Suunta Vuokattiin

Aamu siitä valkeni, vaikka pimeää riittää aina vain pidempään. Niin, aamu vaikuttaa ainakin näissä maisemissa mainiolta. Keli kuiva, liikennettä piisaa valtatie 18:lla Lapuan suuntaan.

Sain näet sopivasti kyydin Vuokattiin. Suksipussissa kahdet sivakat. Toiset optigribit, joilla tänään tarkoitus, noin viiden tunnin kuluttua, hiihdellä. Tarjolla on tunneli ja sen jatkona reilun puolentoista kilometrin kierros eli tällä lenkillä hiihtoa kertyisi kerrallaan parhaimmillaan reilut kolme kilometriä. Sitä kun aikansa hinkkaa, niin siitä niitä kilometrejä kertyy.

Toiset sukset vien huollettavaksi eli ne hiotaan ja voidellaan. Varastossa sukset ovat pölyyntyneet viime huhtikuun puolivälistä asti, kun Lapista palattuani nostin ne seinälle melkein saman tien niitä putsaamatta. Pohjan pitoalueella on havunneulasia vai ovatko ne ruohonkorsia. Suksihuollon mestarit virittävät kaluston puhtaaksi, pitäväksi ja luistavaksi.

Näissä tunnelihiihdoissa on aina se uhka, että kuinka sama suksi pelaa kylmissä luolaoloissa ja kuinka sama suksi toimii ulkosalla. No, nämä ovat asioita, joihin vain on parasta sopeutua.

Tässä vaiheessa odotukset ovat korkealla, kun matka taittuu nopeusrajoituksia noudattaen. Katsotaan sitten sunnuntaina, kuinka latu on maistunut. Maanantaina näet taas pitää jatkaa uintia ja kuntojumppaa, mutta näin syyslomalle voi ajoittaa ensi kosketuksen tuttuun talvilajiin. Hyvä vaihtoehto tietenkin olisi ollut vaihtaa maisemaa ja pyyhältää etelän lämpöön. Se vaihtoehto on kuitenkin toteuttamiskelvoton ihan senkin vuoksi, ettei siellä pääse hiihtämään.

                                                ***

Amerikassa käydään niin kiivasta presidentinvaalitaistoa, että vanhallakin mantereella tuntuu siltä, kuin koko maapallolle valittaisiin messiasta, johtajaa. Vaihtoehdot eivät ainakaan juuri nyt täällä Kortesjärveä ohitettaessava vaikuta kovin lupaavilta.

Joku viisas, taisi olla elokuvaohjaaja Oliver Stone, muistutti, että nyt on syytä eurooppalaisten varoa rouva Clintonia, sillä Trumpia ei ainakaan valita presidentiksi. Vaihtoehtoja Stone vertasi pikeen ja rikkiin, molemma kehnoja vaihtoehtoja. Hänen mielestään jenkkien lisäksi vaaliin pitäisi osallistua eurooppalaisten, Putinin kansan, kiinalaisten, irakilaisten, israelilaisten…

On loppujen lopuksi sama, kenestä Amerikan presidentti tulee, häneen on vain totuttava ja jos hänestä tulee ongelma, ongelman kanssa pitää vain opetella elämään. Vähän niin kuin huonon hiihtokelin kanssa.

 

Moboillen rasteille

Kainuun hiihtokollega on jo ehtinyt ensilumenladulle. Hän on ladannut facebokiin pätkän latua, jota liuutellessaan kehuu luistoa, maisemia sekä säätä. Johan tuollainen innostus, joka muistuttaa sitä kun vauva ensimmäisien kerran huomaa varpaansa, herättää harminsekaista tunnetta. Meikäläisten maisemissa elellään lumen suhteen epätietoisuudessa. Ei lupausta teko- eikä muustakaan lumesta.

Tänään aamulla kävimme Joupiskalla tutustumassa – suurimmalle osalle asia oli jo tuttu – niin sanottuun Mobo-sovellukseen, joka on moderni versio kiintorasteista. Ja se avaa suunnistukseen aivan uuden reitin, toki mastoa siinäkin pitää osata lukea. Avainasia on älypuhelin. Eli siitä vain lataamaan Mobo-sovellus, sillä ratoja on melkein joka paikkakunnalla. Kangasalan hiihtokollegan ei tarvitse kuin nousta Kirkkoharjulle ja Kainuun kollegan, jos hiihtämiseltään ehtii, mennä Kajaanin Vimpeliin.

