Turjan tarinaa

Kun asiansa tunteva tiivistää sanottavansa, syntyy siitä helposti omaa elämäänsä elävä, lähes asiantuntijalausunto.

Kerran jo sairaalan tamineisiin pukeutuneena odotin kirurgin komentoa, että lähdetään leikkaussaliin. Siinä kuitenkin tuli jotakin yllättävää ja kirurgi piipahti jossakin ja palattuaan sanoi, että käydään vielä röntgenissä.

Kun kirurgi oli tutkinut kuvia, tuli hän johtopäätökseen, ettei leikkausta tehdä, ja tiivisti, että peruttu leikkaus, paras leikkaus. Se piti paikkansa.

Aikoinaan suvun tapana oli kokoontua juhannusaattona kirkkoherran kesäpaikalle. Ennen kokon sytyttämistä ja makkaran paistamista rovasti piti keskikesän juhlaan sopivan puheen. Päästyään hädin tuskin alkuun, kun rantalaiturilla äitinsä kanssa ollut poika parahti surkeaan itkuun. Se kantoi tyynen järven pinnalla vaikka minne.

Rovasti keskeytti ja kysyi pojan äidiltä:

”Mikä Jaakon tuli, kun se noin poraa?”

”Kun en anna sen kusta laiturilta.”

”Anna Jaakon kusta”, rovasti neuvoi.

Se juhannusaatto on jäänyt mieleeni.

Jokin aika sitten olin peroneuspareesintakia lääkärin vastaanotolla, ja hän piti leikkausta riskialttiina ja sen lopputulosta epävarmana ja kehotti omatoimiseen kuntoutukseen. Vielä kun hän lisäsi, ettei ole niin pahaa kipua, etteikö kirurgi sitä vielä pahemmaksi saisi. Helpottuminen ja poistuin.

Kotona aloitin vastuskumilla ja jumppaohjeilla.

Tämän tiistain kaltaiset aamut ovat jääneet mieleeni hamasta lapsuudesta, ja siitä on aikaa. Ne ovat jättäneet muistiin pettymyksen. Kevät on edennyt jo pitkälle, ja koko ajan mennään kohti suurempaa täydellisyyttä, sitten yhtenä yönä taivas pudottaa lumikuorman, joka peittää maankamaran joka sopen.

Nopeasti tuohon muutokseen tottuu pettymys hälvenee. Ilmiö toistuu keväästä toiseen.

Pajuluomaan tulee vettä vyörymällä. Pysähdyn hetkeksi siihen kohtaa, missä uoma levenee. Virtaava vesi sieppaa rannan jääkielekkeestä kimpaleita, joita vesi hioo lautasmaisiksi. Siinä niitä kelluu kymmeniä.

Peroneuspareesii eli pohjehermohalvaus saa käytännön selvityksen, kun puhutaan mansikanpoimijan halvauksesta. Siinä on kiusallisen vaivan onnistunut syy ja seuraus..

Kerran olisin voinut kokeilla innovaatiota, joka mahdollistaa poimimisen mansikkapenkkien välissä pyörillä liikkuvan laitteen päällä vatsalla maaten. Olin kuitenkin tottunut täyttämään sankoni perinteisellä tyylillä, joten jatkoin kyykkien.

Mutta mistä ihmeestä pohjehermohalvaus, jonka tunnusmerkki on kävellessä jalan läpsähtely, tulee parhaaseen keväthankien aikaan? Enkä edes viime kesänä poiminut mansikan mansikkaa eikä minua muutenkaan kyykytetty. Kevään viimeiset hiihdot kärsivät ja kilometrit jäivät tavoitteesta.

Hiihtokaverilla on tietoa ihmisen hermoston toimintamekanismeistä. Reissussa hänen mukanaan kulkevat peruskuntovälineet: monikäyttöinen kuminauha, sormien puristusvoimalaite ja kananmunan kokoinen ja näköinen, paitsi että se on musta, joustava pallo. Sillä hän näytti, kuinka sitä varpailla lattiaa vasten puristelemalla saadaan pohjehermoon virtaa.

