Kuukausi: kesäkuu 2020

Eila jäi Kapun kanssa autoon kun menin kauppaan. Tein ostokset nopeasti ja asetuin kassajonoon, kun kassalle ilmestyi muuan mies tiedustelemaan, mistä saa apua kun tuolla pihalla erään rouvan auton ovet ovat lukkiutuneet ja avaimet ja koira jääneet autoon. Kassa ei osannut neuvoa. Ajattelin, ettei kyse ainakaan ole meidän autosta, koska sen ovet eivät noin vain lukitu.

Niin vain oli, että parkkipaikalla juuri automme ympärillä parveili ihmisiä ja kurkisteli etuistuimella, pelkääjän paikalla, torkkuvaa Kapua. Ihmiset osoittivat Eilalle mitä suurinta avuliaisuutta ja olivat huolissaan koirasta. Joku soitti 112:een, mutta siellä sanottiin, ettei poliisi hoida näitä asioita, joten ottakaa yhteyttä lukkoseppään, mutta voitte tilanteen jatkuessa soittaa uudestaan.

Joku tiesi, että halvimmaksi tulisi särkeä kuskin puoleinen ikkuna. Muuan mies soitti uudestaan hälytyskeskukseen ja vaati apua, ja hätäkeskus lupasi hälyttää palokunnan. Joku sanoi, että ainakin uusimpien Audien lukitus voidaan avata jonkin etäohjelman avulla, mutta se ei koskenut tätä neljä vuotta vanhaa Audia.

Pian paikalle jyristi raskas paloauto, josta purkautui kolme miestä He ryhtyivät tutkimaan Audin ikkunoita. Ne pysyivät jämerästi paikoillaan antamatta milliäkään periksi, jotta jostakin raosta olisi voinut pujottaa ohutta rautalankaa auton sisään ja tiirikoida salpa auki. Yksikön ilmeiseksi johtajaksi osoittautunut vähäpuheinen mies harkitsi jo seuraavaa vaihetta ja otti paloauton eräästä säilytyslokerosta kaksi lupaavasti kalahtavaa työkalua, joilla hän kangotti varovasti tiivisteen alta takasivuikkunaa. Rautalanka siitä meni, mutta se ei tarttunut salpaan, koska se oli upotettu kuppimaiseen tilaan.

Yksikön johtaja huomasi auton takapenkillä kaukosäätimellä toimivan avaimen. Siihen Eila sen oli jättänyt, kun oli setvinyt koiran sotkeentunutta flexiä ja lukinnut oven ja tullut autosta ulos ja pamauttanut oven kiinni; jolloin muutkin ovet lukkiutuivat. Eila jäi ulos ilman avaimia ja koira autoon.

Pelastusyksikön johtaja sanoi vähäeleisesti, että hakee kaupasta apuvälineen, jolla ulottuu painamaan kaukosäädintä. Metallinen makkaranpaistotikku solahti lähes saman tien lukon viereen takapenkille, ja kun johtaja käänsi sen taitavasti oikein päin, napsahti lukitus toisella painalluksella auki.

Onnistumisen ilo loisti palomiesten kasvoilta tai pelastajiahan he ovat, ja Kapu, borderterrieri, oli pelastettu. Yksikön johtajan määrätietoinen ilme vapautui aavistuksen verran, kun hän lähti palauttamaan makkaratikkua myymälään. Eila kehotti minua hakemaan kaupan Alkosta pullon Meukowia. Annoin konjakkipullon pelastajille ja sanoin, että tehtävästä koituneen laskun voi lähettää osoitteeseen… kun joku heistä keskeytti: ”Ei tästä mitään laskuteta, nämä on meidän tehtäviämme.”

Kapu suhtautui operaatioon suurpiirteisesti ja alkoi välinpitämättömästi oikoa jäseniään kun kehotimme sitä siirtymään takapenkille.

Kuvassa Eila ja Kapu, joka vahtii mökin pihapiiriä.

