Kuukausi: helmikuu 2020

Tampereen yliopiston tiedotusopinlaitosta on osittain kiittäminen, että meillä on kaksi loistavaa elokuvantekijää, Mika Kaurismäki, 63, ja Matti Ijäs,70. Tosin molemmilta tiedotusopin opiskelut jäivät. Akateemikko Kaurismäki on katunut niitä muutamaa vuotta, jotka hän kulutti yliopistolla sen sijaan, että olisi hankkinut ammattikoulusta oppia, josta olisi ollut käytännön hyötyä.

Matti Ijäs täyttää tänään 25.2. 70 vuotta. Helsingin Sanomien syntymäpäiväjutussa hänet mainitaan ohjaajana, joka tunnetaan vinon komedian läpäisemistä elokuvista. Niissä ihmiset tuodaan esille pikku vikoineen. Hänen ensimmäinen elokuvansa Viimeinen keikka (1984) on suosikkini. Se on katsottavissa Areenalta.

Yhdessä soittamisen lopettanut orkesteri kokoontuu Viimeiselle keikalle eli lähtee hautaamaan Martti ”Ruipelo”  Huttusta, jonka soitin oli haitari ja 2-rivinen on aikomus seppeleen sijasta laskea hautaan. Niemi, viinaan menevä klarinetisti ja Volanen, basisti, ja osto- ja myyntiliikkeen pitäjä hankkivat porukalle mustat baskerit, orkesterin tunnusmerkin. Hammaslääkäri Mäkipää, laulu ja kitara, ei sellaista enää suostu päähänsä laittamaan.

Hautajaiset ovat pienessä kirkonkylässä, jonka kirkkoherrana entinen rumpali ”Himo” Himanen on toiminut neljä kuukautta. Hän esitelee kirkkoa ja seurakuntaa vanhoille kavereilleen, että hautajaisia on enimmäkseen, mutta on hän hiljattain toimittanut yhdet ristiäisetkin, 3870 grammaa, tyttövauva. Ollaan valtavirtojen ulkopuolella eli syrjäseudulla, jonne ajomatka on ollut Niemelle sen verran raskas, että hän on simahtanut.

***

Elokuvan tässä vaiheessa mieleeni tulee Dallapè, suomalaisen viihdemusiikin uranuurtaja ja jättiläinen ja sen laulusolisti 1930-37 Veli Lehto, oikealta nimeltään Viljo Leopold Lehtinen. Hän oli opiskellut laulunopettajaksi Helsingin koservatroriossa ja kirjoittautunut myöhemmin Helsingin yliopiston humanistiseen tiedekuntaan. Lehto teki 150 levytystä, joista suurimman osan Dallapéssa. Hän esiintyi myös Ylioppilaskunnan laulajissa.

Laulajanuran jälkeen hän ryhtyi papiksi. Se selvittää salanimen käytön, sillä tuskin viihdelaulaja olisi helposti edennyt papintehtävään. Lehto tai jo silloin Lehtinen toimi Kaarinan seurakunnassa ja oli hyvin suosittu vihkipappi. Hänen on kerrottu antaneen laulutunteja nuorelle Mauno Koivistolle. Hän kuoli 61-vuotiaana 1965, jolloin vasta paljastui hänen mittava uransa viihdelaulajana. Harmi etten ehtinyt tiedustella asiaa sedältäni, joka oli Kaarinan kirkkoherrana hieman myöhemmin 1967-71.

Tutuksi ovat kuitenkin tulleet Veli Lehdon ”Yö Altailla” ja ”Sulamith”. Mielestäni ne ovat parasta Veli Lehtoa ja suomalaisen iskelmämusiikin helmiä.

***

Vainajan muistolle orkesteri soittaa urkuparvelta ja Mäkipää laulaa komeasti Come priman, Umberto Marcaton bravuurin.  Hautajaisten  muistelujakson jälkeen elokuva saa mielikuvituksellisia piirteitä.

Ennen kuin selitän elokuvan puhki, kehottan arvoisia lukijoita katsomaan Areenalta Matti Ijäksen Viimeinen keikka, mutta ei Pala valkoista marmoriakaan ole pahitteeksi. Jokainen muodostakoon niistä omat merkityksensä. Kaiken lisäksi niistä saa vähällä vaivalla hyvän mielen.

Kuvassa haitaria muistotilaisuudessa soittaa kirkkoherra Himanen, takana vasemmalta Volanen, Niemi ja Mäkipää.

(974.)

