Turjan tarinaa

Erään tutun tähtäimessä oli juuri menneiden kunnallisvaalien jälkeen saada lautakuntapaikka, sanottakoon hevosenottolautakunnasta. Se olisi tarjonnut eläkeläiselle vaikkapa mahdollisuuden businekseen. Lautakunnan nimi on muutettu asian arkaluontoisuuden vuoksi.

Kartsalla eli kaupungilla hän taputti olkapäälleni ja aloitti: ”Ei mennyt meidän, siis minun ja vaimon ääni hukkaan, kun lähisukulaisesi meni läpi.” Siinä oli jotakin imelää, paljastaa äänioikeutensa määrittelemä salaisuus, jonka todenperäisyyttä vaalijärjestelmä ei mitenkään salli tarkistaa, ja siksi toiseksi kyse on useista kymmenistä äänistä. Se oli tyylipuhdasta imarteluna, joten kehotin häntä onnittelemaan suoraan häntä, jota vaimosi kanssa olet äänestänyt.

Tutun seuraava avaus oli ratkaiseva, hän kun kertoi täysin sitoutumattomana kuuluneensa viime vaalikauden hevosenottolautakuntaan ja jatkaisi siinä edelleen.

”Minä en asian eteen voi tehdä mitään, minulla ei yksinkertaisesti ole vaikutusvaltaa tällaisiin asioihin”, totesin.

Muistutin hänelle vielä, että kannattaa selvittää, ettei vain hevosenottolautakuntaa ole ulkoistettu.

”Sellainen on ajan henkeä. Aivan kuin sekin, että armeija hankkii ruoan ulkopuoliselta samoin sotilasmusiikin eikä kunnallisilla hevosenottolautakunnillakaan ole enää merkitystä.”

Ihminen, joka on tottunut kulkemaan tutussa ympäristössään samoja reittejä, kuten työmatkansa, koiranulkoilutuslenkin, kauppareissun jne. kokee isomman tai pienemmän elämyksen, kun ympäristössä on tapahtunut jokin muutos. Jokin päivä sitten minulle tällainen oli lähipuistossa kaadettu kuusivanhus.

Vuosia sitten lehdessä oli juttu, kun ikänsä samoilla sijoilla asunut henkilö huomasi yhtäkkiä Jouppilanvuorella mastoon asennetun lentoliikenteestä varoittavan vilkkuvan valon, joka ”häiritsi” häntä, ”teki jopa asumisesta viheliäisen ja alensi kiinteistön arvoa”.

Mieleeni mieleeni jäi jonkun asiantuntijan kommentti: Kun harmooniseen havaintokentään ilmestyy uusi ärsyke, kuten tällainen valo, se aluksi häiritsee, mutta pian siihen tottuu ja asia unohtuu.

Tänään vakiintuneella koiralenkillä minut yllätti myönteisesti Ylisenkadun päässä päiväkoti Saiman päätyseinään ilmestyneet värikkäät ja iloiset olennot. Niitä piti jäädä ihailemaan hetkeksi, ja niin tuli mieleeni taiteen tehtävä, joka on tyhjän tilan täyttämistä.

Kuvitteellinen romaanihahmo Elmo määritteli kilpakumppaninsa niin, että Elmoa pienemmät olivat rääpäleitä ja isommat roikaleita. Vain hän täytti mitat.

HS on urheilu- ja jalkapallolehtenä maan ykkönen, kuten huomaamme tänään 9.6. keskiviikkona, jolloin ylen uutisten mukaan päättyy kuntavaalien ennakkoäänestys, ja Hesari kertoo ja taustoittaa selkeästi taitetuilla sivulla jalkapallon EM-kisojen alkavan.

Kuvagalleria esittelee joukkueen 25 pelaajaa. Nopea selvitys osoitti joukkueeseen kuuluvan 9 minua 182-senttistä lyhyempää eli heidän osuus on 27 prosenttia. Mietoa sitaaraten ”kyllä pienikin mies voi voittaa, mutta isoa kunniootetaan” eli porukassa näitä kunnioitettavia eli hongankolistaja on 17 eli 73 prosenttia.

Huomaan harmikseni joukkueen tähden eli Teemu Pukin lukeutuvan 180-senttisenä rääpäleisiin. Pukilla on kuitenkin ominaisuuksia, jotka tekevät hänestä tähden.