(1007.)

Anekdootti kertoo, kuinka museovirkailija esitteli dinosauruksen luurankoa ja mainitsi sen iäksi miljoonakaksitoista vuotta. Eräs kuulija kysyi, miten luurangon ikä on määritelty noin tarkasti? Museovirkailija sanoi, että silloin kun hän tuli museoon töihin ja häntä perehdytettiin kokoelmiin, museonjohtaja mainitsi dinosauruksen luurangon iäksi miljoona vuotta, ja kun nyt olen työskennellyt museossa kaksitoista vuotta, niin luuranko on miljoonakaksitoista vuotta.

Tuossa Saariselän kylän keskustassa Jokostiellä on muhkea aihki, jota esittelevä kyltti kertoo männyn olevan alueen vanhin puu: ikää sillä on 520 vuotta. Iänmääritys on tehty vuonna 2004, joten puun ikä on nyt 536 vuotta. Puun alku siis ulottuu vuoteen 1484. Suomen-, englannin- ja saksankielisen tekstin alla on maininta Metsähallitus, joten tietoon voi luottaa.

Aihki, joka muuten on kelpo suomenkielinen sana, tarkoittaa ikimäntyä, alueensa vanhinta puuta. Englannin ja saksan kielessä aihkin kuvaaminen vaatii kaksi sanaa Pineral pine ja saksaksikin se pitää selvittää ikimetsän männyksi eli Urwaldkiefer. Ei niissä silti ole sellaista ilmaisuvoimaa kuin pihkanhajuisessa aihkissa. 

Saariselällä aihkin aloittaessa kasvuaan toimi Ruotsin valtionhoitajana 1470-1497 Sten Sture vanhempi. Sture voitti Tanskan Kristianin vuonna 1471 taistelussa Tukholman edustalla, mistä syystä häntä on jälkikäteen pidetty Ruotsin vapaustaistelijana ja niinpä hän hankki itselleen voimakkaan, keskitetyn vallan Ruotsissa.

Voisipa mäntyvanhus kertoa jotakin, mitä sen lähipiirissä on tapahtunut. Sillä riittäisi ihmettelemistä maailmanmenosta ja päivittelemistä Saariselän kehittymisestä urbaaniksi lomakyläksi.

(1006.)

Tuntuman maastopyöräilyyn ja sen edellyttämään välineeseen eli läskipyörään eli fatbikeen hankin eilen Saariselällä. Tiedättehän tuon paksurenkaisen ja vahvarunkoisen polkupyörän, joka näyttää kömpelöltä, mutta ei se sitä ole. Se kulkee näppärästi niin kadulla ja maantiellä kuin umpihangessa ja murtomaalla. Vuokrasin ajopelin viideksi päiväksi 150 eurolla, joten toimistopäiviä ei saa tulla.

Tatulla tällainen pyörä on jo muutaman vuoden olllut ja poika – tai aikuinen mies hän on – on liikkunut sillä Joupiskalla kotimaisemissa ja tietysti pitkin kaupunkia. Hänelle ei tuottanut kynnystä lähteä Saariselän maastoon eli jängälle. Lähtiessä lämpöä oli yli 20 astetta suunnatessamme Laanilan kautta latupohjia pitkin Kiilopäälle.

Syntyi vaikutelma, että ylämäet olisivat talven mentyä saaneet lisäkorkeutta. Niitä noustessa piti polkea tosissaan, kun ne hiihtämällä menivät leppoisasti lykkien. Alamäissä maastopyöräilyssäkin vallitsi ikään kuuluva tuttu luonnonlaki: vauhti kiihtyi ja sitä piti hillitä. Onneksi käsijarrut olivat tehokkaat, mutta pidempi käsijarrun käyttö koetteli rannetta..

