Kategoria: Yleinen

Sanotaan, että hän on Armas. Ikämies. Jos tuollainen joutuu liikenneonnettomuuteen jalkaisin tai polkupyörällä, luonnehtii uutisotsikko häntä vanhukseksi. Siitä lukija voi päätellä, kuka on ollut syyllinen.

No, Armas istuu tuvan pöydän ääressä ja emäntä näkee heti hänen happamasta ilmeestään, että aina vaan se vatvoo kunnallisvaalien tulosta. Äänet eivät riittäneet kunnanvaltuustoon, lohdutukseksi tulee jokin lautakuntapaikka. Vaalien jälkeinen elämä junnaa paikoillaan pääsemättä uralleen.

Emäntä ei tietysti uskalla kysyä Armaltaan mitään, ei todeta edes mitään muodollista. Hän saisi kuulla ties monennenko kerran, mitä minä olen tehnyt väärin, kun minuun ei enää luoteta kuin 32 äänen verran. Minne ovat kadonneet ne kymmenet edellisvaalin minuun luottaneet. Tein neljän vuoden aikana aloitteita, puhuin mikrofoniin ja näyin julkisuudessa. Kirjoitin lehteenkin ja jaoin palkintoja urheilukilpailuissa. Vaimon olisi tehnyt mieli sanoa, että kannattajiasi on kuollut, se on luonnollista.

Paluumatkanmies. Sellaiseksi Armas oli joskus kuullut hänen kaltaisiaan nimitetyn. Hän oli käyttänyt luonnehdintaa huumorimielessä itsestäänkin. Nyt se kuulosti kolkolta ja oikeaan osuvalta: paluumatkanmies hän on.

Piinallisen hiljaisuuden rikkoo Armaksen puhelin. Hän näkee, että kyläyhdistyksen puuhanainen soittaa.

Kuulehan tuolla lopetetun kyläkoulun markilla… hän aloittaa

Armas muistaa sen kunnanvaltuuston kokouksen kiukkuisen tunnelman, kun kyläkoulun lakkautus kopautettiin pöytään. Haluaako se siitä vielä vuosien jälkeen muistutella, Armas ajattelee ja on valmis luettelemaan kylän lapset pääluvun mukaan. Ei tulisi heistä enää koululuokkaa. Ei.

…niin kyläyhdistys polttaa siellä pääsiäislauantaina kokon. Tulisitko sinä sen sytyttämään, ja voisit jotakin sanoakin.

Armas suostuu. Siinä olisi jotakin vertauskuvallista, kun risuista ja rangoista sekä muusta joutavasta kasattu ja hänen sytyttämänsä kokko roihuaa.

Armas raapaisee tikun ja ennen kuin tuli tarttuu paperitolloon, tuuli pyyhkäisee sen sammuksiin. Kaivaessaan kömpelöin sormin rasiasta uutta tikkua valahtaa laatikon sisältö märkään maahan.

Väkijoukosta muuan nuori mies naksauttaa puolihuolimattomasti sytkäristään tulen kokkoon, joka leimahtaa saman tien liekkeihin.

(684.)

Ryhtykäämme siis kansanvallalle! Siihen on tänään tilaisuus. Eikä maksa mitään.

Se on tämän päivän kehotus. Tänään kansa saa ilmaista tahtonsa ja äänestää kuntaansa päättäjät.

Päivän Helsingin Sanomat kertoi liikuttavan tarinan ”Vainotut saavat vihdoin äänestää”. Se kertoo espoolaisesta kolmilapsisesta pakistanilaisperheestä, jonka vanhemmat Abdul, 36, ja Iffat, 30, saavat ensimmäisen kerran eläessään käyttää äänioikeutta. Tuohon ikään mennessä suomalaiset ovat voineet äänestää eri vaaleissa kymmeniä kertoja.

Pakistanissa äänioikeuden käyttämisen on estänyt se, että aviopari kuuluu ahmadiyyamuslimien vähemmistöön, ”joka Pakistanissa on ahtaalla muulloinkin kuin vaalipäivinä”. Uskonnon vaihtaminen olisi taannut laveampia oikeuksia. Pakistanissa vaalipäivä on suuri juhla niille, jotka saavat äänestää. Niinpä pariskunta aikoo juhlia tänään äänestämisen jälkeen. Jospa meilläkin innostuttaisiin juhlamielelle tänään.