Sunnuntaina aamupäivällä sää Joupiska suosi ulkoilijoita, joita siellä oli vaikka kuinka paljon. Oli lapsiperheitä, pariskuntia, yksin, kaksin ja koirien kanssa liikkuvia. Mobo-rastit löytyivät lähes huomaamatta, mutta huomaamatta ei jäänyt sahajauhon alle säilötyn lumikasana vajuminen. Heräsi huoli, riittääkö siitä, kun se aika tulee, ampuradan lenkin lumettamiseen? Ura on aika leveä ja kuluttajia piisaa, joten lumikerroksen pitää olla paksu.

Turha huolehtia ja murehtia asioista, joihin ei kuitenkaan voi vaikuttaa. On yksi kaunis päivä tai ilta kun Kerttu Kotaoja lupaa ankaria lumisateita. Ojajärven Väiski, kolmas oikealta, tietysti toivoo Linnanpuiston kentän ylle runsaskuormaisia lumipilviä. Häntä kun odottaa perinteinen tuhannen kierroksen urakka kentällä. Näin yksi kaupungin jalkapallokenttäkin on ympärivuotisessa käytössä.

Viedessäni kävelysauvat (Nordic ski sticks) varastoon ja tutkiskellessani ohimennen orrella lepäävää hiihtokalustoa alkoi levottomuus vaivata, että voisihan jonakin päivänä pistää kaluston pussiin ja mennä kokeilemaan hiihtoa Vuokattiin.

Tuleehan siitä jo puoli vuotta kun jalassani on viimeksi ollut monot ja sukset, päässä pipo ja nenänpäässä tippa. Puolen vuoden kuluttua mennään jo polkupyörällä. On pidettävä huoli, ettei kärki karkaa, ei ainakaan alkukaudesta.

***

Kuvassa vasemmalta Pentti Päivärinta, Jarmo Ilkka, Aulis Övermark, minä, Väiski, Vesa Mäki-Ikola ja Marja Erkkilä. Kuvaajana toimi luotettavasti Heikkilän Pentti.

Jopa välähti

Viikko sitten – eli kyseessä on vanha asia – tarkasti sanoen 21 minuuttia yli iltayhdeksän valtatie 3:lla Potilassa välähti.

”Mitä, mitä”, ähkäisin kun en muutakaan saanut sanotuksi.

Kirkas leimahdus ja sen synnyttämä sekunnin murto-osan kestänyt aistiärsytys tuntui kuitenkin tulleen myöhässä, koska edellä ajaneen auton takavalot katosivat pimeyteen lujaa vauhtia. Ehdin melkein saman tien todeta nopeusmittarin viisarin huojahtavan hieman päälle kahdeksankympin ja valuvan siitä alaspäin. Ei, peltipoliisi ei todellakaan minua kuvannut, huokaisin helpottuneena. Se taltioi tuon hurjastelijan ja muistuttaa sitä lähipäivinä kunnon rikesakolla. Hyvä ettei kortti lähde.

Asia unohtui, kunnes perjantaina eli 15.10. posti toi Poliisin liikenneturvallisuuskeskuksen lähettämän kirjeen. Toinen kirje näkyi tulleen verottajalta, ja avasin sen ensin. Siinä ei mitään yllättävää ollut. Aavistin, ettei Poliisin liikenneturvakeskuksen kirje tiedä hyvää, ja repäisin sen auki.

Tikkukirjaimin laadittu otsikko toteaa helpottavasti: KIRJALLINEN HUOMAUTUS. Selaillessani keittiönpöydän ääressä päivän posteja mieleeni palautuu jälkikuvamainen ankara välähdys. Kuitenkin johdantoteksti toteaa liikennerikkomukseni lieväksi. Tapahtuma on tiivistetty lyhyesti:

Ajoneuvo Nissan 4D Almera sedan 1.5-BAAN16/254  1.5

Rekisteritunnus TLI-131

Aika 08.09. 2016 klo 21.21

Paikka Vt 3 Potila E

Sallittu nopeus 80 km/h

Todettu nopeus 84km/h

 

Kirjeen viimeinen virke ojentaa tehokkaasti: ”Poliisi kehottaa tapahtumahetkellä kyseistä autoa kuljettanutta henkilöä noudattamaan nopeusrajoituksia, koska vähäinenkin ylinopeus on liikenneturvallisuusriski.”