”Sie haben beim Navigieren schlimme Fehler gemacht”, Helmut sanoi saavuttuamme vartin ilmoitettua myöhemmin. Jouduimme ajamaan hitaasti illalla oudossa kaupungissa ja sen takia navigoimme hieman virheellisesti.

Minua ei vartin myöhästyminen vaivannut. Helmut halusi tarkistaa ajoreittimme navigaattorin datasta.

”Minähän sanoin, että pysytelkää Neissen oikealla puolella, hän huomautti voitonriemuisesti.

”Loppu hyvin, kaikki hyvin”, kakistelin ja siirryimme aterioimaan.

”Tulitte pitkin Oder–Neisse-linjaa, toisen maailmansodan tärkeää rajaa, joka erottaa Saksan ja Puolan, rajanaapurina on Zgorzelec Görlitzin puolalainen kaksoiskaupunki.

”Elämä täällä Saksan itäisimmässä kaupungissa oli villiä, kunnes Puola liityttyä EU:hun ja rajat saatiin kontrolliin”, Helmut esitelmöi.

”Täällä varastettiin autoja enemmän kuin missään muussa Saksan kaupungissa. Autot katosivat jäljettömiin Puolan puolella, jossa niiden moottorit irrotettiin ja siirrettiin toiseen samanmerkkiseen ja varastettu auto maalattiin saman tien.”

”Uskaltaako auton jättää yöksi kadunvarteen”, kysyn ja Helmutin mielestä se on nykyään turvallista, sillä Puolan keskiluokka on vaurastunut ja maalla on omaa autoteollisuutta ja EU-tukee liikenneinfraa, kuten huomasitte valtavia tiejärjestelyjä risteyksineen.”

Salaatin ja kahden alkoholittoman oluen jälkeen menimme nukkumaan, koska aikomuksemme oli jatkaa matkaa Puolan Toruniin, Kopernikuksen kaupunkiin.

Aikomukseksi se jäikin.

Autoa ei ollut kadunvarressa.

Helmut totesi mukaillen puolalaista matkatoimiston slogania:”Tulkaa Puolaan, autonne on jo siellä!”

Esimerkki tekee kaltaisekseen eli matkiminen tai jäljitteleminen on tehokkain tapa oppia niin hyvää kuin pahaakin. Rasismiakin tai sitten ei.

Tulee mieleeni vastapäätä keittiön pöydässä istuva henkilö, joka on elänyt parhaita nuoruutensa vuosia ympäristössä, joka on koostunut erivärisistä ihmisistä ympäri maailmaa ja vieläpä sieltä köyhimmiltä kulmakunnilta. Tarjolla olisi ollut lyhyt tie rasismiin, mutta se tie ei houkutellut, sillä kyse oli Luojan luomista ihmisistä.

Siinä on oppinut tulemaan kaikkien kanssa toimeen ja jakamaan yhteistä tilaa, ja kun sen kerran oli oppinut, on oppi säilynyt ja sitä on tullut edelleen jaettua. Senkin hän oivalsi, etteivät jakolinjat ja suhtautuminen erirotuisten välillä noudata poliittisten puolueitten sisäisiä rajoja eikä paljon muitakaan rajoja. Rasistit nyt vain ovat sekalaista seurakuntaa. On niitä, jotka kelpaavat jonkun puolueen keppihevoseksi, jolla voi pyrkiä päämääriinsä. On myös niitä, jotka ovat jääneet metsänreunaan irvistelemään.

Rasismia ja sen piirteitä voi olla kenessä hyvänsä, kuten siinä humanistissakin, joka halukkaasti esiintyy huumorimiehenä hauskuttaen matkimalla mustalaisten puhetta.

Muistan tuon vastapäätä keittiönpöydässä istuvan joutuneen kerran poistamaan työpaikalleen sairaalaan toistuvasti ruokailuaikoina tulleen seurueen, joka oli tullut katsomaan sukulaistaan. Jopa jyrkkäsanaisesti. Silloin esiin oli astunut porukan henkinen johtaja, joka kysyi:

”Kuule, olet raaka tohtori, missä olet koulusi käynyt?”

”Se on ihan sama, kunhan on käytynä”, tohtori puuskahti, ja niin seuruetta vietiin.

Siinä ei ollut tietoakaan rasismista, niin kuin ei tuossa kuvassakaan, jonka olen  kaapannut Harri Marstion hienosta youtube-kappaleesta Romany violin.

