonnonsuojelualueella. Heh, he. Kuvasta se käy ilmi

Aloitin kahdeksas elokuuta eli reipas kuukausi sitten tämän syksyn kuntouinnit. Tuolloin Seinäjoen uimahalli avasi ovensa kesätauon jälkeen. Aiemmin olen tavannut kerralla uida kaksi kilometriä kolmesti viikossa, jouluun mennessä on kertynyt noin sata ja kevätkaudella hieman yli sata uintikilometriä. Ei sinänsä mikään vaativa juttu, mutta vaikuttaa siltä, että kolmannesta tuotteliaammin tässä mennään.

Aloin näet uida kolmea kilometriä kolmesti viikossa eli yhdeksän kilometrin viikkotahtia. Aluksi tuntui – kuin olisin liukunut ajopuuna – työläältä, mutta aina määrän lisääminen nostaa kynnystä ja edellyttää totuttelua. Muutaman uintikerran jälkeen 120 altaanmitan kroolaaminen lähti sujumaan, jos ei ihan leikiten, niin ainakin nousujohteisesti. Maanantaina 12. syyskuuta uintia olen harjoittanut jo 42 kilometriä eli maratonin verran ja uintikertoja siihen olen käyttänyt 14. Tällä menolla jouluun mennessä, ellei lumi ja hiihto sotke suunnitelmia, tulee jouluksi reippaasti yli sata, peräti puolitoista sataa kilometriä.

Pidennetty harjoitusmatka vaati uuden mittausvälinen, sillä vanha sykevyö tuntui kömpelöltä. Silloin tällöin kun sykevyö unohtui kotiin, hallilla tuli ajatus, että kannattaako ilman sitä uida ollenkaan. Uinnin jälkeen mittaustuloksen siirtäminen tietokoneelle vaikutti turhalta, riitti kun tiesin kulutetun ajan ja kalorit, sykekäyrästä en piitannut juuri ollenkaan. Niinpä hankin Polarin A360-nimisen tuotteen. Se on pelkkä ranneke eli sen kellomainen pieni mittari rekisteröi sykkeen ranteesta, ei enää sykevyötä. Tuntuu ainakin tällä kokemuksella kätevältä.

Aluksi kun en ollut vielä saavuttanut sujuvaa matkavauhtia, kolme kilometriä kulutti mittarin mukaan reilut 800 kcal, mutta kun muutaman kerran pääsin hyvällä vauhdilla alusta loppuun, tippuivat kulutetut kalorit alle 700:n. Nyt kun olisi jonkun taitavan asiantuntijan tekemä muuntotaulukko, jolla uintikilometrit voisi muuttaa vaikkapa juoksuksi tai hiihdoksi ja miksi ei pyöräilyksi tai luisteluksi, syntyisi käyttökelpoista dataa. Näin asioita olisi helppo hallita lajit ylittäen.

Mutta lajin muuttaminen toiseksi ei käy niin kuin valuutan vaihtaminen kruunuista tai punnista euroiksi. Toisaalta on sama ja vieläpä merkityksetöntä, mitä 42 uintikilometriä olisi juoksuna. Uida ja juosta voi monella tapaa. Voi pulikoida, kiemurrellen vääntelehtiä kuin rantakäärme tai präsöttäen ja kahlaten, mutta vesi niissäkin on väliaineineena japääasia on liikkuminen. Juosta voi myös lönkötellen, vaappuen, huojahdellen, kumarassa tai takakenossa. Uinti eroaa juoksemisesta siinä, ettei sen aikana jutella.

Onneksi šakkia ei voi pelata kuin hyvin tai huonosti, voitokkaasti tai taitamattomasti. Vaihtoehtoja ei juuri muita ole. Kyse ei ihan kamppailulajista ole, mutta kuitenkin vastustajan kuninkaan kampittamisesta.

Šakkia ei millään muuntotaulukoilla tai kertoimilla muuksi muuteta

Sattui sopivasti ja onnistuneesti, kun siirsin eilen lauantaina aikomani pyöräilyn tälle päivälle eli sunnuntaille. Ilmatieteenlaitoksen ennuste lupasi pilvistä ja lämmintä ja iltapäivällä aurinkoakin. Forecan mukaan päivän piti olla aurinkoinen ja siis lämmin, tuollaista 20 astetta, ja sellainen se oli.

Lähdin vanhaa Soukanjoentietä kohti Jalasjärveä. Maisema muistutti loppukesästä ja osin alkusyksystä. Ruska näkyi tekevänsä tuloa, mutta kovin heikoin ja laimein värein. Ajoin valtatietä kaksi peninkulmaa ja käännyin oikealle Pojanluomalle. Metsätaipaleen jälkeen tie kaartelee avarassa maisemassa. Sato on korjattu, ja eräänkin tilan pihamaalla neljä peräkärryä rinnakkain olivat sen näköisiä, että niillä on kuljetettu useampi viljakuorma.

