Kategoria: Yleinen

Jos sanoisin, että altaasta noustessani olin kuin uitettu koira, valehtelisin ainakin osittain. Paikkansa pitää, että olin juuri niin märkä kuin kolmen kilometrin uimisen jälkeen ihminen tai koira on. Kukaan ei kuitenkaan minua uittanut; uin omasta vapaasta tahdostani.

Poistuessani sukeltelin rataköysien alitse kohti portaita, joita pitkin nousin altaasta. Uimareita ja vesijuoksijoita oli vähän, koululaisiakin tuli vasta lähtiessäni. Tilaa uima-altaassa on yleensä riittävästi aamupäivällä ja iltapäivän alkaessa. Uin yksikseni nopeiden kuntouimareiden radalla lukuun ottamatta alun muutamaa sataa metriä, jolloin muuan nuorimies siinä polskutteli. Sovimme hyvin samalle radalle. Hän noudatti uintietikettiä, eikä lähtenyt suin päin päädystä niin, että olisi kohta ollut edessäni, vaan odotti minun kääntyvän ensin, ja lähti sitten. Niitä kun on ”vesipetoja”, jotka eivät välitä toisten vauhdista ja joita sitten joutuu ohittelemaan. Silloin toivoo pääsevänsä edellä kiemurtelevan ohitse alitse.

Ei ole mikään ongelma, vaikka samalla radalla ui useampikin kunhan heidän vauhtinsa pysyy tasaisena, jolloin tällaisessa helminauhassa ohittelu on sujuvaa.

Kolmen kilometrin uintiin käytän aikaa muutaman minuutin päälle tunnin. Hölkkäillessäni (valokuva) saatoin parhaimmillani hyvässä myötätuulessa pistellä peninkulman  tunnissa. Niinpä ajattelin että tuollainen kolmen kilometrin uinti vastaisi kymmenen kilometrin juoksua.

Kotona tutkiskelin uintejani, jotka olen tallettanut Polar-mittarillani siistiksi tilastoksi, ja huomaan perjantaisen suorituksen olleen70:nnen kun aloitin tämän uintikauden viime elokuun 8. päivä. Uintikilometrejä on kertynyt 210. Jos rohkenen muuttaa sen juoksuksi, peninkulmia siitä tulisi 70 eli 700 kilometriä. Melkoinen taival, jota polveni ei juosten, lönkötellen eikä edes rientomarssien kestäisi. Onneksi kesät talvet voi uida, talvella hiihtää ja kesällä polvea säästävästi pyöräillä. Ensi kesänä otan ohjelmaan melonnan. Siinä sitä ruumiinkulttuuria yhdelle miehelle.

Kunhan vielä huolehdin tai ainakin yritän huolehtia siitä ominaisuudesta, joka helpottaa terveen sielun säilyttämistä terveessä ruumiissa, jatkan tätä blogailua. Suuria älynväläyksiä ne eivät tarjoa, mutta ovatpa ajatusten jatkeita joka tapauksessa.

(792.)

Brisbanelainen George Corones, 99, aloitti urheilu-uransa varhain ja ehti sen kertaalleen jo lopettaa toisen maailmansodan alettua. Uudestaan Corones aloitti uinnin 80-vuotiaana vuonna 1998. Viime viikon keskiviikkona 28.2. kävi sitten toteen sanonta, että mikään ei ole liian myöhäistä; Corones näet rikkoi ensin 100-vuotiaiden 50 metrin vapaauinnin ME:n ja kolme päivää myöhemmin 100 metrin ME:n.

Lyhyemmän matkan hän kroolasi 56,12 ja pidemmän 2,30. Kelpo aikoja nuoremmillekin. Australian Guardianin haastattelussa mestariuimari harmittelee, ettei oikein kuullut starttipistoolin pamausta. Sen sijaan hän tunsi uinnin aikana, kuinka häntä kannustettiin. Uinnin jälkeen senioriuimari sanoi, ettei ollut aivan huippuvireessä, koska oli pitänyt uinnissa paussia. ”Mutta tämä riitti.”

Corones ylistää uintia muistuttamalla, että ”vedessä olet painoton, joten voit hyödyntää kehosi kaikkia lihaksia ja jänteitä niin, ettei paino niitä kuormita”. Niinpä huhtikuussa 100 vuotta täyttävä uimari voi harjoitella ilman kipuja. Kilpailla hän voi 100–104-vuotiaiden sarjassa, johon ovat oikeutettuja vuosina 1914–1918 syntyneet.

Miesten 50 metrin vapaauinnin ME on 20,19 jonka brasilialainen César Cielo ui vuonna 2009, jolloin hän oli 22-vuotias. Hänen ja Coronesin ennätysajoilla on eroa noin 36 sekuntia, mutta onpa ennätyksiä rikkoneilla uimareilla ollut ikäeroa peräti 78 vuotta.

Kuvassa satavuotias ME-uimari George Corones tuulettaa. [Kuvakaappaus Guardianista.]

(791.)