Palattuani Lapista ostin urheiluliikkeestä kaksi palloa 4,90 eurolla ja jatkoin mansikanpoimijan halvauksen kuntouttamista. Se ei vaadi erityisjärjestelyjä, palloa saattaa puristella aamukahvipöydässä ja iltauutisia katsellessa.

Yhtäkkiä toinen terapiapallo katosi. Sitä etsittiin kissojen ja koirien kanssa, kunnes syylliseksi määrittelin borderterrieri Kapun. Se oli jo pentuna kiintynyt palloihin ja kantoi niitä suussaan tai tökki tylpällä kuonollaan. Aina ei edes tarvinnut palloa heittää, pelkkä heittoliike riitti, kun se ryntäsi ”pallon” perään.

Tarkastin syväkyykyssä sänkyjen ja huonekalujen alustat, pesuhuoneen, vessan ja saunan, mutta mitään ei löytynyt. Onneksi oli se toinen pallo, jolla jatkoin kuntoutusta.

Toisena pääsiäispäivänä jalkani osui huomaatta olohuoneen persialaistyylisellä matolla johonkin irralliseen ja kevyesti liikahtavaan.

Peroneuspareesin hoitokalusto on koossa.

Varhainen kosketukseni vieraskielisiin nimiin kävi ilmeiseksi jo kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Kompastuksena oli Epykti, ei vaan Egypti, ja saattaa se vieläkin lipsahtaa.

Egypti on näinä päivinä ollut julkisuudessa enemmänkin, ja mikä muu kuin onnettomuudet, nostavat ja pitävät asioita esillä. Egyptissä sattui samana päivänä kaksi uutiskynnyksen ylittänyttä tapahtumaa. Junien törmäyksessä kuoli 32 ihmistä. Toinen onnettomuus tai haveri ei vaatinut ihmisuhreja. Kysymys oli materiaalisista menetyksistä konttilaivan tukkiessa Suezin kanavan ja estäen yhden maailman vilkkaimman laivareitin liikenteen yli viikoksi. Liikkumisen tärkeys korostui, kun tavarot juuttuivat kuluttajien ulottumattomiin.

Kaukoidästä Eurooppaan konteilla lastatut laivat seilaavat loputtomana virtana, koska tavaraa tuotetaan ja sille on ostajia.

Egypti on kahden tärkeän vesireitin maa, Suezin kanavan ja 6000 kilometrin pituisen Niilin. Niili mahdollistaa maanviljelyn eikä maa muualla viheriöi kuin kaistaleina Niilin varrella. Niilin tarjoamasta hyvinvoinnista haluavat osallisiksi myös Egyptiin naapurivaltiot, eivätkä aina ystävällisessä mielessä.

Kerran olen ollut Niilin risteilyllä Luxorista Assuanille ja takaisin. Siinä sai pintapuolisen käsityksen ikivanhasta maasta, mutta näki myös käsittämättömän Assuanin padon. Niilinkrokotiiliä en nähnyt, mutta niistä varoitettiin hirtehishuumorilla. Saksalaispariskunnan vene keikahti Niilillä nurin ja he jäivät odottamaan pelastusvenettä, jollaisen rouva näki lähestyvän. Herra totesi, että se näyttää olevan Lacosten-merkkinen.

Ylivieskan ja Kokkolan kautta kotiin.

Soitin muutaman päivän ennen lähtöä VR:n vai mikä VrGroup se onkaan, asiakaspalveluun ja tiedustelin, miltä raiteelta junani IC 28 lauantaina lähtee Oulusta. Virkailija kertoi ystävällisesti, ettei sitä tiedä, sillä lähtöraide saattaa selvitä aivan viime hetkessä.

