Tapaan kirjailijan hänen kotonaan. Siitä on seitsemäntoista vuotta. Hänen novellinsa ovat tehneet minuun vaikutuksen. Ei sen puoleen, hänet on niistä palkittu kotimaassa ja ulkomailla. Istumme ja juttelemme ja juomme rouvan tarjoamat kahvit mustikkapiirakan kera.
Talo on pienen kaupungin keskustan ulkopuolella lähellä vilkasta valtatietä, joka ylittää vesistön matalia siltoja ja pengertä pitkin. Kirjailijan karu työhuone on yläkerrassa. Huoneen korkeudesta osan vie vino katto. Kirjoituspöytä, valaisin ja tuoli, lattialla matto, seinällä kirjahylly, jolla kymmenkunta kirjaa.
Lähtiessäni kirjailija antaa minulle kaksi novellikokoelmaansa, kolmannen, uunituoreen hän lähettää kolmen vuoden kuluttua. Kunkin kokoelman alkusivulla hän kiittää käynnistäni. Hänen nimikirjoituksensa näyttää jäyhän asialliselta, eikä siitä jää yksikään kirjain epäselväksi. Pisteet ja poikkiviivat ovat kohdallaan, niitä ei ole puolihuolimattomasti siroteltu tai suurpiirteisesti sipaistu.
Otan vuonna 1999 ilmestyneen kokoelman ja alan lukea usean sivun pituista esipuhetta, johon en aikaisemmin ole kiinnittänyt huomiota. Teksti on oppineen sujuvaa ja tarkasti kirjailijan tuotantoa erittelevää. Sen on kirjoittanut Matti Mäkelä, kirjailija ja tutkija. Hän on lähtöisin Honkakylästä, siis kymmenen kilometrin päästä. Kuvan perusteella hän voisi olla kirjailijan veli.
Mäkelä on viime aikoina ollut kovasti esillä. Talvella hän kirjoitti Parnassossa ”Näin kävi, minkäs teet” kun maksasta löytyi rutiinitarkastuksessa syövän etäpesäkkeitä. Monet lehdet ovat häntä haastatelleet, ja mikä sanavalmista esseistiä ja tohtoria on haastatella kun häneltä vielä kaiken lisäksi ilmestyy elämäkerta Pitelemätön. Alkua hän joutui muuttamaan syöpädiagnoosin saatuaan.
***
”Monissa Martti Joenpolven novelleissa on päähenkilönä keski-ikäinen tai vanhenemiseen havahtunut mies. Parhaiten miestä voi kuvata sanomalla, että hänen toimissaan ja ajattelussaan on läsnä suomalaisen miehen puhumaton puoli. On kuin Joenpolven novellien miehelle ei nuoruudesta olisi jäänyt kuin ikävä, ”niin ikävä, että silmät kostuivat ja jokin takaapäin yllättänyt näkymätön puristi näkymättömin sormin kurkusta”.
– – –
Millaisia sitten ovat Joenpolven keski- ikäisen miehen elämäntunnot? Ehkä yleisin vire on samaan aikaan käsinkosketeltava ja ontologinen tieto olemisen yksinäisyydestä, rajoista ja hauraudesta, sen tiedon alakulo. Tuossa alakuloista on mukana hiukan slaavilaisen tuntuista pateettista murhetta, joka saa konkurssin tehneen miehen sulkeutumaan kellariin päiväkausiksi tai viipymään tuntikausia viimeistä kertaa jäähtyvän painokoneen äärellä, pullo vieressään.”
***
Tähän aikaan vuotta luen erityisen mielelläni Terveessä ruumiissa -kokoelman samannimisen novellin. Se kannattaa lukea. Sen voi nähdä vaikka raadollisena mökki-idyllinä.
(931.)