Lävistän kirjeen ja talletan sen mappiin, johon arkistoin myös verottajalta saamani kirjeen vuoden 2015 verotuksesta.

Tikkua siirtämällä

Kuvan laskutoimitus 678+35=583 on virheellinen. Siitä saadaan helposti oikea tulos siirtämällä yhtä tulitikkua. Näitä tehtäviä on harrastettu silloin kun välineiksi riittivät tulitikut ja utelias, ratkaisua etsivä mieli. Oikeaan tulokseen palaan tuonnempana. Tähän väliin muuta laskennallista tarinaa.

Teuvalaisesta Oiva Ketosesta (1913–2000) kerrotaan monenmoisia, kannustavia juttuja. Ketonen, josta tuli Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professori ja 1980 hänet nimitettiin akateemikoksi, laitettiin opintielle, koska hän ei osoittautunut työntekijäksi, jollaisia hänen nuoruudessaan maaseutuympäristössä arvostettiin. Epäilipä isä, ettei pojalla taida olla laskupäätä. Kerran pojan ollessa pyörän tarakalla isä pysähtyi laitumen äärelle ja päätti testata Oivan laskutaitoa kysymällä, montako lehmää tuolla on. Poika sanoi, että jos niistä otetaan kaksi pois, jää kolme!

Oiva Ketonen opiskeli matemaatikoksi, mutta suuntautui myöhemmin filosofiaan. Hän antoi päin pläsiä niille puheille, joiden mukaan hän ei kyennyt ruista vaativiin töihin. Kerrotaan näet, kuinka pukuun ja rusettiin sonnustautunut Oiva Ketonen ilmestyi Helsingin Atleettiklubille ja asettui selälleen penkille aikomuksena punnertaa tanko, jossa oli toista sataa kiloa rautaa. Paikalle riensi hätääntynyt valvoja, jonka hämmästykseksi pukumies suoriutui rautakuormasta vaivattomasti. Valvoja nuhteli voimamiestä siitä, ettei painoja sovi nostaa puku päällä.

Kerrottakoon vielä sekin, kun muuan tuttava työskenteli kesäisin Teuvan Perälän postissa, ja aamuisin toistuva näky oli se, kun Oiva Ketonen saapui legendaarisella polkupyörällään noutamaan postiaan.

Palataan tuohon alun tehtävään, ellei jo joku ehtinyt ratkaista sitä. Siis yhtä tikkua siirtämällä, tulokseksi saadaan tuo nyt virheellinen 583. Se käy näin: siirretään plusmerkistä tulitikku niin, että sillä saadaan viereisestä 3:sta näppärästi 9 eli tehtävä kuuluu: 678–95=583.

Sen voi vaikka tarkistaa kynän ja paperin avulla ja miksei myös kännykän laskimella.

Ovet auki ja sisään

Vaasa pullisteli eilen väkeä. Torilla kymmenentuhatta vaati Vaasan keskussairaalan laajan päivystyksen säilyttämistä, koska Seinäjoen keskussairaala ei kai kykenisi hoitamaan vaasalaisia. Ei varsinkaan ruotsia äidinkielenään puhuvia. Saa nähdä, miten vaasalaisten vaatimus etenee.

Seinäjoella voitaisiin vastaavasti jonakin lauantaina kokoontua samanlaisessa hengessä ja vaatia paikalliselle lentokentälle parempia toimintaedellytyksiä. Nyt Rengonharju on hiipunut jonkinlaiseksi sivukylän ”lentokentäksi”, kun Vaasa sen kuin kasvaa ja voi hyvin. Sinne on säännöllistä reittiliikennettä, ja sieltä lähtee ja sinne laskeutuu täpötäysiä charterlentoja.

Viikonvaihteessa näkyivät Suomen yrittäjät – niitähän me kaikki olemme – kokoontuneen Vaasassa. Heitäkin oli tuhansia, joten ei mikään ihme, että moni parturikampaamo, kahvila, tilitoimisto, nyrkkipaja, autokorjaamo, putiikki…toimi lyhennetyllä aukioloajalla tai oli peräti lauantaina suljettu. Yrittäjäpariskunta, sellaisia useat pk-yritykset lienevät ainakin alkuvaiheessa, suuntasi Vaasaan. Siellä palkittiin, nostatettiin henkeä, vaadittiin huomiota, juhlittiin ja pidettiin muuten vain hauskaa. Yrittäjissä on tämän maan, jos ei ihan selkäranka, niin ainakin jonkinlainen runko.