Poikkean ennen Ilmajoen Siltalan risteystä Tokamannille tarkoituksenani ostaa jokin energiapatukka – ja aivan hetken mielijohteesta. Myymälässä on hiljaista, ja suklaapatukoita tarjotaan neljä kappaletta kahden euron hintaan. Otan neljä Kismetiä ja huomaan kassalinjalla proteiinipatukkalaatikon ja päädynkin ottamaan niitä kaksi ja käyn palauttamassa suklaat paikoilleen. Ne olisivat sulaneet paitani takataskussa, ajattelen. Pyörän lukkoa avatessani syön ensimmäisen banaaninmakuisen patukan.

Muistan hiljattain lukeneeni jostakin saksalaisesta lehdestä, että banaanin tuoksu korvaa kortisonisuihkeen, kun astmaatikko haluaa laajentaa keuhkoputkiaan. Tai jotain sellaista se otsikko online Focus.de -lehdessä mainitsi. Saa nähdä, alkavatko norjalaishiihtäjät nuuskia ensi talvena banaaneja saadakseen röörinsä auki ja maksimoitua hiihtovauhtinsa. Ja pitääpä kuulostella oman kehonsa reaktioita.

Poikkesin entisen työkaverini luona, mutta keittiönpöydän ääressä sudokua täyttävä rouva sanoi miehen lähteneen puolukkaan. Hetken rupateltuamme jatkoin matkaa Munakan suuntaan, mitä varten rouva antoi hyvät ohjeet. Hän muistutti, että sinne on reilut kymmenen kilometriä, mutta matkan varrella on tosi hienoja taloja. Niin oli, oli vanhoja mahtitaloja, uusia isoja omakotitaloja ja tietysti autioituneita talorähjiä. Tie oli kelpo kunnossa, ja Munakan nuorisoseuran talon kohdalta oli lyhyt matka Halkosaaren tienristeykseen. Siitä laskettelin tuttua kevyen liikenteen väylään Itikan risteykseen ja edelleen Ruukintietä kotiin.

Olli muuten on tervejärkinen semantikko. Hän on sitä mieltä, että koska on Munakka, pitää tasapuolisuuden nimissä olla myös Sunakka.

Koska toinen kaveri on lähtenyt syyslomalle Budapestiin (jo palannutkin) ja toinen Roomaan, päätin hieman siirtää fokusta omasta vajaan kahden viikon kuluttua alkavasta Ranskan-matkastani ja laittaa tuohon valokuvan Tonavasta ja Budapestistä. Toinen tuttava nauttii kuvista päätellen antipastaa ja parmankinkkua. Ja missä oloissa, Keski-Euroopassa vallitsee helle.

Jokaisen tuttaviin kuuluu ainakin yksi tyyppi, joka tapaa testata toisten tietoja ja taitoja. Hänellä on tilanteeseen kuin tilanteeseen sopiva näppärä joskus konstikas ja joskus älliä vaativa tehtävä. Äskettäisellä pikaisella kirjastokäynnillä törmäsin tällaiseen tehtävänikkariin, ja hän pani minut ratkaisemaan tuohon ylimmäiseen kuvaan liittyvän probleeman.

Isän aikomus on jakaa kyseinen kolmionmuotoinen tontti kahdelle lapselleen niin, että molempien rakastama kirsikkapuu jäisi tonttien rajalle. En koskaan ole menestynyt näissä tällaisissa tehtävissä, joissa pitää hahmottaa pintoja. Päätin kokeilla. Toki tehtävän esittäjä tarjosi apuaan ja tiukoissa paikoissa antoi selkeän merkin, että nyt mennään hakoteille.

Kaikki tapahtui lähes ilman apuvälineitä, mitä hän nyt käytteli kirjaston lyijykyniä niiden perinteisellä tavalla, mutta myös viivoittimena sekä etu- ja keskisormea harppina.

Aikansa katseltuaan aloitustani ja kyllästyttyään saamattomuuteeni hän otti ohjat käsiinsä ja mallinsi tontista alapuolisen version eli kolmion ABC. Se jää hieman pieneksi tuossa kuviossa.

Kiriskkapuu on x sivulla BC. Seuraavaksi pitää löytää piste y sivulla AB niin, että suora xy jakaa kolmion eli tontin kahteen yhtä suureen osaan. Ensin hän yhdistää x:n ja A:n. Sivun BC:n keskikohdan hän merkitsi m:lla. Seuraavaksi hän piirtää AX:n kansa pisteestä m alkavan yhdensuuntaisen suoran, joka lävistää AB:n kohdassa y.