Uskomatonta, mutta näin se vaan on, että maailmaan mahtuu yhä vaikka kuinka paljon käsittämättömyyttä, kolloutta ja tyhmyyttä, alkeellista vihaa, jolla vallanpitäjät pönkittävät asemaansa ja jolla alistavat vääräuskoisia, köyhiä jne. Suomen yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden juuret ulottuvat sadan vuoden taakse. Se on jo aihe juhlaan.

Muistetaan hoitaa tänään kansalaisvelvollisuus. Jos ehdokas on vielä hakusessa, voi huoletta ottaa Annin piirustuksesta vihjeen ja äänestää hänen äitiään eli numeroa 72. En häntä tässä ala mainostamaan, mutta tuolle numerolle meni ennakkoon ääneni. Illalla nähdään, mihin se ja muut äänet riittävät.

***

Hyvin ne riittivät. 297 ääntä.

(683.)

Pyöräily, siinä erinomainen harrastus.

Jotkut pyöräilevät läpi vuoden, kun taas toisille, kuten minulle, riittää se aika vuotta, kun maa on sula, puussa lehti tai ainakin silmut eikä ajellessa palella sormia eikä varpaita. Samaa periaatetta noudatin veneillessä, eli järvelle ei kovalla tuulella eikä aallokolla. Olin niin sanoakseni tyynen veden veneilijä.

Tarkoitukseni on aivan lähipäivinä aloittaa pyöräily. Siis aikaisemmin kuin koskaan ryhdyttyäni tähän harrastukseen. Jos aloitus ei onnistu ensi sunnuntaina – kylmyyden, sateen tai jonkun muun luonnonoikun takia – onnistuu se ensi viikolla, kun menen huoltoryhmän (=vaimo) kanssa Gran Canarialle. Siellä on käyttööni viideksi päiväksi varattu Ghost Nivotel race carbon. Kovan luokan menijä!

Tässä vaiheessa kaikki näyttää kotoa katseltuna vaivattomalta: paikalliseen säätilaan kosketus tapahtuu netin kautta pelkkinä astelukuina, maasto näyttää kartasta katsottuna sopivalta eikä teillä ole tietoakaan muusta liikenteestä. No, kiirastorstaina illalla saan ensivaikutelman Gran Canarian ilmastosta. Tuttu tunne kun astuu lentokoneesta ulos pimeään iltaan ja lämpö hyväilee turistia. Siinä vaiheessa asia ilmaistaan, ”että niin kuin linnunmaitoa…”

Siitä päivä kerrallaan todellisuus tekee tilaa ja jonkin ajan kuluttua käyttöön tulee kuin varkain luonnehdinta, ettei tällaiseen helteeseen suomalainen totu. Sitten jo iskee katumus: lämpöähän täältä tultiin hakemaan.

Pyöräily ja varsinkin matkailu avartaa. Nytkin on pitänyt opetella englanniksi joitain polkupyörään liittyviä termejä. Tuohon kuvaan niitä olen laittanut, tosin viitenumerot ovat kovin pieniä. 1. the drop handlebars /racing handlebars (ohjaus/sarvet), 2. the frame of the road racer (pyörän kehys), 3. the racing saddle (satula) 4. the spare tubular tyre or tire (vararengas) 5.  the tubular tyre, 6. the chain (kettingit), 7. the pedal (poljin).

Noilla pääse alkuun, kun käytössä pitäisi vielä olla lukkopolkimet eli pedal klicks. Ja ikään kuin ylimääräiseksi opin uuden sanonnan eli idiomin: take your foot off pedal. Eli otetaanpas vähän iisimmin.

Hyvä ohje pyöräilijälle ja vallankin turistille.

[Tuo otsikko kuuluu saksaksi zwei Fliegen mit einem Schlag eli kaksi kärpästä yhdellä iskulla.]

(682.)