Sattuneesta syystä asioin keskiviikkona Applen jälleenmyyntiliikkeessä. Sieltä ilmoitettiin iPadini vaihtokoneen saapuneen, joten lähdin noutamaan sen. Vanhan laitteen oikukas akku oli osoittanut akkutestissä puutteita, ja koska niitä (akkuja) ei uusita, vaihdetaan koko kone uuteen. Ilman rahaa vaihtokauppa ei onnistu. Minulta siihen meni 159 euroa.

Liikkeestä poistuessaan muuan tuttava totesi, ettei minua ole näkynyt ladulla. Jonakin talvena näin hänet vaimonsa kanssa hiihtelemässä harva se päivä. Sanoin tuttavalle, etten minä liioin ole nähnyt sinua ladulla. Kertasin hänelle lyhyesti aloittaneeni hiihdot marraskuun alussa Lapissa, minkä jälkeen etelässä maa oli lumeton ja joulunaikaan, kun alkoivat hiihtokelit, olin Thaimaassa. Suksille pääsin vasta loppiaisen jälkeen. Kärki oli ottanut etumatkaa, jopa päässyt karkuun. Tästä kun ehdin ladulle, sanoin, täyttyy seitsemässadas hiihtokilometrini, ja talvea on vielä jäljellä.

Suurimman osan kilometreistäni olen hiihtänyt näissä maisemissa. Totesin vielä sen, etteivät latumme ole sivunneet toisiamme eivätkä ajoitukset menneet yksiin.

Asiointi vei yllättävän kauan, sillä jouduin välillä käväisemään kotonakin. Ladulle pääsin viideltä. Olin toki aamupäivällä kokeillut suksien luistoa Linnanpuiston kentällä, ja hyvä se oli. Joupiskalla luisto ei enää ollut yhtä sujuvaa, mutta se parani matkan edistyessä. Tähän aikaan päivästä hiihtäjiä oli runsaasti menossa ja tulossa, ja heti alkumetreillä vastaan hiihtää lenkiltä palaava tuttu..

Hiihdin Ahonkylän laavulle, jonne edestakaista matkaa tulee 17 kilometriä, ja kun lisään siihen aamupäivän noin 8 kilometriä, päivämatkaa kertyy 25 kilometriä.

Melko pian paluumatkalle lähdettyäni vastaan tulee vanha työkaveri, Arto T. Hän ahertaa yhä töissä. Sen verran hänellä on vauhtia, että hädin tuskin ehdimme tervehtiä, enkä enää kuule mitä hän sanoo etääntyessään kauaksi taakseni. Tuumin, että kello on niitä aikoja, että hän on suoriutunut töistään sopivasti ehtiäkseen hiihtolenkille. Ei mene kuin tovi, kun tulee toinen työkaveri, Jouni T., hänkin yhä töissä. Huomattuaan minut hän jarruttaa luistelun ja rupattelemme hetken. Illalla näen hänen Sportstracker-päivityksestään hänen lenkkinsä pituuden, noin 23 kilometriä ja sen, että hän on viillättänyt melkoista vauhtia,13,5 km/h. Siinä vasta hiihtäjä, ja vielä kovempi hiihtäjä on hänen veljensä.

Minäkin innostun luistelemaan, ja kokeilu vie melkein kilometrin pitkin sitä suoraa, jonka varrella on viime aikoina tehty mittavat metsätyöt. Pöllejä on kasattu korkeaksi ja pitkäksi pinoksi, ja näkyy siellä nytkin loistavan jonkin metsäkoneen valot. Luistellessa vauhtini kiihtyy huomaamatta ja pian se tuntuu säärissä, sillä luistelu vaatii omat suksensa ja pidemmät sauvat ja myös monot. Siirryn karvapohjasuksineni ladulle ja annan vauhdin ja hengityksen tasaantua.

Ladunvarren valot saavat nuorten mäntyjen oksien varjot heijastumaan ladulle hennon sinisinä. Hetken jo vaikuttaa siltä, kuin ladulle on läiskytetty sinistä maalia. Ilmiö häipyy saman tien kun olen hiihtänyt varjon lähelle.

(790.

Eilen siis torstaina – tätä kirjoittaessani on perjantai 2.3. ja vaimoni syntymäpäivä – kellon lähennellessä iltakuutta innostuin vielä jostakin syystä lähtemään hiihtämään. Yksi, ratkaiseva syy oli pakkasen lauhtuminen, ja ennuste lupasi pakkasukon rymyävän seuraavana päivänä vielä raivokkaammin, joten silloin hiihtäminen jäisi. Hiihtokelpoisten päivien hyödyntäminen palkitsee siinä vaiheessa kun lumet ovat sulaneet ja tilastoista huomaan, että hiihtopäiviä on enemmän kuin hiihtämättömiä päiviä.

Eilinen hiihto ei sujunut loppuun asti ihanteellisissa oloissa. Pakkanen kiristyi salakavalasti, suksien luisto katosi ja sormia alkoi palella. ”Tästä jos käännyn takaisin, kilometrejä tulee 13,6, mutta hiihdän vielä sen verran, että tulee viisitoista”, ajattelin ja yritin saada kohmettuviin sormiini lämpöä taivuttelemalla niitä ahtaan rukkasen sisässä. Kylmä sai kuitenkin yliotetta.