Kuudenkymmenen vuoden takaa on ilkeästä äidinkielenopettajasta jäänyt mieleeni vain yksi humoristinen hetki. Se oli silloin, kun hän kertoi, kuinka isäntäperheessä puhuttiin sinne sijoitetun sotavangin kanssa sujuvasti venäjää, ja se oli ihmetyttänyt yksinkertaista renkiä. Aikansa kuunneltuaan käsittämätöntä keskustelua, renkikin rohkaistui ja sanoi ”sopoti, sopoti”. Koko luokka purskahti palkitsevaan nauruun.

Vähän samanlainen tilanne toistui myöhemmin kotipuolen leirintäalueella, jossa vielä loppukesästä viihtyi harjateltassa yöpynyt ja skootterilla liikkunut saksalainen Ernst. Hän oli saanut mato-ongella muutaman ahvenen, jotka oli jättänyt rannalla olleeseen astiaan odottamaan täydennystä. 

Iltasella lukion poikia kävi kokeilemassa kielitaitoaan Ernstin kanssa, kun paikalla oli leirintäalueen hoitaja, joka halusi selvittää Ernstille, kuinka hän oli kaatanut astian ja ahvenet olivat päässeet menemään. ”Ernst, minä astia, sinun ahvenet, hulirumpsis.” Joku lukion pojista selvitti Ernstille, että kala-astia oli kaadettu ja kalat menneet.

Vieraiden kielten taito, eikä vain englannin, jota voi puhua päästelemällä sanoja peräkkäin, on hyvä apu. 

Eräs merimies rehvasteli osaavansa kaikki muita kieliä paitsi hepreaa. Joku pyysi näytettä ranskasta. ”No, se on kuule minulle ihan hepreaa.” Puhumatta hepreasta, ovat koululaisten kielivalinnat käyneet aina vain suppeammiksi englannin otteessa.

Jouduin etsimään latinan sanakirjan, kun lääkäri totesi jalassani peroneusparesin. Se osoittautui pohjehermonhalvaukseksi. Peronaeus on pohje eli koipi ja paresis hervottomuus.

Ja siitä alkoi toipuminen!

Kuva on saksalaisesta Zeit-lehden artikkelista muutaman vuoden takaa, jolloin lehti kertoi, kuinka Pohjois-Korea lähettää tuhansia kansalaisiaan mm. Puolaan töihin, ja palkka menee valtiolle. Otsikko on suomeksi ”Työtä johtajan hyväksi”.

Tänään maanantaina tuli täyteen tämän vuoden kahdeksas uintitreeni. Lopetin uinnin helmikuun kahdeksantena päivänä, sillä olin päättänyt tänä talvena hiihtää. Kuiva kahden kuukauden kauteni päättyi viime viikon tiistaina, ja lauantaina jo tunsin kuuluvani vesielementtiin. Tänään kaksi kilometriä väljässä uimahallissa taittui vanhasta muistista, ei tosin vielä vanhalla vauhdilla. Tietäähän sen, kun voima, turbulenssia, puuttuu toisen jalan potkuista. Sama se, jos laivan dieselistä vain toinen toimii.

Kunnianhimoinen hiihtotavoitteeni tuhat kilometriä mureni oikean jalan peroneuspareesiin, hermojänteen halvauksen. Huh, huh, kuulostaapa se pahalta, ja pahalta näyttää kävelytyylini. Askellus ei suju tyylipuhtaasti, eikä minusta olisi paraatiin, sillä oikean jalan nilkka haparoi voimattomana. Hiihto piti jättää heti alkuunsa, jalalla kun ei voinut nostaa suksea tai jos ladulla olisi pitänyt kääntyä tai kurvata, niin metsään olisin mennyt.

Sukset varastoon ja koipea kuntouttamaan ja puolen vuoden päästä voisi terveellä jalalla päästä ensilumenladuille tositoimiin. Onneksi uinti on reservissä, ja kuka sen lajin hallitsee, huomaa mikä erottaa uinnin muusta liikunnasta: vesi on lempeä väliaine, ei tarvitse pelätä jalkojen tärähtelevän ja nilkkojen nyrjähtelevän niin kuin kovalla asfaltilla tai möykkyisellä kuntopolulla. Riittää kun pitää varansa altaan päätyä lähestyessä, ettei pökkää päätään.

Jo tällä peroneuspareesin kokemuksella voin sanoa, että uinti ja nimenomaan kroolaaminen on hyvää hoitoa. Hätätilassa voi auttaa kahlaaminen ja sauna, mutta ainakin vielä Seinäjoen uimahallin saunat ovat suljettu.