Maanantaina jumpan vetäjä – olin nimittää häntä”tytöksi”, toki pieni ja pippurinen sekä puhelias hän on – sanoi laittavansa meille äijän köriläille enemmän tasapainottelua ja liikkuvuutta kuin vauhtia ja huhkimista. Siitä se jumppa alkoi ties monennenko kerran, ja me toteutimme kuuliaisesti Riikan ohjeita.

Tehokkaan lämmittelyvaiheen jälkeen piti valita tasavertainen kaveri.  Minun vastustajakseni asettui maratoonarina kunnostautunut Tuure, joka otti edessäni paikan kenttään vedetyllä viivalla. Tartuimme toisiamme kädestä sellaisella tervehdysotteella tarkoituksenamme nykäisyillä horjuttaa vastustajaa. Tuttua touhua kouluajoilta. Onnistuimme heilauttamaan edestakaisilla käsiliikkeillä toisiamme, vaan ei se ihan noin vain käynyt. Pelin henki jatkui niin, että seisoessamme kosketusetäisyydellä yritimme toisella kädellä tönäisemällä vastustajaa hartiasta saada tätä pois viivalta ja itse pysyä viivalla. Sekään ei pelkällä voimalla onistunut; piti väistellä ja kuitenkin pysyä tasapainossa ja aloitteellinen piti olla.

Herkästi alkoi hiki kirpoilla otsalle, vaikka emme huonokuntoisia olleet, mutta  kun kisattiin, piti olla tosissaan. Hojaantuipa siinä tuoksinassa muuan ottelupari rähmälleen pitkin permantoa. Kevyesti ja naureskellen raavaat ukot pyörähtelivät kootessaan itseään ylös.

Jumppa päätti taas yhden maanantain kuten se on päättänyt jo usean vuoden ajan. Vähiin käyvät kevään maanantaijumpat. Kahdesti enää kokoonnumme ennen neljän kuukauden taukoa eli laidunkautta. Näin vuosi eli syys- ja kevätkausi päättyy ja pitää vaihtaa lajia. Vien polkupyörän huoltoon Törnävälle polkupyöräliikkeen ammattimiehelle, ja jos ensi sunnuntai ei aivan mahdoton ole, polkaisen Komialle kirkolle eli Ylistaroon. Se olisi pyöräilykauden avaus

Ja uiminen jatkuu kolmen kilometrin kertarykäisyillä muutaman kerran viikossa, kunnes uimahalli menee kesätauolle. Mukava oli eilen maanantaina aamupäivällä nousta altaasta 66 minuutin kroolaamisen jälkeen. Saunaan en välittänyt enää mennä. Anni, 9 v, opasti sunnuntaisen uintitreeninsä jälkeen, ettei uimari tarvitse silloin harjoituksissa juomaa, jos ei hän mene lopuksi hikoilemaan saunaan. Ohjetta oli helppo noudattaa, koska mukanani ei ollut  juotavaa, niinpä suuntasin suihkun jälkeen yläkertaan ja vedin kuteet päälle.

Aika harvoin poikkean uimahallissa saunaan. Siellä kun melkein aina joku löylyttäjä mättää kiukaalle vettä vähääkään välittämättä muista. Meillä vähempiin löylyihin tottuneilla puheenaiheet loppuvat ja yksi toisensa jälkeen livistää pois saunasta.

***

Jos joku, joka ei vielä ole hoitanut kansalaisvelvollisuuttaan ennakkoon, haluaa kunnallisvaaleja varten vinkin, annan sellaisen eli numeron 72. Tasapuolisuuden nimissä ja sen suurempaa numeroa tekemättä mainitsen, että tarjolla on muitakin ehdokkaita, mutta kunhan esitin oman mielipiteeni.

Se sallitaan näin vaalien alusviikolla. Tämä on sitä kansanvaltaa, eli me kansalaiset pääsemme toteuttamaan yhtäläistä oikeutta ja valitsemaan valtaa käyttävät. Sitä sanotaan myös demokratiaksi.

(681.)