Pyörä vaikutaa jämerältä ja se kulkee vakaasti. Vähän ennen Rönkänlampea uran ylitti kolme poroa. Kaksi jäi hetkeksi ihmettelemään lähestyviä pyöräurheilijoita, kunnes katosivat kituliaaseen männikköön.

”Tässä mäessä eräänä talvena kaaduin ja katkaisin sauvan”, piti sanoa Tatulle, mutta hän meni jo sen verran kaukana, että pidin asian omana tietonani. Nyt se mäki ei vaikuttanut mitenkään vaativalta. Lähestyimme Kiilopään tuttuja, tummanpuhuvia rakennuksia, joiden lähistöllä liikkui väkeä ja parkkipaikalla oli runsaasti kotimaan matkailijoiden autoja. Joimme kahvit karanteenirajoituksia purkavassa ravintolassa ja päätimme jatkaa Ahopään yli Rumakurun kautta mökille.

Parin kilometrin nousu oli kivikkoista, koloista ja tarkkaa ajolinjaa vaativa. Minun piti pari kerta hypätä pyörää taluttamaan, mutta kun Tatu ahersi helponnäköisesti, jatkoin minäkin ajamista ja oivalsin maastopyörän parhaat ominaisuudet: paksu eturengas ylittää vakaasti töyssähtäen ihmisen pään kokoiset kivet, niitä isommat väistin eikä pienemmistä ollut haittaa. Jos uraa pitäisi luonnehtia, niin se muistutti kuuluisaa pirunpeltoa.

Tämän tästä meitä tuli vastaan ihmisiä yksitellen, parittain ja yksi perhe lapinkoiran kanssa. Pyörillä liikkuvilta saimme tiedon, että Rumakurussa kosteus on möhjäännyttänyt kulku-uraa niin, ettei siellä pääse sujuvasti liikkumaan. Siis suuntasimme Laanilaan, kun se vielä kävi käteästi.

Aikaa 27 kilometrin matkaan taukoineen meni neljä tuntia. Maantiellä tuo matka olisi pienessä myötätuulessa ja asfaltilla taittunut reilussa tunnissa. Maastopyöräilyyn pitää varata aikaa ja muistaa laulun sanoja: Lapin luonto luo outoa taikaa. Se on kaunis ja vertaamaton…

(1005.)

Vuosi syyskuun 11. päivän iskun jälkeen ajoin muutaman kerran junalla New Jerseyn Hobokenin asemalle jatkaakseni metrolla Hudson-joen alitse Manhattanille tai päinvastoin. Hobokenin nimi sopii hyvin suomalaisen sanastoon. Kerran poikkesin uteliaisuuttani asemalle.

Hobokenin juna-asema on menettänyt loistonsa, jos sitä sillä joskus on ollut. Laatikkomaisen ja korkean matkustajahallin jakoivat puiset kahden puolen istuttavat penkit. Toisessa päädyssä portaat veivät parvekkeelle, sellaiselle sisäparvekkeelle, joka vaikutti juhlavalta, mutta tarpeettomalta, ellei se toiminut jonkinlaisena estradina. Nousin parvekkeelle kuvatakseni sieltä interiööriä.

Tähtäillessäni pokkarilla kuvakulmia rikkoi uneliaan asemahallin hiljaisuuden alhaalta kajahtaneet terävät rämähdykset, joita kaiku heitteli seinältä toiselle. Näin ja kuulin, kuinka kookas vaaleaihoinen poliisi mustassa nahkarotsissa ja koppalakissa pamautti vielä kerran pampullaan penkkiä vahvistaakseen komentoaan: ”Alas sieltä. Ja kuvaus stop!”

Asemahallissa junan odottajat ja norkoilijat seurasivat minua ja poliisia, joka muistutti entistä showpainijaa ja joka kysyi ärjäisten,  mitä te täällä kuvaatte! Sanoin, etten ole nähnyt missään kylttiä joka kuvaamisen kieltää. Poliisin nahkatakista lähti omituinen haju, jonka tunnistan, kun televisiossa näytetään Trumpin vaalitilaisuuksia.