Paluumatkalla, niin hiihto tapahtui edestakaisin samaa latua, yritin pitää vauhtia ja olla ajattelematta sormiani. Varpaita ei muuten paleltanut yhtään. Se on ehkä tehokkaiden Yoko-merkkisten mononlämmittimien ansiota, ja olin lähtiessäni vetänyt jalkoihini kahdet sukat. Olisivatpa sormetkin yhtä suojassa, ajattelin lykkiessäni täysikuun ja keinovalojen valaistessa uraa.

Viimeisellä suoralla kuntoradalta tultaessa Kyrkösjärven rantaa seurailevalle ladulle huomaan ladun varteen muutaman kymmenen metrin välein sytytetyn ulkotulia. Niiden lepattavat liekit loivat hiljaiseen iltaan salaperäistä tuntua kun ladulla ei tullut ketään vastaan eikä mennyt ohitseni. Jos joku oli ne oma-aloitteisesti siihen asetellut, niin jo on ollut viitseliäs. Seuraavana päivänä kävi ilmi, että tulet kuuluivat Suomen Ladun tempaukseen.

Kävi mielessäni, että tempaisen  kintaat käsistä ja jään hetkeksi lämmittämään sormiani. Päätepisteeseen ei kuitenkaan tarvinnut kauan lykkiä tasatahtia, joten se idea sai olla.

Kotona otin lämpimän suihkun, söin lautasellinen spagettia ja join tölkin olutta. Jotenkin jaksoin vielä katsoa iltauutiset ja siten olen nukahtanut. Unta riitti aamuviiteen.

Tämän päivän eli perjantain olen kulkenut ikkunalta ikkunalle ja tarkastanut niiden ulkomittareiden elohopeapylvään korkeutta. Keskipäivällä pakkanen näkyy lauhtuneen jo reilusti alle kymmenen asteen. Tästä tulee hiihtopäivä. Uskon pärjääväni näissä oloissa eilisellä varustuksella. Suksetkaan eivät tarvitse ylimääräistä huoltoa.

Ennen kuin hankkiudun ladulle, otan lyhyet päiväunet ja sen jälkeen juon kupin kahvia. Silloin pakkasta pitäisi Ilmatieteen laitoksen ennusteen mukaan olla kuutisen astetta.

Sininen Paukaneva, kutsuva latu ja hiihtäjän varjo. Kuva: Pentti Heikkilä.

(789.)

Se oli siinä, meinaan helmikuu.

Maailman lyhin kuukausi, joka vuodesta toiseen ehtii ansaita vuoden kylmimmän kuukauden tittelin. Menemme kuitenkin kovaa vauhtia kohti kevättä, päivät pidentyvät ja valo lisääntyy auringon viipyessä yhä kauemmin taivaalla.

Näin vuosikymmeniä sitten Suomeen muuttaneen argentiinalaisen tutun. Kysyin häneltä, oletko tottunut näihin meikäläisiin pakkasiin? Hän pyöritti vakavana päätään ja sanoi, ettei niihin voi tottua. Lisäsi sitten, että nämä teidän vuodenaikojenne vaihtelut sen sijaan ovat jotain käsittämätöntä.

Ei minulla helmikuusta ole valittamista. Jos jaan menneen kuukauden 28 päivää harrastamisen mukaan, tarkoitan vain liikunnallista harrastamista, niin hiihto vei ajastani suurimman osuuden, 50,8 prosenttia. Huomaan koiran ulkoiluttamisesta tulleen merkittävän ajankulun, 24,6 prosenttia, uinnin osuus helmikuussa oli 18 prosenttia. Muun liikunnan, kuten jumpan ja kuntosalin osuus oli 6,6 prosenttia. Laskelmaan olen päätynyt leluksi luokitellun aktiivisuusrannekkeen, Polar 360:n ja vakavasti otettavan SportsTracker- sovelluksen avulla. Edellyttäen, että ennen jokaista liikuntasuoritusta – kieltämättä ladulle tai uimahalliin lähteminen tuntuu joskus suorittamiselta – muistan painaa mittauslaitteen käyntiin.

Mittarin mukaan helmikuun liikkumiseni tiivistyy hiihdon noin 31 tuntiin ja 290 kilometriin, uinnin 11 tuntiin ja sen tuottamaan 60 kilometriin ja aamullisiin koiralenkkeihin, jotka ovat huolenani, 15 tuntiin ja 42 kilometriin eli maratoniin.

Capu eli tämä hihnan toisessa päässä teputtava, nuuskiva ja koipea nostava seurakoira on lyhytjalkaista sorttia, joten sille riittää kertasuorituksena runsaan kilometrin aamulenkki. Ei lenkin pituus, vaan tehokas ajan käyttö.