Suomessa on seitsemän vuodenaikaa: Kevät, kesä, syksy ja neljä talvea. Kevät näytti jo syrjäyttäneen talven. Lumet sulivat, hiekoitushiekat kaduilta ja pihoista jynssättiin pois ja kollikissat aloittivat  mouruamisensa. Muuttolinnuista on raportoitu, ja uroskyyt ovat luikerrelleet lekottelemaan kevätlämpöön.

Vaan millainen näky eräänä aamuna ulkona levittäytyi nostettuani  kaihtimen ylös: vitivalkoinen ja pehmeä lumivaippa ulottui joka paikkaan, maisemasta muut värit oli viety pois. Lunta satoi lisää. Koiralenkillä lumi osoittautui kosteaksi, siis nopeasti sulavaksi ja lämpöasteiden ansiosta haihtuvaksi.

Tuttu aamulenkkeilijä otti rukkasen kädestään ja rapsutti Capua ja sanoi, että kaiken lumen pitää ensin tulla ennen kuin kevät ottaa vallan. ”Ja nyt on kyse siitä jälkitoimituksesta”, hän lisäsi ja toivotti kuten tavallisesti hyvää päivän jatkoa.

Joo-o, taisi alkaa tämän vuoden neljäs talvi?

Ryhtyessämme virtuaaliselle aamuvisailulle Kainuun kollega esitti:”Ota sukset esille ja mene Linnanpuistoon hiihtämään.” No, en ihan niin pöyröö ole, mutta ajatus käväisi mielessäni. Aamun uinnin aikana auton katolle oli kertynyt usean sentin kerros tuoretta lunta, ja taivaalta sitä putoili kaiken aikaa.

Kahvimukillisen jälkeen alkoi vaivata toimettomuus, samanlainen kuin pikkupoikana, kun hyvin alkaneen kesäpäivän pilaa vesisade. Onneksi kiirastorstaina alkava Kanarian-matka synnytti aktiviteettia, ja löysin netistä tarjonnan lomasaaren polkupyöräreittejä. Kopioin kartan, johon piirsin tussilla muutaman vaihtoehdon: Yhdestä kertyy 90 km ja lyhyemmistä 60 km ja 40 km. Eivät ne ole pituudellaan pilattuj. Seinäjoelta Vaasaan matkaa tulee 80 km ja Seinäjoki–Lapua–Kitinoja–Halkosaari–Seinäjoki-rykäisystä kuusi peninkulmaa. Toki lenkkien ero on siinä, että näissä maisemissa ajellaan tasamaata ja Kanarialla poljetaan vuoristossa. Niin ja lämmössä ellei peräti helteessä kun naapurissa on Afrikka.

Afrikka ei siis ole kaukana niin kuin sen sijainnin päätteli miesporukka Hyllybaarissa. Yhdellä oli varman tuntuinen tieto: ”Ei sieltä pitkä matka ole, kun Atrialle tuloo joka aamu neekeri töihin polkupyörällä.”

(680.)

Ajattelin parisen viikkoa sitten palattuani Saariselältä, että kotomaisemissa saattaisi vielä jonkin verran hiihdellä. Se osoittautui toiveajatteluksi. Linnanpuiston kiertäjä Väiski tosin vielä maanantaina päästeli edestakaisin suksilla Linnanpuiston jääkerroksen peittämää futiskenttää. Vauhtia piisasi.

Monikäyttöinen kenttä: kesät potkitaan jalkapalloa, heitetään frisbiitä ja syksyn ja lumen tultua hiihdetään mitä nyt uudenvuodenaattona kielloista huolimatta joku käy ampumassa raketteja ja jättää jälkeensä kuorman roskaa.

Hiihtosuhdanteen aikaan harvensin uintikertoja, mutta tänään jo ensimmäiset kauhaisut ja ote vedestä tuntuivat riuskoilta. Kolme kilometriä taittui reilussa 65 minuutissa. Sellainen vauhti alkaa hipoa tasoiseni kuntoilijan maksimia. Koululaisten lisäksi meitä polskijoita, viuhtojia, sukeltelijoita ja vesijuoksijoita oli tavanomainen määrä, vaan en nähnyt ainoatakaan kunnallisvaaliehdokasta ja tänään alkoi ennakkoäänestys!. (Annan hyvän vinkin seinäjokelaisille eli numeron 72.)