 

Yrittäjän ei välttämättä tarvitse omistaa tehdasta, tuotantolaitosta tai hallita yritystä ja olla työnantaja tai kapitalisti. Laajasti ajatellen riittää kun ihmisellä on yrittäjämäistä otetta tai asennetta ja yritteliästä pyrkimystä. Niitä ominaisuuksia voi toteuttaa kuka vain ja aina ne koituvat yhteiseksi hyväksi. Kieltämättä yrittämällä voi päästä hyville ansioilla, peräti rikastuakin.

Kolmas Vaasaan väkeä koonnut ja yhä edelleen kokoava tilaisuus oli kaupunginteatterin Topi Sorsakoskea (1952–2011) ja hänen värikästä elämäänsä käsitellyt musikaali On kesäyö. Sen yleisöön minä lukeudun ja oli siellä salintäydeltä muitakin. Näytelmällä menee hyvin, ja miksi ei, olihan ähtäriläinen Topi Sorsakoski tunnettu laulaja. Näytelmä ei mitään suurta teatteria ollut, mutta se ei tässä tapauksessa ole mikään puute, päinvastoin. Esityksen voimahahmo on Topia esittävä Ilkka Koivula. Myös viisimiehinen orkesteri hallitsee tahdit.

Olen kahdesti tavannut Topin. Ensimmäinen kerta oli lennolla Helsingistä New Yorkiin joskus 2000-luvun alussa. Vaihdoimme muutaman sanan. Topi oli puolisonsa kanssa matkalla Floridaan.

Toisen kerran tapasin hänet Virtain Vehkakosken tanssilavan kahviossa tai puffetissa, kun Topi tuli samaan pöytään juomaan Jaffaa. Sanoin, että tapasimme muutama vuosi sitten lennolla New Yorkiin. Topi sanoi muistavansa sen. Kohtelias mies, ajattelin, kun hän lähti estradille laulamaan Ajomiestä.

Vehkakosken rantalava kukoisti 60-luvulla, jolloin siellä esiintyivät mm. Kullervo Linna ja Humppaveikot, Henry Theel, Olavi Virta, Laila Kinnunen, Tapio Rautavaara jne. Usein he myös yöpyivät luonnonkauniissa Pohjalahdessa. Keikkamatkoja kun ei silloin tehty omilla busseilla tai edes omilla henkilöautoilla, eivätkä julkisen liikenteen kesäaikataulut sopineet muusikoille. Matka pääkaupungista Pohjaslahden Vehkakosken rantalavalle ja takaisin vaati aikaa.

Olen kuullut, että viihdetaiteilijat, yrittäjiä hekin, muistivat postikorteilla kesähuoneensa yösijaksi antanutta pohjaslahtelaista.

***

Kuvan kukikas komero on taannoiselta Ranskan-matkalta hotellihuoneesta.

Voittajana kotiin

Reissu tehty ja paluumatka kohti kotimaisemia bussilla jo hyvällä mallilla. Munchenissä Franz Josef Straussin kentällä ehdin ennen koneen lähtöä Helsinkiin vilkaista, että PS Kemi johti SJK:ta vastaan 1-0. Jaa-A, ettei vaan tulisi köniin. Suljin puhelimen ja kävelin koneeseen.

Laskeuduttuamme Helsingissä avasin ensi töikseni Samsungin ja näin teksti-tv:stä, että SJK oli voittanut 3-1. Tässä voi tulla vielä ihan mitä vain, kullasta alkaen.

Laitan tuohon aamulla ottamani valokuvan Hunawihrissä, kun saksalaisäiti palasi kolmen lapsensa kanssa leipäkaupasta, ja pienin kantaa melkein mittaisiaan patonkeja. Vaihdoimme muutaman sanan ja pyysin luvan kuvata lapsia. Hän ihmetteli, että täällä joku on saksan taitoani. Sanoin sen juontuvan hamoilta kouluvuosiltani ja siitä, että olen suomalainen.

Kielten osaamisesta puheen ollen mieleeni tulee juttu, kuinka merimies sanoo osaavansa lähes kaikkia muita kieliä paitsi hepreaa. Joku pyytää häntä sanomaan pari lausetta italiaa. Siihen merimies, että se italia on minulle hepreaa!