Usein se ilahtuu päästessään kiertämään saman lenkin päivällä ja vielä illalla. Ne lenkitykset eivät kuulu minulle yhtä säännöllisesti kuin aamuiset, joista toistettuina kertyy sievoinen määrä kilometrejä. Tärkeätä näissä aamulenkeissä on myös se, että niiden aikana näemme hengenheimolaisia, koiria ja koiraihmisiä.

Kuntosalin ja jumpan osuus jäi helmikuussa neljään tuntiin. Ne olosuhteet! Yhdeltä maanatain ukkojumpalta olin poissa ja hiihtoloma verotti toisen. Kuntosalissa kävin kahdesti, mutta ei senkään merkitystä sovi vähätellä. Sen sijaan uin kymmenen kertaa, vaikka hiihto otti uinnilta muutaman kerran. Joudun luovuttamaan uinnilta hiihdolle lisää aikaa ja taidan päästä vasta huhtikuussa kolmen uintikerran viikkotahtiin.

Saapa nähdä näyttääkö maaliskuu maata kuten sanonta kuluu. Vai onko kuukausi muuten vain kuukausista maallisin? Vähän niin kuin helmikuu helisevin.

***

Heikkilän Pentin valokuva tavoittaa helisevän helmikuun ja lupauksen maaliskuusta – ja keväästä.

(788.)

Eilinen hiihtolenkki oli päättyä katastrofiin, sillä – omasta mielestäni – vauhdikas käynti Ahonkylässä jätti Sportstrackeriini merkinnän: kesto 3 sekuntia ja matka 4 metriä. Onneksi parkkipaikkaa verhosi pimeys eikä kukaan, muitakin iltahiihdolta palaavia oli liikkeellä, nähnyt synkkyyttäni kun kaksi sysipimeää, mies ja ilta kohtasivat. Ensimmäinen ajatus oli: kannattiko tällaista lenkkiä edes hiihtää. Siitä ei jäänyt minkäänlaista jälkeä aikakirjoihin, ja tämän ikäinen kuntoilee pitkälti kaunistaakseen ja kartuttaakseen tilastoja. Ihan vain omaksi ilokseen.

Pientä lievitystä antoi se, että olen suksinut kyseisen lenkin useasti ja jokainen niistä on dokumentoitunut pituutensa, aikansa, nopeutensa, kulutetun energiansa puolesta. Nöyryytystäni lievitti sekin, ettei viimainen pakkanen kohmettanut sormiani, koska olin vetänyt vanhojen, sitkeänahkaisten kintaiden alle eräänlaiset pehmeät sisälapaset. Lähtiessäni ladulle pelkäsin, että missä vaiheessa sormia alkaa kipristellä. Se oli turhaa, ja palatessani iloitsin, että voin pysäyttää Sportstrackerin lämpimän sormen painalluksella, en kohmeisella etusormella. Mutta siinä kävi kuten äsken kerroin: Sportstracker oli hyytynyt.

Kovassa käytössä päällikinnas on kulunut rauskaksi ja menettänyt parhaan tehon torjua vihaista viimaa ja jämerää pakkasta. Eilen, kun korvasin päällikintaan vanhalla hiihtorukkasellani osoittautui se jopa niin tehokkaaksi, että tänään lähetin tiedustelun valmistajalle, voiko niiden PawMitt -kintaiden sisäosan hankkia erikseen. Vastaus tuli saman tien: ei voi. .

Pitää lähteä hankinnoille ihan siltä varalta, että vanha lapanen kuluu, eikä kesken hiihtokauden passaa lyödä kintaita tiskiin.

Kuvan musta kinnas ja valkoinen sisälapanen ovat Sinisalon kinnassetti. Kulunut valkoinen on vanha hiihtokintaani ja siis yhä käyttökelpoinen.

(787.)

Venäläinen tai oikeammin OAR:n -Olympic Athletes from Russia- kilpakumppani moitti lauantaisen 50 kilometrin hiihdon jälkeen Iivo Niskasta siitä, että tämä oli siinä heidän rinta rinnan hiihtäessään matkinut läkähtymäisillään olevan hengitystä. Korinaa, rahinaa, huohotusta, vingahtelua… Se oli häirinnyt kilpakumppania eikä hän omien sanojensa mukaan olisi voinut alentua samanlaiseen.

Tuli oitis mieleen Valentin Konosen 50 kilometrin kävelyn voitto 1995 Göteborgin MM-kisoissa. Hän pudotti pahimman kilpailijansa, kiinalaisen Zhao Yongshenging jäätävällä tuijotuksella. Kiinalainen rojahti katuun ja Valentin voitti ajalla 3:43:42.