Viereisen radan tyypit tunnistin, kaksi tuttua työajoilta A. Jokinen ja J. Asu. Lähtiessäni tapasin vielä hävittäjiä ja muita ilma-aluksia harrastavan herrasmiehen. Hänestä oli jokin aika sitten mielenkiintoinen juttu maakuntalehdessä. Kysyin, osallistuuko hän kesäkuussa Rengonharjun ilmailunäytökseen muuten kuin katsojana. ”Sillä tavalla osallistun, että lennän matkustajana Helsingistä Seinäjoelle DC-3:lla, Suomen ainoalla.” Saatoin mainita, että minä olen lentänyt sellaisella joskus 50-luvun lopulla Tampereen Härmälästä Kuopion Rissalaan ja takaisin. Kuvassa paluu Härmälään kitaran ja lentoemon kanssa.

Lähdettyäni uimasta autovanhuksen valot eivät vilkahtaneet eikä ovi auennut napsahtaen kun suuntasin avaimen kaukosäätimen kotteroa kohden. Pahin tapahtui kun väänsin virta-avainta: ei inahdustakaan.

Jätin auton pysäköintiruutuun säädettyäni parkkikiekkoon lisää armonaikaa. Vävy, joka hallitsee myös autoilun varjopuolia, lupasi saapua apuun piuhojen ja laturin kanssa hoidettuaan ensin muutaman työasian.

Ei kelvannut vanhalle akulle tarjottu virta ja käynnistysyritykset kuulostivat surkeilta. Vanha konsti osoittautui päteväksi eli auto työnnettiin lievää alamäkeä ja nostin kytkimen: auto hurahti käyntiin. Hankkiaksemme lisälatausta ajoin Citymarkettiin, ja poika jäi ylläpitämään auton käyntiä kipaistuani hehtaarihalliin.

Tapasin vanhan työkaverin A. Vainion, urheilumiehiä hänkin, vaikka vaikuttaa vanhan liiton mieheltä rockin alalla. Kysyi siinä kiireessä, että mitä näille blogeilleni on tapahtunut kun hän ei niitä enää löydä. Sanoin, että on ollut vähän hiljaisempaa. Se ei hänelle riittänyt, hän kun ei enää löydä näitä sepustuksia. Harmi, totesin ja A. Vainio toisti, että harmi. Lupasin laittaa hänelle sähköpostitse osoitteen vai mikä linkki se on, jotta harmitus loppuu.

Vaikka en ole kunnallisvaaliehdokas, ei minulla ole varaa menettää ainoatakaan lukijaani.

Tänne muuten ilmestyy pikapuoliin pyöräilyaiheista tarinointia. Lähden kiirastorstaina viikoksi Gran Canarialle. Siellä on jo polkupyörä varattuna, ja sillä laatuvehkeellä aion kivuta enemmän ja vähemmän jyrkkiä teitä ylös ja vastaavasti lasketella niitä alas. Joku tosin varoitteli, ettei alamäissä pidä lyöttäytyä sveitsiläisten joukkoon, ne kun ovat siinä menossa päässilmäisiä.

(679.)

Hiihtely tältä talvelta lienee lopuillaan – ainakin kotikulmilla. Sen saatoin kokea viikonloppuna. Lähdin lauantaina suksineni vanhasta tottumuksesta Joupiskalle. Kuntoradan ladun olin jo pari päivää aiemmin havainnut siitä ohi ajaessani muuttuneen jäiseksi ja päivän mittaan vettyneeksi uraksi. Näkyi siellä kuitenkin pari hiihtäjää sivakoivan.

Lätäkköiseltä Kyrkösjärven parkkipaikalta sukset piti kantaa hiihtouralle, kiinnittää liukkaalla jäätiköllä monoihin ja todeta, että ainoa järkevä hiihtotapa on lykkiä vuorotahtia eli tasapökkää. Jo muutama työntö kiihdytti vauhtia. Piti varoa, ettei meno yhtäkkiä tyssää kevätauringon armottomasti sulattamiin kaistaleihin. Tiukka ja jopa vaarallinen tilanne koitui laskiessani vesitornilta lähtevää myötälettä, kun sukset tärisivät ja rohisivat pahaenteisesti jäätä vasten. Jarruttamisesta ei tullut mitään, kunhan koetin pysyä pystyssä ja baanalla.