Ranskanpullaa

Nämä ranskalaiset päivät alkaat mennä omalla painollaan. Kyse ei kuitenkaan ole mistään pakkopullasta, pikemminkin ranskanleivästä tai peräti batongista. Ohjelmaa on, bussilla retkeillään ja vapaa päivinä otan polkupyörän ja polkaisen jonkinlaisen lenkin. Viinitarhojen ihailuun ei voi kyllästyä, niissä on jotain samaa kuin ”in vino veritas” eli viinissäon  taas verta… ei kun ”totuus viinissä”.

Torstaina siis tätä kirjoittaessani tutustuimme Colmariin. Kaupunki on tästä reilun kymmenen kilometrin päässä ja on Elsassin toiseksi tärkein kaupunki Strasburgin jälkeen. Asukkaita Colmarissa on yhtä paljon kuin Seinäjoella, mutta kaupunki näyttää oikealta eurooppalaiselta kaupungilta. On historiaa, nykyaikaa ja monenlaista teollisuutta ja tuotantoa. Ja liikenne, se vasta onkin mainitsemisen arvoista; vilkasta, äänekästä, tempoilevaa ja ruuhkaista.

Yhteistä Seinäjoen kanssa on se, että Colmarissa on vähän samantapainen lentokenttä eli aeroport kuin on Rengonharjulla. Tämän kentän hallitsijoita ovat muutamat bisnesmiehet kuten Liebherr-yhtiön isännät. Sitä kritisoidaan, ja kentää varjostaa politiikka.

Colmarin tuomiokirkko kuului kohteisiimme samoin kuin kaupungin läpi virtaava kirkasvetinen ja kalaisa kanava, jossa uiskenteli melkoisia vonkaleita. Olisimmepa hoksanneet pyydystää niitä, sillä ravintola Copainissa jouduimme luvattoman kauan odottamaan sapuskaa. Se on outo asia täkäläisessä ympäristössä. Lopulta kun saimme annoksemme, katosivat ne ripeästi parempiin suihin. Näin nälkä palkitsi odottajan ja antoi uutta ajateltavaa – ainakin seuraavaan nälkään.

Piti kokea taas kerran viininmaistelu autenttisessa ympäristössä eli viinitilan varastossa. Lirautus pikariin ja vieno kallistus suuhun, sitten suklaapala ja uusi naukkaisu, ja kas, maku raikastui. Vähän liian pitkäksi maistelu eli ”tasting” venähti, kun tarjottiin viittä eri lipitestä.

Sen verran kuitenkin ostimme viinejä, että isäntä havitteli ryhmäämme kolmen valkkaripullon laatikolla. Iltaa istuttaessa ja viimeisen päivän ohjelmaa miettiessämme maistelimme kohtuullisesti viiniä. Nautimme myös seurueemme ahkerien naisten valmistamia lämpimiä leipiä. Siinä tuli mieleeni, että naiset ovat parhaimmillaan laittaessaan evästä tai tehdessään käsitöitä Sekä kaikessa , mihin ryhtyvät.

Viimeistä iltaa varten joukkueestamme löytyi aivan uutta lauluvoimaa, yksi on harrastanut Liedon mieslaulajissa, toinen Lady’s Gospel-kuorossa, kolmas Jyväskylän Studiokuorossa… Luulenpa että meillä on huomenissa eli perjantaina täysipainoinen ilta. Silloin lauletaan kovaa ja korkealta.
(618.)

Ranskanpullaa

Alkavat nämä ranskalaiset päivät mennä omalla painollaan. Kyse ei kuitenkaan ole mistään pakkopullasta, pikemminkin ranskanleivästä tai peräti batongista. Ohjelmaa on, bussilla retkeillään ja vapaa päivinä otan polkupyörän ja polkaisen jonkinlaisen lenkin. Viinitarhojen ihailuun ei voi kyllästyä, niissä on jotain samaa kuin ”in vino veritas” eli viinissä taas verta… ei kun ”totuus viinissä”.

Torstaina siis tätä kirjoittaessani tutustuimme, vai onko se jo kulunut sanonta, Colmariin. Se on tästä reilun kymmenen kilometrin päässä ja on Elsassin toiseksi tärkein kaupunki Strasburgin jälkeen. Toisen maailmansodan pommituksilta säästyneessä Colmarissa on asukkaita yhtä paljon kuin Seinäjoella, mutta kaupunki näyttää oikealta kaupungilta. On historiaa, nykyaikaa ja monenlaista teollisuutta ja tuotantoa. Ja liikenne, se se vasta on mainitsemisen arvoista; vilkasta, tempoilevaa ja ruuhkaista.