Eipä urheilijaa voi kieltää käyttämästä psyykausta eli vastustajan horjuttamista henkisillä keinoilla. Sitä käyttävät erityisesti ammattinyrkkeilijät punnituksen yhteydessä uhotessaan toisilleen vihaisina. Muuan urheilu-uransa alussa ollut nuorukainen muistaa, kuinka kokenut kilpakumppani kysyi häneltä vähän ennen suoritusta, oletko sinä sairastellut, kun olet noin kalpea…

***

Ymmärrän jotenkin Iivon venäläistä kilpakumppania. Jouduin kerran samanlaiseen tilanteeseen lentomatkalla Helsingistä Frankfurt am Mainiin. Vieressäni istui tyyppi, jolle ennen lähtöä olivat maistuneet virvokkeet ja vielä lennon alussa niitä kannettiin hänelle. Sitten vierustoveri uuvahti, painoi otsansa edellisen istuimen selkänojaan. Alkoi kuulua puhinaa, rahinaa ja korahduksia. Silmälasit putosivat lattialle. Väsähtäneen matkalaisen suusta valui kuola kuin koiralla tai hiihtäjällä maalisuoralla. Tuollaista voi sietää hiihtoladulla raikkaassa ilmassa, mutta ahtaassa lentokoneessa se on ympäristöhaitta.

Kone joutui jostakin syystä tekemään ylimääräisen laskun Stuttgartiin, josta jatkoimme saman tien Frankfurtiin. Vierustoveri hätkähtää hereille ja tuijottaa silmät pyöreinä ja saa juuri sanottua, että missä ollaan. ”Lentokoneessa matkalla Frankfurtiin”, sanon. ”Mutta minkä takia me noustaan…”

En selittele välilaskua sen enempää. Naapuri avaa istuinvyön ja lähtee vessaan. Annan tilaa, ja samassa kuuluu räsähdys ja miehen silmälasit ovat murskana. Päihtyneen itsevarmuudella hän vaatii lentoemännältä korvauksia. Lentoemäntä torjuu vaatimuksen ja kehottaa hankkimaan silmälasin sankoihin muutaman euron maksavan nauhan, joka pitää lasit turvassa.

Mies palaa myrtyneenä ja kaavittuaan kengällään silmälasin rippeet sivuun hän tilaa lentoemännältä gintonicin. Lentoemäntä sanoo, että tarjoilu on nyt lopetettu, koska laskeudumme aivan pian Frankfurtiin.

Mies kysyy, mahtaako matkavakuutus korvata tällaisen vahingon. Neuvon häntä tiedustelemaan asiaa vakuutusyhtiöltä.

”No, eiköhän tässä jotenkin näinkin pärjää. On meinaan huomenna pubitikan EM-kisat, ja pitäisi edes osua tauluun.”

”Onneksi niissä kisoissa ei tarvitse ottaa huomioon tuulta”, sanon.

(786.)

Vaikka kaiken lajisekamelskan keskellä PyeonChangin olympiaväsymys alkaa painaa, niin kummasti vaan tuo menestys elähdyttää, eikä sille tule immuuniksi. Ei varsinkaan kun tulee kultamitali. Tänää Suomi sai ensimmäisen kullan näissä kisoissa, ja erityisen arvokkaaksi sen tekee se, kun voitto tuli 50 kilometrin hiihdossa. Kuninkuusmatkalla.

Iivo Niskasen, 26, hiihto lähenteli trilleriä, jota se ilman muuta olisi ollut, ellei mieheen olisi luotettu täydellisesti. Makeimmat hetket koettiin siinä vaiheessa, kun Iivo lähti loppukiriin vai rutistusko se on, ja OAR:n Bolshunov jäi. Eroa maalissa oli Iivon hyväksi 18,7 sekuntia. Yllättävää oli se, että norjalaiset tulivat maaliin vasta viidentenä, Sundby, ja kuudentena Holund.

Täytyy antaa Capulle, tälle seurakoiralleni, tunnustus, että se jaksoi odottaa aamulenkille lähtöä poikkeuksellisen pitkään eli siihen saakka kun Porilaisten marssi kajahti voiton merkiksi. Eikä meidän tarvinnut mennä 20 asteen pakkasessa kuin reilut sata metriä, kun puistokäytävällä muuan rouva, koiraihmisiä hänkin, nyt tosin yksin aamulenkillä, kaivoi taskustaan jonkun makupalan Capulle. Vaihdoimme muutaman sanan hiihtomenestyksestä. Hänelle 50 km hiihto oli ensimmäinen laji, jonka hän katsoi televisiosta. No, lauantai ja ulkona reippaasti pakkasta, joten lauhtumista saattoi odotella 2:08:22 eli sen ajan, jonka Iivo Niskanen uurasti maratonmatkalla.

Ennen viimeistä kadunkulmaa ennen kotikatua toinen tuttava ylittää kadun ja sanoo menevänsä juhlistamaan olympiakultaa. Toteamme yhteen ääneen, että se jos mikä on hyvä syy: olympiakulta ja vielä 50 kilometrillä.

***

Tämä aika vuodesta on perinteisesti parasta aikaa hiihtämiseen ja sen seuraamiseen, liitän sivulle kuvan ja kenestä muusta kuin itsestäni. Kuva on otettu maaliskuun ensimmäisenä viikonvaihteena vuonna 1987, jolloin on Pirkan hiihdon 33. vuosi. Aikaa on kulunut 31 vuotta eli viisi vuotta kauemmin kuin Iivo Niskasen syntymästä. Ei noilla asioilla muuta yhteyttä ole kuin nostalgia eli menneen kaiho.