Maaston tasaannuttua saatoin nauttia omaehtoisesti hankitusta vauhdista. Mäentöyräät lykin riuskasti ylös. Siinä ensimmäisessä, hieman pidemmässä vastamäessä ei auttanut kuin iskeä sauvaa jäätikköön ja työntää niin, että sauvat taipuivat luokille. Sen jälkeen ei muuta kuin vauhdikasta menoa kohti Tuomikylää ja siitä suunta Ahonkylään. Vähän ennen Tuomikylän laavua jää oli sulanut isolta alalta. Paikka on ympäri vuoden jotenkin kelirikkoinen. Sen pääsi kiertämään varovasti sukset jalassa astellen heinikkoista reunaa. Ennen Ahonkylään latu-ura muuttui kuravelliksi, joten oli hyvä lähteä takaisin.

Matkaa tästä lauantain ja vielä sunnuntaina toistetusta vauhdikkaasta lenkistä kertyi yhteensä neljäkymmentä kilometriä. Kotona asetellessani suksinippua varastossa orrelle kuulin nappiradiosta meteorologi Seija Paasonen epäilevän, että on tätä maaliskuuta vielä sen verran, että luntakin voi sataa. Ja ihan kunnolla. Hiihtäjiä hän ei kannustanut, mutta varoitteli kesärenkaiden vaihtajia.

Toissaviikkoinen Lapin-reissu vahvisti sitä maantieteellistä tosiseikkaa, että Suomi on pitkä maa. Inarin Saariselällä lunta piisaa hiihdettäväksi vielä monta viikkoa, eikä sitä aurinkokaan ihan puoliteholla sulata. Paluumatkalla katselin junasta rantaradan maisemia ja lumen käymistä yhä niukemmaksi.

Jos talvi oli siinä, hyvä niin. Hiihdon suhteen se meni perinteisesti, ja ehdin nähdä Seinäjoen kaupunginteatterin Täällä pohjantähden alla –näytelmän. Näytökset kun on myyty loppuun. Ja mainio esitys se oli.

Olikohan vieressäni istunut herra myös hiihtänyt kelpo lenkin päivällä, mutta pitkän tovin hän nukkui esityksen alussa. Teatterista jokainen saa nauttia omalla tavallaan. Miksi ruveta vastustamaan pehmeän istuimen vetovoimaa, kunhan ei ylly kuorsaamaan.

Huomasin herralla oikean käden ranteessa aktiivisuusrannekkeen, siis lahjomattoman vireyden mittaajan. Siitä hän on voinut esityksen jälkeen todeta, että onpa palautuminen sujunut täydellisesti.

***

Pentti Heikkilän valokuvaa ei sen kummemmin tarvitse selitellä.

(678.)

Tästä sunnuntaista näyttää kehittyvän sopiva päätös tämänkertaiselle hiihtojaksolle. Eilisen suunnnitelmat eivät täysin toteutuneet, mutta näissä oloissa suunnitelmien ja toteutuksen ei välttämättä tarvitse mennäkään yksiin. Hiihdeltyä toki eilenkin tuli, samoin syötyä hyvin ja nimenomaan aasialaisittain. Tänään kun jonakin ajankohtana herkuttelemme poronkäristyksellä, on kulinarismi hoidettu.

Eilen istuksiessamme Kaisalla oli siinä pariskunta, jonka puheenparresta en heti saanut selkoa. Kysyin, mitä kieltä puhutte. Mies sanoi kieleksi ja kansallisuudeksi hollannin. Hetken kuluttua rouva kaivoi kännykästään esille valokuvia hollantilaisten talviliikunnasta. Siinä auringonpaisteessa poseerattiin peilikirkkaalla jäällä jollakin kanavalla pikaluistimet jalassa. Hollantilaisetkaan eivät joka vuosi pääse nauttimaan talven riemuista ja kiidättelemään kanaville. Ilmasto lämpenee, toteaa herra. Pariskunta oli lähtöisin Amsterdamista, ja aikoivat tulla toistekin Suomeen ja hiihtelemään.