Yhteistä Seinäjoen kanssa on se, että Colmarissa on vähän samantapainen lentokenttä eli aeroport kuin on Rengonharjulla. Tämän kentän hallitsijoita ovat muutamat bisnesmiehet kuten Liebherr-yhtiön isännät. Sitä kritisoidaan, ja politiikka varjostaa kentää.

Colmarin tuomiokirkko kuului kohteisiimme samoin kuin kaupungin läpi virtaava kirkasvetinen ja kalaisa kanava, jossa uiskenteli melkoisia vonkaleita. Olisimmepa hoksanneet pyydystää niitä, sillä ravintola Copainissa jouduimme luvattoman kauan odottamaan sapuskaa. Se on outo asia täkäläisessä ympäristössä. Lopulta kun saimme annoksemme, katosivat ne ripeästi parempiin suihin. Näin nälkä palkitsi odottajan ja antoi uutta ajateltavaa – ainakin seuraavaan nälkään.

Piti kokea taas kerran viininmaistelu autenttisessa ympäristössä eli viinitilan varastossa. Lirautus pikariin ja vieno kallistus suuhun, sitten suklaapala ja uusi naukkaisu, ja kas, maku raikastui. Vähän liian pitkäksi maistelu eli ”tasting” venähti, kun tarjottiin viittä eri lipitestä.

Sen verran kuitenkin ostimme viinejä, että isäntä havitteli ryhmäämme kolmen valkkaripullon laatikolla. Iltaa istuttaessa ja viimeisen päivän ohjelmaa miettiessämme lipittelemme kohtuullisesti viiniä. Nautimme myös ahkerien naisten valmistamia lämpimiä leipiä. Siinä tuli mieleeni, että naiset ovat parhaimmillaan laittaessaan evästä tai tehdessään käsitöitä Sekä kaikessa muussa, mihin ryhtyvät.

Viimeistä iltaa varten joukkueestamme löytyi aivan uutta lauluvoimaa, yksi on harrastanut Liedon mieslaulajissa, toinen Lady’s Gospel-kuorossa, kolmas Jyväskylän Studiokuorossa… Luulenpa että meillä on huomenissa eli perjantaina täysipainoinen ilta. Silloin lauletaan kovaa ja korkealta.
(618.)

Vääntöä molskilla

Aamulla siinä vähän ennen yhdeksää mennessäni uimaan urheilutalon parkkipaikka oli täynnä muita kuin lukiolaisten mopoja, mopoautoja ja skoottereita. Tavallisena arkiaamuna ne vievät leijonanosan parkkiruuduista. Nyt parkkialueella oli tavallista enemmän liikettä, kun autoista purkautui leppoisan oloisia verryttelypukuisia miehiä. Yhdenkin selässä luki Deutschland ja monen selässä Finland. Tuttuja tuntuivat olevan keskenään.

Jo lyhyellä vilkaisulla miesten suippo leuka ja kaalinlehtikorvat paljastivat, että kyseessä on painijoita, veteraaneja. Heidän olemuksensa oli jäntevä. Perjantaina täällä Seinäjoen urheilutalossa alkoivat veteraanien MM-painit. Osallistujia tulee 32 maasta, mistä kertoo komea lippurivistö.

Uituani kolmekilometriseni lähdin uimahallista, en kuitenkaan ulos, vaan jäin katselemaan urheilutalon ylätasanteelta, kuinka kolmella molskilla väännettiin. Erityisen vaikuttava matsin ottelivat keskimmäisellä matolla kaksi järkälemäistä miestä. Toinen, hallitsevampi oli puolalainen Andrezej Wronski, kaksinkertainen olympiavoittaja, joka riepotteli vastustajaansa mielin määrin. Luin Ilkan onlinesta, että kyseinen heppu oli kukistanut kolme ensimmäistä vastustajaansa ylivoimaisella pistevoitolla.

Näin pääsin nauttimaan tai ainakin näkemään hienon välähdyksen perinteikästä kamppailu-urheilua, sillä onhan paini kuulunut kesäolympialaisten ohjelmaan lukuun ottamatta vuotta 1900 eli 25 kertaa. Mutta painille oli käydä köpelösti, sillä se aiottiin pudottaa vuosien 2020 ja 2024 olympialaisista. Paikkansa se kuitenkin säilytti äänestyksessä.