Kuvassa nousen pitkää mäkeä sillanpääläisessä kansallismaisemassa Sasissa. Hiihdettävää Teivon raviradalle on vielä parisenkymmentä kilometriä. Ja koville ottaa.

(785.)

 

Moni muistaa sen, kun toimittaja Bubi Wallenius kärttää lausuntoa edellään luikkivalta Seppo Rädyltä, jonka MM-karsinta Stuttgartissa 1993 meni mönkään.  Lopulta hän tokaisee urheiluhistoriaan jääneen lentävän lausahduksen: Saksa on paska maa.

Samanlaisen lausunnon olisi tänään perjantaina voinut antaa Kanadan jääkiekkojoukkue hävittyään Saksalle 4-3 ja menetettyään finaalipaikan. Saksa siis tavoittelee jääkiekossa olympiakultaa! Selailin saksalaisia verkkolehtiä, ja tottahan ne hehkuttivat niin kuin urheiluun omien menestyksen hetkillä kuuluukin. Tällaista jytkyä kun aikaisemmin ei ole tapahtunut.

Focus-lehti (kuva) otsikoi:”Kun jääkiekkoilija itkee, silloin on täytynyt tapahtua jotain Suurta.” Kyse on David Wolfista, 28, jonka kanadalainen ruhjoi niin rajusti, että hän lojui jäällä minuutteja, mutta palasi taisteluun. Ei mikään ihme, ettei Wolf pystynyt televisiossa pidättelemään tunteitaan, vaan yritti puhua mitä huohotukselta ja itkulta pystyi.

Saksa on tähän asti ollut lätkän statisti, onnistunut jotenkin silloin tällöin, mutta enimmäkseen epäonnistunut. Aina se ei ole edes selviytynyt arvokilpailuihin.

Kävipä Saksan finaalissa Venäjän olympiaurheilijoita vastaan miten vain, on se jo näiden olympialaisten sankari. Eikä sen puoleen, kyllä Saksa on muutenkin talviurheilumaa. Se on mitalitaulukon kakkosena suvereenin Norjan jälkeen.

Jos Saksan jääkiekolla alkaa pyyhkiä yhtä hyvin –ja miksi ei alkaisi –kuin maan jalkapalloilulla, niin jo on jääkiekkomaailma mallillaan. Ja joukkuelaji se on jäääkiekkokin.

Jos maan talous kasvaa seitsemättä vuotta peräkkäin, kuten Saksan, näkyy se myös urheilussa.  Myös urheiluhenkisen Norjan kansantalous on vuosikaudet ollut vankalla pohjalla öljyn, kalan ja merenkulun ansiosta, tosin Norja on menestynyt talvilajeissa aina. Asukasluvultaan yli 80-miljoonaisen Saksan tuotannon ja hyvinvoinnin johtotähtenä on autoteollisuus ja loputtoman tuntuinen vienti Kiinaan, eikä työttömyyskään vaivaa. Vielä kun maa saisi muodostettua hallituksen, niin mikä siinä olisi paistatella urheilumensrtyksessä.

Seppo Rädyn määritelmä 25 vuotta sitten joutaa omaan arvoonsa. Saksasta kun kaiken lisäksi tulevat tämän hetken maailman parhaat keihäänheittäjät, kuten Thomas Röhler, Johannes Vetter ja Andreas Hofmann. Suuret sanat joutuu aina syömään.

***

 Saksan uroteon henkilöitymä David Wolf Focus-lehdestä kaapatussa kuvassa: ”Kyyneleitä televisiossa:Kun jääkiekkoilija itkee, on täytynyt tapahtua jotain SUURTA.

(784.)

Yökerhon ahtaalle esiintymiskorokkeelle nousee mies, joka vaatetuksesta päätellen kuuluu henkilökuntaan. Miehen otteet kertovat, että hänellä on jotakin ilmoitettavaa, ohjelmasta poikkeavaa asiaa. Hän napsauttaa mikrofonin auki, puhuu ensin lyhyin lausein saksaa ja sitten selkeää englantia ja viittilöi estradin takana ovea, jonka yläpuolella palaa punainen valo ja siinä kulmikas tikku-ukko kävelee ja teksti Notausgang. Hädin tuskin pöytiin asettuneet ihmiset kääntyilevät levottomasti ja alkavat yksi toisensa jälkeen nousta ja lähteä kohti ovea, jota äskeinen mies pitää avoinna.

Ihmisvirrassa ovea kohti pyrkii myös Muranen. Hän tuntee itsensä ummikoksi, jonka ymmärrys riittää vain siihen, että kysymys on jostakin yllättävästä järjestelystä. Onko levinnyt palaneen käryä, viitteitä vesivahingosta… Muranen pälyilee ympärilleen tavoittaakseen iltapäivällä hotelliin majoittuneen myyntimiesten ja edustajien seurueen maanmiehiä. Jollakin voisi olla tietoa, mitä tässä oikein tapahtuu. Muita ei näy.