Mukanani ei ollut passia, joten kaivoin lompakosta pressikortin. Se kelpasi, ja olin vapaa menemään. Myöhemmin Hoboken paljastui Frank Sinatran (1915–1998) synnyinkaupungiksi, ja sieltä oli tarjoutunut esteetön näköala Manhattanille, kun kaksoistornit sortuivat 9/11 2001.

Elokuussa 1985 kuvasin Dresdenin Alte Meisterin mykistyttäviä taideaarteita, näyteikkunan kokoisia maalauksia, joiden aiheet vaihtelivat syntiinlankeemuksesta ylösnousemukseen. Elettiin totaalista DDR:n aikaa, ja viereeni tuli sotilas, joka kielsi kuvaamisen. Tottelin, koska kontrolliyhteiskunta ei tunne vaihtoehtoja.

Myöhemmin selvisi, että 35-vuotias tiedustelualalle tähtäävä Vladimir Putin oli juuri 1985 elokuussa aloittanut Dresdenissä harjoittelun KGB:n agentiksi. Oliko hän poikennut tuona sunnuntaina kollegoidensa kanssa tutustumaan taideaarteisiin? Eikä aloittelevan agentin ole terveellistä joutua joka kameran etsimeen, 

Putin kasvoi viisi vuotta korkoa Itä-Saksassa, oppi tiedustelun, saksan ja edettyään suurvallan johtajaksi on saksan kieli tuottanut arvaamatonta lisäarvoa, kun juttu luistaa Euroopan voimanaisen, Angela Merkelin kanssa.

(1004.)

.

Jos kokemus metsätöistä rajoittuu juhannuskoivujen ja joulukuusen sekä ongenvavan hankintaan, kannattaa lukea Kuningasmetsuri, Jaakko Pessisen elämä. Risto Jussilan kirjoittama 299-sivuinen kirja on kunnianosoitus lappajärveläiselle metsurille ja samalla koko ammattikunnalle. Se on myös oivallinen kuvaus metsätyön kehityksestä pokasahasta ja kirveestä moottorisahaan ja monitoimikoneeseen. Siitä selviää myös se, miten metsätyöntekijä ja tukkijätkää muuttui metsuriksi.

Jaakko Pessinen, 71, aloitti työuransa koulupoikana sodassa haavoittuneen isänsä apuna. Taidot ja voimat kehittyivät ja pojan merkitys suurperheen taloudelle tuli aina vain tärkeämmäksi. Lappajärven Länsirannan Aholan kylään asettuneeseen perheeseen kuului seitsemän veljestä ja yksi sisar. Perhe eli tiukkoja aikoja lunastaessaan tilan omakseen. Elanto ja toimeentulo hankittiin omasta metsästä, josta puukaupan ajoitus kuitenkin osui huonoon aikaan, pienestä karjasta, maanviljelystä sekä luonnon tarjoamista antimista. Ja kovalla työllä.

Jaakon ammatinvalinta kypsyi jo varhain. Koulu ei erikoisemmin maittanut, ja poika sijoittui koulutodistuksella mitattuna häntäpäähän, mutta voimiensa puolesta hän oli kärjessä. Opettaja muistaa Jaakon koulun vahvimpana oppilaana puuttuneen ja estäneen toisten kiusaamisen, se oli hänelle luonteenomaista. Jos joku haastoi hänet sormikoukunvetoon, oli haastaja jo etukäteen tuomittu häviöön, eikä muissakaan voimainkoetuksissa Jaakkoa päihitetty. Hänen käsilläkävelytaitonsa herätti huomiota.

