Katsoa, tuijottaa ja vahdata.
Ne ovat inhimillisiä piirteitä sovinnaisuuden rajoissa toteutettuina. Katsomisen muututtua tuijottamiseksi ollaan ylittämässä hyvän maun rajaa. Tuijottaja ei itse sitä aina huomaa, sen sijaan tuijotettava huomaa sen aika pian. Tuijottaa voi ainakin kahdella tavalla: yksipuolisesti eli avoimesti katseen värähtämättä tai jaksoittain eli katsetta siirtelemällä.
Pysähdyn polkupyörällä jalkakäytävän varteen kun tunnistan jo kaukaa lähestyvän tuttavan, joka kävelee sipsuttamalla. Hänen hiuksensa ovat huolella leikatut ja suitut, viikset tasattu ja laadukkaan paidan ylänappi auki. Tervehdimme, mutta sipsuttelemalla kävelevä tyyppi jatkaa muutaman askeleen, kunnes pysähtyy.
Jutellessamme tyyppi siirtää painoa jalalta toiselle eikä osaa päättää, mihin katselisi. Niinpä hän antaa katseensa vilkuilla tai luimistella kehostani jalkakäytävän reunakiveykseen ja polkupyörääni. Niissä ei ole mitään katsomisen arvoista.
Tyypin lyhytlauseista puhetta sävyttää hentonuottinen loppua kohden kohoava poljento. Hänen vaivihkainen katseensa ja katseen siirrot, pälyily, etsivät jotakin, mikä on unohtunut. Tekeekö hän havaintoja rikastuttaakseen kokemusmaailmaansa vai tyydyttääkseen uteliaisuuttaan. Hän on lähtöisin syvältä maaseudulta ja on siitä ylpeä ja muistaa aina sopivan tilaisuuden tullen vähätellä kaupunkia. Ajattelen tuijottamisen olevan hänelle myötäsyntyistä, jota maaseutuympäristö on vahvistanut kun uuden arvioiminen ja omaksuminen on alkanut tuijottamisesta.
Kuvittelen, että hänen kotipuolessaan tuijottaminen on tervehenkinen tapa lähestyä asioita, eikä siihen kukaan puutu. Vahtaaminen sen sijaan on tarkoitushakuista ja ilkeämielistä ja sitä verrataan sanomalla, että vahtaa kuin sonni uutta porttia. Tyypin livahteleva katse tuntuu pistävältä, jopa röyhkeältä, ja se alkaa kiusata.
Hän kertoo, kuinka taannoin oli poikennut kaupungin uudessa kauppakeskuksessa, jossa häntä katsottiin pitkään hänen laahustaessaan kauppakeskuksen käytäviä likaisilla kumiteräsaappailla.
”Samoin toimin kaupunginkirjaston avajaisissa, tulin suoraan perunapellolta. Minua tuijotettiin”, hän jupiseeja lisää, että on noloa ja moukkamaista tuijottaa ihmisiä.
Hän sanoo, että palaa kotipuoleen auttaakseen vanhempiaan, kun piika lähtee synnyttämään. Sitä hän ihmettelee, ettei äiti eikä isä ole huomannut, että piika on odottanut lasta.
(838.)