”Ei kai ne kaupparatsut vielä näin aikaisin ole menneet nukkumaan, lyhyen reissun ensimmäisenä iltana”, Muranen ajattelee ja uskoo olevansa paikalla ainoana suomalaisena, kielitaidottomana ja kokemattomana matkalaisena. Hotellin takapihalla tilanne näyttää niin sanotusti olevan päällä. Rytmikkäästi välähtelevät poliisiautojen siniset valot jättävät rakennusten ulkoseiniin jälkikuvamaisia leimahduksia. Poliisit vetävät muovista eristysnauhaa ohjatakseen yleisöä niin, että se ei häiritse virkavaltaa ja pysyy turvallisella etäisyydellä. Tiukaksi pingotetussa muovinauhassa lukee Gesperrt von Polizei. Samanlaisia virityksiä Muranen on nähnyt television Der Alte -sarjassa.

Epätietoisuus siitä, miksi ravintola tyhjennettiin tuntuu kestävän ja lisäävän hermostumista, kunnes muuan poliisi alkaa yhtäkkiä riuhtoa eristysnauhaa irti avaamatta sen solmuja puunoksista, rännistä ja tikapuista. Ihmisiä aletaan ohjataan takaisin sisälle. Muranen seuraa silmä tarkkana toista, nuorta naispoliisia, joka riipii taitavasti ja vauhdikkaasti kymmeniä metrejä muovinauhaa syliinsä ja roimaisee mytyn pakettiautoon kevyiden aitaelementtien sekaan. Alue tyhjenee nopeasti ja ihmiset palaavat yökerhoon ja jotkut kiertävät hotellin pääoven kautta aulaan. Muranen käyttää sitä reittiä.

Poliisiautot poistuvat näyttävästi kymmenen ajoneuvon kolonnana. Hotellin aulassa juoma-automaatin vieressä Muranen huomaa pelkäävänsä. Olo on epätodellinen ja kädet vapisevat. Häneltä jäi yökerhoon maksettu ja koskematon juoma, mutta hän päättää mennä huoneeseensa. Respassa hän törmää seurueen naisiin, jotka ovat lähdössä kaupungille. Joku kysyy Muraselta, miksi paikalta poistui pitkä jono poliisiautoja. Muranen ei tiedä.

”Saksassa reagoidaan pienimpiinkiin risahduksiin varotoimilla”, nuorin naisista selittää ja lisää, että terrorin pelko täällä on läsnä ja varsinkin näin liittopäivävaalien alla. Muranen mutisee muslimeista ja heidän hyysäämisestään ja muistuttaa, kuinka syyskuun 11. päivän iskun lentokoneita ohjanneet arabit oleskelivat pitkään juuri Hampurissa.

Naiset pyytävät Murasta mukaansa Sankt Pauliin ja Reeperbahnille. Muranen sanoo päivälle jo tulleen sen verran pituutta ja jännitystä, että menee nukkumaan.

”Ei se ole reissu eikä mikään ellei Hampurissa käy Reeperbahnilla”, yksi naisista sanoo.

Kun hissi ohittaa neljännen kerroksen Muranen muistaa, että hän jätti ennen palaveria ja päivällistä päällystakkinsa ja olkalaukkunsa aulaan. Hän päättää seitsemännessä kerroksessa palata noutamaan takin ja kassin. Takki riippuu naulakkorivin laitimmaisessa koukussa sisältönsä ja puhtinsa menettäneenä. Kassia hän ei näe missään.

Jos sen joku on varastanut, pettyy, kassissa kun on yöpuku, kalsarit ja sukat, hammasharja ja hammastahna sekä purkki diabeteslääkkeitä. Niin ja heräyskello. Muranen manaa itseään, kun ei kykene kysymään vastaanottotiskin takana seisovalta naiselta kassiaan.

”Tällaisen miehen pitäisi pysyä kotona eikä lähteä vieraisiin maihin”, hän jupisee ja palaa hissille ja nousee seitsemänteen kerrokseen ja menee huoneeseensa. Oikaistuaan kengät jalassa vuoteelle Muranen nukahtaa saman tien ja herää aamuneljältä kurkku arkana kuorsaamisesta.

Hetkeksi hiljentyneen suurkaupungin kaduilla aamuyöllä liikkuu satunnaisia takseja, jakeluautoja ja kuormureita, jotka nielevät kolisten jätesäiliöiden sisällöt. Jossakin raitiovaunun johtimista purskahtaa kipinöitä. Televisiosta tulee ohjelmaa lukuisilta kanavilta. Katsottuaan hetken Mr Beanin toilailua Muranen haukottelee ja nuokkuu nojatuolissa.

Kassi vaivaa häntä. Tavaroiden kadottaminen ja unohtaminen ovat holtittomuutta. Tavaroilla ja työkaluilla pitää olla omat paikkansa muuten elämä suistuu raiteiltaan. Muranen soimaa itseään, ettei ole vaimonsa tavoin viitsinyt kansalaisopistossa harjoittaa englannin opiskelua. Nyt siitä olisi hyötyä, ja vaimon mukaan muistamattomuuttakin sillä voisi estää, hän pohtii, kun yrittää palauttaa mieleensä oppaan etunimeä. Kieltä osaavana tämä pystyy selvittämään henkilökunnalta, onko kassi otettu talteen.