Suomi on menestynyt olympiapainissa hyvin ja sijoittuu mitalitaulukossa viidenneksi 26 kultamitalilla, 28 hopealla ja 29 pronssilla. Paikallaan on mainita Helsingin olympialaisissa seinäjokelaisen Kalervo, Kassu, Rauhalan keskisarjassa 79 kg saavuttama hopeamitali. Kultakaan ei ollut kaukana. Hienon urheilijan hieno saavutus. Rauhala kuoli toissa päivänä eli 21. syyskuuta 85-vuotiaana.

***

Kuvassa Kalervo Rauhala lennättää Helsingin olympialaisissa saksalaista vastustajaansa. Lähde Helsingin Olympialaiset 1952, Kustannusosakeyhtiö Kivi.

Ilman viisumia

Jos meille suomalaisille ei jäänyt kesäolympialaisista muuta mieleen kuin  kehno sijoitus, niin sen vuoksi kannattaa kaivaa esille muita paremmuusjärjestyksiä, joissa pieni maamme sijoittuu kärkipäähän. Niitäkin on, sillä asioita taataan panna järjestykseen. Se ei kuulu vain urheilun alaan, rankinglistoja laaditaan alalta kuin alalta.

Sattui jostakin lehdestä (Die Zeit online) silmiini mielenkiintoinen listaus maailman valtioista ja niiden passien tehosta eli kuinka vaikutusvaltaisia ne ovat. Kyseessä on193 valtiota ja kuusi valtiomaista aluetta ja tarkasteltavana on se, moneenko maahan kunkin valtion passilla voi matkustaa ilman viisumia. No, Euroopassa ei viisumeita ole tarvittu aikoihin, rajaa ylitettäessä henkilöllisyystodistus riittää. Se tulee viikonvaihteessa todistetuksi, kun lennämme Münchenin kautta Baseliin, josta jatkamme bussilla Ranskaan Colmariin, ja tarkemmin Hunawihrin kylään.

 

Vaikutusvaltaisimmilla passeilla pääsee reissaamaan vähintään yli150 maahan. Niinpä rankinglistan kärjessä ovat eurooppalaiset maat. Ykkössijaa pitävät Saksa ja Ruotsi eli niiden passilla pääsee158 maahan.Toisen sijan jakavat 157 maalla Suomi, Ranska, Espanja Iso-Britannia ja Sveitsi.156 maahan ilman viisumia voi matkustaa Tanskan, Italian, Hollannin, Belgian, Etelä-Korean ja Norjan passilla.

Jos tästä listauksesta haluaa jotain sanoa, sanottakoon nyt ainakin se, että ilman viisumia matkustaminen on vaivatonta ja on se myös jonkin verran halvempaa kuin viisumilla. Aivan toisenlaiset ovat lähtökohdat, jos taskussa on vaikkapa Afganistanin tai Pakistanin passi, jolla maailmalla pääsee ilman viisumia 24:ään tai 27:ään maahan.

Muutaman kerran olen joutunut matkustamaan niin, että on pitänyt hankkia viisumi, kahdesti itänaapuriin ja kerran Kiinaan. Muistaakseni Yhdysvaltoihin pitää täyttää jonkin sortin maahantuloviisumi. Tarkkaan syynin jouduin muiden kanssa kun joskus kävin NATOn päämajassa, melkein viisumitason vierailu. Portilla piti vierailun ajaksi luovuttaa kännykkä.

Muistan kun joskus saavuin Los Angelesiin ja pääsin pitkässä jonossa vihdoin yrmeän virkailijan eteen, joka vaati lomakkeeseen tietoa asuinpaikastani Losissa. En sitä muistanut, koska minua tultiin vastaan, niinpä minut palautettiin jonon hännille.Aajattelin jo, että tyssäsikö matka tähän.

Avukseni tuli naisvirkailija ja kehotti merkitsemään asuinpaikaksi hotelli Haziendan. Niin tein, ja minulle avautui pääsy Yhdysvaltoihin. Tuntui, että monen muunkin kohde oli tuo mystinen hotelli Hazienda.

Jos ei Suomen sijoitus Rion olympialaisten mitalirankingissa antanut meille ilonaihetta, antaa sitä meille Suomen passi. Niin ja onhan meillä Leo-Pekka Tähti.

(612.)