Jos ei ole Suomea siunattu pinnanmuotojen korkeuseroilla, niin eipä hollantilaisetkaan niillä pääse pröystäilemään, mutta meikäläisestä kuulosti ylevältä, kun Hollannin herra puhui vuorista tarkoittaen meikäläisten tuntureita.

Sen verran siitä keskustelusta syntyi virikettä, että koitimme selvittää vuoren ja tunturin eroa. Googlaamalla selvisi, että vuori on ympäröivää aluetta selvästi korkeampi pinnanmuoto. Vuorella on tyypillisesti jyrkät rinteet, suhteellisen helposti rajattavissa oleva huippualue ja huomattavat paikalliset korkeuserot. Vuoria muodostuu laattatektonisten mekanismien tai vulkaanisen toiminnan tuloksena.

No, niin tunturi on sitten vain kukkula.

Tänään hiihto-ohjelmaan ei kuulu yhtään tunturin ylitystä, eilenkin vain piipahdimmE Iisakkipään kupeelta. Riittänee tälle reissulle, kun on ylitetty Kaunispää, Palopää ja Kiilopää. Selfiekuvassa olemme juuri Kaunispään laella.
(677.)

 

Jos tämä lauantai menee suunnitellusti, täyttyy minulla Lapin ensimmäisen hiihtoviikon minimimäärä eli 200 hiihtokilometriä. Eipä se suurta ponnistelua vaadi, vain 27 kilometrin hiihtelyn, joka tulee Kuutamolatua Kiilopäälle ja takaisin.

Kainuuun kollegasta pitää sen verran mainita, että siinä varsinainen hiihtovirtuoosi: tammikuun alussa 68-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi hän hiihti tuon määrä kilometrejä. Hiihdon hän tiivisti siihen, että se kesti hämärästä hämärään. Toinen hänen urotekonsa, Tervahiihdon 89 kilometriä pari viikkoa sitten muistuttaa, että kovassa seurassa olen.

Eilen hiihtelimme sellaisessa säässä, joka usein on tallennettu lukuisiin lappiaiheisiin postikortteihin. Niissä kuvissa pääosassa ovat avarat, lumiset ja kirkkaat maisemat. Ja joissakin kuvissa vaivaiskoivujen seassa kuopii jäkälää poro. Niin, eilisen lenkki, minulla noin 43 ja kollegalla 47 kilometriä taittui auringonpaisteessa ja luistavissa kelioloissa. Muitakin, vaan ei poroja, oli liikkeellä, heistä parhaiten jäi mieleeni muutama riuska luistellen vastaan ja ohi sujahtanut tyyppi.

Meikäläisen huippunopeudeksi Sportstracker mittasi 33 km/h. Sellaiseen vauhtiin pääsin laskiessani ja välillä himmatessani Kaunispäätä alas. Siinä meno yltyi hetkellisesti noihin lukemiin Luuvaaran rinteessä antaessani suksille luvan, mutta vain silmänräpäykseksi, vapaaseen laskuun. Totuuden nimissä on tunnustettava, ettei tällä iällä enää alamäet tuota entisaikaista hurmaa. Vain pelkoa ja tutinaa. Ylämäkien kapuaminen on meikäläisen juttu, niin ja hiihto tasamaalla kun suksi luistaa.

Tämän päivän aikeemme kollegan kanssa on käydä Kiilopään matkailumajalla. Sieltä kun palailemme Saariselälle tuttua reittiä, saatamme poiketa Laanilassa Kaisalle herkuttelemaan Inarin muikuilla. Niitä söimme muutama päivä sitten, ja siitä jäi sellainen lähtemätön makuelämys, joka ei jätä rauhaan. Ruokailu Kaisan lokaalissa hoituu tilassa, johon on sijoitettu perinneaineistoa metsätyöstä savottoineen; on työkaluja, käyttöesineitä ja valokuvia. Melkein tuntuu kuin istuisi todenmukaisessa tukkikämpässä. Vain haju puuttuu. Ruoan lisäksi vaikutuksen tekevät valokuvat hevosista, joiden kiskottavana upottavassa lumihangessa on ollut melkoiset kuormat. Tuskin puu metsästä olisi liikkunut ilman hevosia.