Muranen huomaa aamiaisalin perällä päivän lehteä selailevan oppaan, jonka poninhännälle kiristetty musta tukka kiiltää kuin majakka.  Muranen ampaisee kohti opasta ja tönäisee erästä naista, jonka tarjottimelta putoaa lusikka ja läikähtää tuoremehua.

”Mistä helevetistä se on löytynyt?”, Murasen römeä ääni kuuluu ympäri avaraa tilaa kun hän näkee kassinsa lattialla.

”Helvetin esikartanosta”, opas sanoo. Hotellin vahtimestari oli illalla huomannut unohtuneen kassin ja kuullut siitä ääntä. Opas valistaa Murasta, ettei suuressa maailmassa kassia eikä muita pakkauksia jätetä yksikseen. Ne muuttuvat silloin turvallisuusuhkiksi.

”Poliisi tyhjensi hotellin yökerhon, sulki lähikadut ja eristi alueen. Erikoisyksikön pommirobotti nouti kassin, jossa ei kuitenkaan ollut mitään vaarallista, ja kun osoitelapussa oli nimesi, poliisi toimitti kassin illalla tänne”, opas kertaa tapahtumia ja sanoo, että tänne tulee poliisi yhdeksältä tekemään raportin ja sinun on oltava läsnä.

”Eikö tämä jo tässä ollut”, Muranen toteaa ja ahmii puuroa.

”Saksassa mikään ei ole itsestään selvää”, opas muistuttaa.

Muranen asettaa kassin tuolinjalkaa vasten lattialle ja ihmettelee, kuinka vekkkarin tikitys on voinut herättää jonkun huomiota. Hän kaivaa toisella kädellä kassin pohjalta verensokerilääkepurkin samalla kun puhelin pirisee. Ehtimättä vielä sanoa mitään alkaa päälle jääneestä kaiuttimesta kuuluu, kuinka Raita vaatii tietää, että mitä siellä illalla on tapahtunut?

”Kuinka niin tapahtunut”, Muranen ihmettelee.

”S-marketissa iltapäivälehtien lööpit huusivat kilvan suomalaisseurueen joutuneen Hampurissa keskelle pommiuhkaa”, Raita kailottaa Murasen vaimentaessa puhelimen kaiuttimen.

”Sama Adler-hotelli, jossa te asutte”, Raita puhisee kiukkuisena. Toinen iltapäivälehti on haastatellut mukana ollutta Anelma Rinta-Laksoa, jonka Raita sanoo tuntevansa.

Muranen ei saa sanaa suustaan, sillä vaimo Suomessa tietää asiat tarkemmin kuin hän paikan päällä. Hän ihmettelee tiedon nopeaa kulkua Hampurista Suomeen ja Etelä-Pohjanmaalle.

”Kyse on ollut väärästä hälytyksestä ja saksalaisten ylireagoinnista, kun jonkun kassissa on tikittänyt vähän äänekkäämpi herätyskello”, Muranen vähättelee.

”Lehden valokuvassa poliisin robotti roikottaa kassia, joka on prikulleen kuin se sinun kassisi, jonka sinä olit unohtanut jonnekin”, Raita pudottelee ja huomauttaa miehensä muistin vaativan tutkimista.

”Muistele vain sitä kun lämmittämäsi kastikekattila liedellä kärysi ja porraskäytävä oli täynnä savua ja sinä istut keittiössä ja täytät kaikessa rauhassa käryn keskellä sanaristikkoa.”

”Maailma on täynnä samanlaisia kassseja, Muranen lopettaa kun punakka poliisi tervehtii opasta, jonka etunimi Magnus muljahtaa Murasen mieleen.

”Guten Morgen.”

Napsautettuaan pari kertaa kuulakärkikynää poliisi kirjoittaa Magnuksen sanellessa kirjain kerrallaan Osmo Murasen nimeä. Poliisi lukee vihreäkantisesta käsikirjasta:

”Kyse on lievästä huolimattomuudesta, jonka hoitamiseen poliisilta on mennyt vähän aika- ja työvoimaresurssia. Niin muodoin Bundespolizei laskuttaa aiheuttajaa, Teitä, Ozmoo Mureinen 100 eurolla.”

Magnus sanoo, että pääset halvalla ja mikä tärkeintä, pääset vielä tänään meidän muiden mukana Suomeen. Muranen allekirjoittaa paperin ja kaivaa takataskustaan lompakon, josta poimii kaksi sileää viidenkymmenen euron seteliä.

”Bitte schön”, poliisi sanoo ojentaessaan Muraselle pöytäkirjan kopion.

Aufwiedersehen, Magnus ja poliisi sanovat luontevasti toisilleen.

Muranen yrittää toistaa helpolta kuulostavaa kohteliaisuutta, mutta se tyrehtyy epämääräiseksi muminaksi.

(783.)