Löysään vyötä ja totean, että vielä kun loppiainen vietetään, niin joulunaika on ohi. Pyöräytän kumilenkin joulukorttinipun ympärille. Niitä tuli, vaikka taloutemme on jo muutamana jouluna minimoinut joulukorttien lähettämisen ja maksimoinut niihin käytetyn rahan hyväntekeväisyyteen. Onneksi joulukorttien vastaanottamista ei voi torjua niin kuin puhelinmyyjää. Joulukortti on mukava saada ja erityisen mukavalta se tuntuu näinä sähköisen viestinnän aikoina.
Hidas joulukortti on persoonallisempi kuin tekstiviesti tai sähköposti, vaikka kortin niukka pinta-ala ei salli Hyvän joulun ja uuden vuoden –toivotuksen lisäksi kuin lähettäjän allekirjoituksen. Se ei kuitenkaan saa olla Donald Trumpin vuoristorataa muistuttava kuittaus. Hätätilassa korttiin voi sulloa kolmisäkeisen haikun.
Nivaskaa plaratessani erotan siinä ainakin yhden kortin, joka on livahtanut postimerkin leimauslaitteen ohitse. Saksin kortin kulmasta palan ja panen se veteen likoamaan ja merkki pääsee uusiokäyttöön. Sen kiinnittäminen ei kuitenkaan enää onnistu nuolaisemalla, tarvitaan liimaa. Joulumerkki on hintansa väärtti ja käyttöä sillä on aiheesta riipumatta muulloinkin kuin jouluna, vaikka niillä taas hoidettiin 26 miljoonan joulukortin lähettäminen. Ei siis ihme, että muutama merkki jää leimaamatta.
Postimerkki voi olla kätevä vallan välikappale, kuten osoittaa tapaus, joka sopii muihinkin diktaattoreihin kuin Nicolai Ceausescuun. Hän painatti itsestään miljoonia postimerkkejä, mutta niiden menekki tökki, joten hän vaati postin pääjohtajalta selvitystä. Pääjohtaja sanoi, etteivät ne oikein tartu lähetyksiin. Diktaattori otti yhden merkin, lipaisi sitä ja merkki tarttui kuin täi tervaan.
– Ei tässä mitään vikaa ole, Ceausescu sanoi ja katsoi tyytyväisenä postimerkkiä.
-Juu, ei ole vikaa, kakisteli johtaja, mutta kun kansalaiset sylkäisevät siihen kuvapuolelle…
Johtaja sai potkut. Pahemmin kävi Ceauseculle kun kansa ei enää kumarrellut kuvia – Karpaattien nero menetti kaiken, henkensäkin jouluna 30 vuotta sitten.
(965.)