Jos on hevonen ollut korvaamaton apu sodissamme takaamassa itsenäisyyttämme, on sen merkitys ollut mittaamaton kansantaloudessamme. Eikä ollut yhtään liioiteltu äskettäinen Sami, Musti, Jauhojärven käyttämä vertaus Iivo Niskasesta tämän kultahiihdon jälkeen, ettei se ollut mikään ihme, kun miehen kunto on kuin hevosella. Suomentyöhevosella.
(676.)

Olipa hauska saada viesti kotipuolesta. Vielä kun lähettäjät ovat vanhoja ystäviä, Raija entinen työkaveri ja Heikki intomielinen suksittelija, oikea Lapin-hiihtäjä. Hänet tapaan täällä Saariselällä melkein joka kertaa. Viimeksi joulukuun alussa tiheän kaamoksen verhotessa maisemaa palaillessani Kiilopäältä, niin siinä kohdassa, mistä lähtee latu Ahopään ylitse Kiilopäälle, seisoskeli Heikki. Kuulumiset vaihdettuamme jatkoimme peräkanaa kohti Laanilaa ja kylää.

No joo, Heikki on huumorimiehiä, sellaisiahan me useimmat täällä kävijät olemme. Pipo ei näissä oloissa saa kiristää. Nyt hän kannustaa viestissään minua jatkamaan harjoittelua pitkäperjantaina suksittavaa Vaskoolihiihtoa silmällä pitäen. Tähänastista hiihtosaldoani hän pitää lupaavana vaikka siitä puuttuu vielä viimeistelyharjoitus. Pitää Heikille kuitenkin ilmoittaa, että Vaskoolihiihto jää tänä vuonna minulta suorittamatta. Syy on aika painava, matkustan vaimon kanssa viikoksi Cran Canarialle kiirastorstaina. Siellä aion vuokrata kelpo polkupyörän eli cyklocrossin ja tehdä sillä vaativia lenkkejä vuoristoisessa maastossa. Näin koetan korvata kuuden peninkulman Vaskoolihiihdon ja samalla lisätä veren punasoluja! Se edellyttää päivittäisiä lenkkejä, mutta tuohon aikaan Kanarialla ei taida vielä olla kovin helteistä. Ja vaikka olisi, silti menen niin, että ketjut soivat.

Täytyy toivoa, että Kanarialta palattuani Etelä-Pohjanmaalla on polkupyöräilykelit ja pääsen heittämään Simpsiön lenkin sekä piipahtamaan Pojanluoman kautta Kurikan Luopaan. Sinne kun muutti muuan tuttava Nellinsä kanssa. Nelli on kultainennoutaja. Kyseisen tuttavan kanssa saatamme pelata erän šakkia.

Tänään torstaina pidän hiihdossa palauttelupäivän eli pistän reppuun käristepakkauksen, sinappituubin sekä juomat ja sujuttelen Kainuun kollegan kanssa Lutto-tuvalle, jonne tulee edestakaisin noin peninkulma tasaista maastoa. Käriste kypsyy oivalliseksi kamiinassa ja maistuu herkulliselta hiihtoretkellä samoin kuin maistuu munkki ja kaakao Savottakahvilassa. Niin, ja maistuu käriste myös Kuninkuusraveissa. Siellä pitää vain varoa, ettei sinappi valu paidan rintamukselle. Täällä sinappi tuubista puristettuna on siksi kiinteää, ettei tuollaista vaaraa ole.

Näillä mennään, kuuluu kulunut, mutta jossain mielessä käyttökelpoinen sanonta. Täällä muuten on vaikea edes kuvitella, millainen lumikurjuus eli lumettomuus siellä kotopuolessa vallitsee.
(675.)