Kuvakertomus kolmella valokuvalla Heikkilän Pentin tapaan. Jos yrittäisin sitä omalta osalatani sanallisesti laventaa, menisikö se jotenkin näin:
Ensin muna särjettiin,
kuoret polulle jätettiin.
Rampa munamankeli
puuhun nojaa ja toteaa:
tällaista on peli,
romu ruostua joutaa.
Kuusivanhus katkeaa.
Eilisiltainen pyörälenkki oli ensimmäinen, jolloin saatoin tuntea kesän henkeäyksen, kun se niin sanoakseni tulee iholle. Aurinko paistoi ja vain satunnainen tuulenhenkäisy muistutti vielä kesän hentoudesta.
Luonto etenee kohti suurempaa täydellisyyttä. Valitsin ajankohtaan sopivan lenkin, Halkosaaren kautta Munakkaan ja edelleen Ilmajoelle ja sieltä Neiron kautta Rengonkylään ja Seinäjoelle. Munakassa avautui tyylipuhdas, rauhoittava lakeus, kunnes vastaan jyristi moottoripyöräilijöiden ryhmä tai enemmän se muistutti laumaa. Siinä ne kypäräpäisinä ja ilmeettöminä ohjasivat voimaa uhkuvia menopelejään.
Tienvarren talojen pihoissa ruohonleikkurit säksättivät ja monen pihan nurmikko oli hiljan leikattu. Ilmassa leijui ruohon tuoksua. Maatalojen pihoissa isot traktorit lepäsivät valmiina lähtemään tuleviin tehtäviin.
Ilmajoen keskustassa ohitin kaksi ratsastajaa. Varsinkin toisen ratsukon hevonen herätti huomiota. Se oli vaalea, jykevä ja sen jaloissa oli vahva vuohiskarva. Ratsastaja istui sananmukaisesti näköalapaikalla. Toinen hevonen oli tavanomainen, sanoisinko ruunikko. Molempien käynti oli rauhallista kavioiden kapsahdellessa rytmikkäästi asfaltiin.
Tokmannilla poikkesin ostamassa jäätelön ja syötyäni sen jatkoin Riistavallin ja Pojanluoman suuntaan sekä Neiron koulun ohitse Rengonkylään ja Soukanjoentietä kotiin. Sportstrackerini oli piirtänyt kaksi viivasuoraa ja niiden väliin lyhyen kannan siis tasakylkisen kolmion, jonka mukaan lenkin pituudeksi tuli hieman päälle kolme peninkulmaa. Sen totesin heti liian vähäiseksi. Ehdottomasti pahasti alakanttiin.
Sama lenkki, jonka lukemat kaivoin tiedostosta, oli viime syksynä yli viisi peninkulmaa. Jatkoin karttaharjoituksia harpin ja viivoittimen kanssa ja laskelmissani päädyin lenkin pituudeksi 52 kilometriä. Sen kun ynnäsin, sain tämän vuoden saldoksi 704 kilometriä.
Illalla minut valtasi omituinen tunne: onko pyöräily kehittymässä pakkomielteeksi? Sellainen ei missään oloissa tiedä hyvää, se tukahduttaa pyöräilystä ilon. Niinpä suuntaan tänään autolla Lappajärven Itäkylään, jonne Koskihäjyjen kajakit on siirretty maatalousnäyttelyn tieltä.
Tarkoitus on meloskella jonkin verran ja vielä tällä kokemuksella rannansuuntaisesti. Sen näkee sitten Sportstrackeristä… niin tai jos vain katson rannekellosta kauanko liikun melomalla.
(701.)