Kaihdan Oulun asemalta lähtöä, kun palaan kaverin kyydillä Saariselältä jatkaakseni junalla Seinäjoelle ja hänen suunnatessa itään. Raahaan suksipussia raskas rinkka selässä aseman sisään tarkistaakseni lähtöraiteen ja jos se on kakkonen tai kolmonen, pitää  kantamuksineen jatkaa ja laskeutua alas tunneliin ja nousta portaat ylös kakkos- tai kolmosraiteelle.

Silloin ei ole kovin suurta hätää, kun on aikaa, mutta kun aseman kovaääninen hoputtaa, että juna Ylivieskan, Kokkolan ja Seinäjoen kautta lähtee …, niin se on menoa.

Viimeksi kaikki sujui rauhallisesti, kun olin varannut lipun junaan, jonka lähtöön Oulusta oli kaksi tuntia aikaa. Aika kului yllättävän nopeasti, ensin tunti aseman autiossa odotushallissa sitten kolmosraiteelle, jonne alkoi tulla muitakin ja juna Helsingistä, joka tyhjeni matkustajista ja siivottiin pahimmista roskista palatakseen IC 28:na takaisin Helsinkiin.

Jokainen matka on kokemus, joka jättää ainakin pienen jäljen. Niin tämäkin.

Mökkirivarin pihaan ilmestyi eilen taksi, pitkä musta mersu, jossa oli molemmin puolin kolme ovea. En ole automiehiä, mutta auto vaikutti ihmeelliseltä. Samanlaisen pitkän auton olen joskus tainnut nähdä Aku Ankassa Roope-sedällä. Mahtoiko Kekkosenkaan Neuvostoliiton lahjoittama Zili yltää samaan pituuteen.

Pituus on valttia, kun tavaraa pitää kuljetettaa pyörillä. Muistan joskus jonkun tien reunassa seisoneen miehen todenneen Kouvolan seudulla katsellessaan polkupyöräjonoa, että pitkä kuin Venäjän juna. Vertaus liittyi sotakorvausjuniin.

Maanteillä on kulkenut jo jonkin aikaa 30-metrisiä rekkoja. Tavaraa ja tukkeja pitää liikutella aina vain suurempia määriä.

Kunnioitusta herättää, kun 400 metriä pitkä laiva tuo 12000 konttia Kiinasta Rotterdamiin ja ajaa Suezin kanavassa rantaan ja tukkii maailman vilkkaimman laivareitin.

Jokainen päivä laivan lojumisesta rantahietikossa tietää varustamolle 53 000 euron laskua, ja tavarantilaajat Euroopassa tulistuvat. Markkinoille pitää saada halpoja kiinalaisia tuotteita hinnalla millä hyvänsä.

Jaaha, taivaalla alkaa olla lupaavasti sinistä, ja päivästä kehittyy sellainen, ettei karvapohjasuksiin tarvitse vetää voidetta. Lämpöä on luvassa peräti neljä celciusastetta. Varotoimenpiteenä naaman voitelu taitaa tänään olla viisasta, sillä pohjoisen keväthangilla ultraviolettisäteily tekee sen, että kotiin palaa musta mies.

Siitä mieleeni tuli, että ensimmäinen mustaihoinen jenkki, joka juoksi olympialaisissa maratonin oli Theo Corbitt ja vieläpä Helsingissä 1952. Kisan voitti Tšekkoslovakian Emil Zatopek ja Corbitt oli 44. USA:ssa noussut ”Black lives matter” eli mustien hengellä/elämällä on väliä -liike muistutti Corbittista ja hänen myöhemmästä kestävyysjuoksijan urastaan, joka kelpasi esimerkiksi.

Ihonväri urheilussa ei ole itsestäänselvyys. Nyt meille kerrotaan, kuinka Skotlannissa pelaava suomalainen jalkapalloilija Glen Kamara on saanut kuulla, mikä on miehiään, ellei peräti apina.