Miksi näin? Antaas olla, asia selviää tuota pikaa:

Kolmiot ABM ja AMC ovat yhtä suuret. Ja kun piirrän molemmat lävistäjät suunnikkaaseen AYMX, näemme heti, että kolmiot ABM ja AMC ovat jetsulleen yhtä suuria. Niinpä kolmion YBX:n ala on sama kuin kolmio ABM:n ja yhtä suuri kuin nelikulmio AYXC:n ala.

Jos huvittaa, voi kokeilla tehtävän vaativampaa ratkaisua, joka perustuu tuohon alimmaiseen kuvioon, jossa linjoja verrataan toisiinsa. BX ja BY ovat pituudeltaan x (punainen) ja y (vihreä), AB ja BC pituuksiltaaan c (keltainen) ja a (sininen). Jos kolmio ABC on kaksi kertaa niin suuri kuin YBX, täytyy päteä:

Näin tulin huomanneeksi, että geometrialla on merkitystä perinnönjaossakin. Ei tarvitse kuin ajatella, millainen riita siitä olisi syntynyt, jos kirsikkapuu olisi jäänytkin vain toisen lapsen tontin rajalle.

Syksyssä ei mitään pahaa ole, kunhan se ei vaan tule liian aikaisin eikä pääse yllättämään. Syksy tekee nyt vasta tuloaan, jos mittapuuna pidetään almanakkaa, eli tänään syyskuun ensimmäinen päivä taittuu iltaan. Vuodenaikojen vaihtumisen havaitsee almanakan jälkeen parhaiten pimenevinä iltoina ja pimeyden viipyessä aina vain pidempään. Päivistä ikään kuin karisevat turhat rönsyt. Sama havainto mutta päinvastaisessa järjestyksessä muistuttaa joskus helmikuussa, että kohti kevättä mennään, kun valo alkaa kajastaa.

Luonnossa syksyn merkit eivät vielä ole edenneet muuten kuin vihreän värin muuttumisena yhä tummemmaksi ja viljapeltoja parturoivina elonleikkuupuimureina. Mieluisa havainto oli toissaviikkoisella pyöräilyretkellä jossakin tuolla Satakunnan ja Varsinais-Suomen maisemissa, kun viljankuivuri hurisi ja levitti ympäristöön leipämäisen muhevaa tuoksua.

Eräänlainen syksyn ja kesän käännekohta minulle oli tänään käynti sienessä, joka tosin tuotti määrällisesti enemmän puolukoita kuin suppilovahveroita. Puolukat näet pilkottivat kovin kypsän punaisina parin aarin alueella, enkä tohtinut ohittaa sitä houkutusta. Kolmisen litraa niitä kertyi yhdellä kumarruksella, siis lyhyessä ajassa, ja kun vaimon sienisaaliskin oli lähes ämpärillinen, niin teimme ansiokkaan metsäretken.

Yksi varma syksyn merkki on myös Ruotsi–Suomi-maaaottelu ensi viikonvaihteessa Tampereella. Tosin siitä kisasta on vanha hohto kadonnut samalla tavalla kuin toimittajan työstä on karissut herraskainen hohto. Muistellaanpa vain, kuinka ”ruotsintappaja” Voitto Hellsten käänsi viimeisessä lajissa eli 4×400 metrin viestin ankkurina voiton Suomelle. Tai kuinka toimittajan ilmestyessä johonkin porukkaan huomautettiin, että ollaanpa varuilklaan, täällä on toimittajakin, Nyt sama asia kuitataan sillä, että ”toimittaja, tulehan valehtelemaan”.

Syksyyn voidaan lukea myös tuossa naapurissa Taidehallin takana pihlajat, jotka ovat saaneet yllättävän värityksen, kun tänään Bothnia Biennaleen valmistautuvat taiteilijat ovat verhonneet puunrunkoja kirkasvärisillä ja harmailla kankailla. Oksille on ripustettu koristeita, ja näin puut ovat saaneet aivan uutta olemusta. Harmi vain että pihlajat ovat ohikulkijoille (ja koiranulkoiluttajille) hieman pimennossa. Samanlaisia koristeltuja puita saisi olla kaupungin keskeisissä puistoissa.

Syksyä enteilee myös budjettiriihi, joka on valmistanut meille ensi vuoden tulo- ja menoarvion. Odotellaan mitä oppositio siitä sanoo, tai eihän se mikään yllätys ole: oppositio pitää sitä kehnona ja väärin laadittuna ja tekee useita välikysymyksiä. Hallituksen tehtävänä on puolustaa budjettiesitystään. Siinä mielessä budjettiesitys on historiallinen, että se julkaistaan viimeisen kerran keltakantisena opuksena. Ensi vuonna eli Suomen juhliessa sataa vuottaan sitä plärätään sinivalkoisissa kansissa.