Tie kuningasmetsuriksi on ollut vaativa ja kurinalainen kuin huipulle tähtäävällä urheilijalla. Tietysti nuoruuden kokeilut ovat kuuluneet Jaakonkin elämään: Tutustuminen armeijassa tupakkaan alkoi ja loppui kolmen piippukopallisen röyhyttelyyn ja siitä äityneeseen pahoinvointiin. Armeijasta kotiumisen kunniaksi ryypätyn Kossun vaikutus oli tupakkaan verrattava kokemus, niinpä sekin nautintoaine jäi, joskin satunnainen ryyppy joissakin juhlatilaisuuksissa saattaa maistua. Sen sijaan lukuisia ryyppyjä hän on joutunut tarjoamaan 80 moottorisahalleen!

Riittävä yöuni on taannut palautumisen ja kestävyyden yli 50-vuotiselle työuralle: nukkumaan kymmeneltä ja ylös neljältä. Työpäivän pituus on ollut pääasiallisesti kahdeksan tuntia, mutta silloin kun vesisade on pakottanut pois hakkuutyömaalta, on hän tehnyt rokulipäivän lauantaina silloin, kun viikon viimeinen työpäivä oli lyhyempi tai kun työviikko oli viisipäiväinen. Sunnuntaina hän ei töitä tehnyt. Ravinto on ollut suomalaista perusruokaa: runsaasti maitoa tai kotikaljaa, perunoita, voita, leipää ja sianlihaa. Päivän pääateriaan kuului noin puoli kiloa sianlihaa. Metsässä eväänä oli Ilkkaan kääritty maitopullo, termospullollinen kahvia, sokeria ja kokonainen ruisleipä. Voidellun ruisleivän hän kuumensi haarakepillä nuotiossa, jolloin voi imeytyi leipään antaen sille ruokaisan maun.

Ensi kosketuksen moottorisahaan Jaakko sai vanhemman veljensä Juhanin hankittua suomalaisen Hyryn, kun veljekset lähtivät mittavaan hakkuuseen Kuortaneen vanhainkodin metsään. Matkat taitettiin Juhanin osamaksulla ostetulla Mossella. Työtä oli tiedossa ennen lumen tuloa talven yli kevääseen asti. Iso savotta työllisti veljesten lisäksi kolme muutakin metsuria.

Tilipussi lihoi Juhanin kaataessa ja Jaakon kasatessa, kun työ oli mitoitettu suoritettavaksi pokasahalla ja kirveellä. Palkka maksettiin Juhanin verokirjalle, koska Jaakko oli alaikäinen, mutta ansiot tasattiin ja Jaakko osallistui veljensä Mossen osamaksuihin. Autolla päästiin kätevästi palstalle ja kahden viikon työputken jälkeen Lappajärvelle.

Jaakon maine luotettavana, ahkerana ja väkivahvana metsurina levisi ja töitä oli jatkuvasti tarjolla. Ja mikä metsurille on harvinaista, pysyi Jaakko terveenä ja välttyi haavereilta. Yksi hänen elämänsä merkkitapaus oli se, kun hän kaatoi heinäkuussa 1991 tuhatkiloisen Ladan Alajärven Kitron pesäpallostadionilla Alajärven ja Vimpelin pesäpallo-ottelun väliajalla. Suoritus noteerattiin Quinessin ennätystenkirjaan.

Kuningasmetsuri osoittautuu vahvaksi persoonaksi muutenkin kuin voimiensa puolesta. Yhtenä esimerkkinä on se, kun hän oli vuosia äitinsä omaishoitajana tehden samalla raskasta ansiotyötään. Tietokirjailija Risto Jussilan kirja avaa Jaakko Pessisestä ja hänen kauttaan useita näkökulmia, joita sävyttää elämän vaatimattomuus. Jaakko Pessisen elämä noudattaa Suomen sodanjälkeisiä vaiheita ulottuen aivan näihin päiviin. Kirjan lukuisista henkilöistä jäi mieleeni lappajärveläinen kansanedustaja ja ministeri Veikko Savela sekä lapualainen Maatalousseurojen keskusliiton konsultti U.K. Rantala.

(1003.)