Kohu siitä nousi.

Maanantaina alkoi tarkentua takapihan mattotelineen tangon ympärille kiertynyt lumipaakku. Sisältä katsottuna se vaikutti tilataideteokselta, ja eikö taiteen tehtävä ole täyttää tyhjää tilaa.

Aivan hetkessä se ei ole syntynyt. Otin kiehkurasta terassilta valokuvan ja kuten ilmenee, se näyttää viimeistellyltä. Mutta käytyäni ulkona – tänään maanantaiaamuna muuten oli kymmenen astetta pakkasta – ja paikkansa pitäväksi osoittautui vanha sanonta ”moni kakku päältä kaunis…”

Tämäkin luomus oli toisesta näkökulmasta tuulten kovertama vailla minkäänlaista muotoa ikään kuin tuohon luonnon oikusta puolihuolimattomasti heitetty ja takertunut tankoon. Ei se mitään haittaa, kun jostakin suunnasta kuten keittiön ikkunasta miellyttää edes jonkun silmää

Hyvä syy aloittaa eväiden syöminen, kun juna ohittaa Lapuan noin kello 9. Kaivan täyteen pakatusta repustani käärön kevätrullia. Rinkkani saa olla viereisellä istuimella, sillä nyt etäisyydet ovat kunniassa. Kevätrulla sopii ajankohtaan, onhan päivä kevätpäiväntasaus, jolloin Auringon keskipiste siirtyy eteläiseltä tähtitaivaalta pohjoiselle tähtitaivaalle, eli ylittää taivaanekvaattorin etelästä pohjoiseen.

Kevätrulla tai kevätkääryle on aasialaisperäinen ruoka, niin sanottua sormiruokaa, kunhan näpit on pesty. Riisijauhosta valmistetun taikinapötkylän sisään on paistettu vihanneksia. Kevätrullia on alun perin syöty uuden kuun juhlissa, siis kevääntulon kunniaksi. Nämä kevätkääryleet on valmistanut ahkeruudestaan tunnettu Seinäjoen myanmarilaisyhteisö. Siis aitoa, huokeaa ja terveellistä herkkua.

Näissä merkeissä matka taittuu ja vaihtuu Oulussa pikkuauton kyydiksi. Toivottavasti eväät eivät vielä silloin ole syöty.

Kuva: Ei sen puoleen, kyllä ulkona kärkkärikin maistuu.

Taivaalta on pudonnut Kihniöön amerikkalaisesta jakeluasemana toimineesta lentokoneesta, kerosiiniletku. On käynyt niin sanottu inhimillinen moka tai se tunnettu vanhanaikainen: Viimeksi  tankannut ja tehtäviinsä syöksynyt hävittäjä ei ole muistanut solauttaa tankkauspistooolia ohjeiden mukaisesti takaisin niin kuin pitää.

Sitä ei ole kerrottu, kuinka korkealla lentokone on ollut, kun letku on pudonnut ja minne päin Kihniötä. Ne lienevät sotilassalaisuuksia, joita varjellaan myös rauhan aikana.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun Suomeen putoaa suurvallan sotakalustos. Inarinjärven jäälle jysähti tammikuussa 1985 silloin Neuvostoliiton harhautunut maaliohjus. Sen nostamisesta päivänvaloon tuli mediatapahtuma, kun paikallla oli kansainvälisen median lisäksi joulupukki. Suomi laskutti nostotyön 30 vuoden kuluttua naapurilta, joka oli muuttunut Venäjäksi.

Olisiko Kihniössä aineksia vastaavaan? Kerosiiniletkun löytöpaikalle, vaikkapa Nerkoojärven jäälle, tuoda joulupukin sijasta sopuliturkkiin sonnustautuneen kihniöläisen Kalevi Keihäsen hahmon. Hän voisi erityisluvalla tiputtaa polttoaineletkusta medialle Kihniön kipakkaa ja jutella mukavia.

.