Helmikuun 16. päivän aamuna Vaalan juna-asemalla puhelinta näpelöivä mies odottaa junaa. Mitä muutakaan. Keltainen asemarakennus on parhaat päivänsä nähnyt. Kakkosraiteella seisoo pitkä tavarajuna, jonka kummassakaan päässä ei näy veturia. Vaunujen kyljessä on tekstiä kyrillisillä kirjaimilla, siis venäläistä kalustoa.

• Asemalle tulee vielä kaksi tyttöä. Näin meitä junaannousijoita on neljä.  Hiljaisuuden rikkoo vivahteeton kuulutus suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi, jonka mukaan IC-juna Kuopiosta Oulun kautta Rovaniemelle saapuu näillä hetkillä ja niin se sieltä tulee. Veturi kiskoo viittä vaunua, joista muutama on kaksikerroksinen. Nousen vaunuun numero viisi ja hakeudun paikalleni. Nostan suksipussin hyllylle ja huomaan siihen tarttuneen lumen tipahtavan säleikön lävitse alapuolella istuvan miehen päälle. Pyydän anteeksi, mies naurahtaa.

Mitä edemmäksi matka jatkuu, sitä ohuemmaksi käy lumikerros. Ennen Muhosta sänkipellot ovat lumettomia ja surkean näköisiä. Vaalassa, jossa hiihtelin viisi päivää, lunta oli niin kuin helmikuussa tapaa olla. Tuttavan laatima ja hoitama latu lähtee talon portailta ensin pitkin Oulujärven rantaa siitä se kaartaa paikallistien yli mäntyvaltaiseen metsään. Huonosta, hiekkapohjaisesta kasvualustasta kertovat hoikat puut, joita on tiheässä. Niiden seassa voisi hiihtää ilman sauvoja repien puista vauhtia.

Latu-ura kiemurtelee niin, että siinä on mahtunut moottorikelkan mennä perässään latukone. Latu kulkee jonkin matkaa vilkkaan Kajaani–Oulu-valtatien lähellä ja siitä se sukeltaa voimalinjaa pitkin ja hakeutuu vanhalle valtatien pohjalle ja ylitettyään kylätien latu laskee vesijohtolinjaa pitkin suolle.

Kylätietä pääsee Soutuojalle. Se ei sano mitään, mutta kun tuttava valottaa: sieltä on ponkaissut valtakunnan maineeseen kahden sisaruksen Annan & Kaisan muodostama yhtye Maustetytöt, kitulias maisema saa aitoa hohtoa. Tuttava kuitenkin lisää, ettei Maustetytöt juuri enää kotimaisemiin ehdi. Suuri yleisö haluaa heistä osan. Ei siis auta kuin ensi kesänä suunnata Provinssiin katsomaan Maustetytöjä ja kuuntelemaan ainakin sen yhtä listahittiä Tein kai lottorivini väärin. Eikä Maustetytot ole ensimmäistä kertaa Seinäjoelle. Viime syksynä persoonallinen yhtye esiintyi Rytmikorjaamolla.

Tuo lottorivin väärin tekeminen piti taas sananmukaisesti paikkansa. Onneksi Jokeri tuotti kuuden euron edestä lohtua ja kannustaa jatkamaan rahapelien pelaamista.

Juna on aikataulussa ja seuraava lähtee ajallaan Oulusta kohti Helsinkiä ja Seinäjokea.

(973.) 

Television taannoisessa Koivisto-dokumentissa toimittaja Antti Blåfield, joka avusti Koiviston elämäkerran kirjoittamisessa, kertoi, ettei Koivisto sallinut tekstiin adjektiiveja. Ne hän karsi armotta pois. Niin se on, ettei asiatekstiä sovi maalailla laatusanoilla. Asia asiana.

Tämä koivistolainen periaate tuli mieleeni, kun näin keittiön pöydälle jääneen sanomalehden ja siinä laajan kirjoituksen, jota silmäilin sieltä ja täältä. Otsikko lupasi paljon ja tekstikin alkoi värikkäästi, mutta muuttui kohta adjektiivien ilotulitukseksi. Se rupesi niin sanotusti nyppimään. Tuli jopa vaikutelma, että aukeamalle on valahtanut ripulikasa adjektiiveja.

Äkkiseltään poimuriini solahti lukuisa määrä sanahelinän tehokeinoiksi tarkoitettuja adjektiiveja. Oli julmettua, ylivoimaista, piskuista, huikeaa, huimapäistä, ällistyttävää, uskomatonta, yltiöpäistä, uljasta, vaatimatonta, tuhotonta, karmeaa… Liika on liikaa. Siitä kiitin, ettei tekstissä ollut ainoatakaan ihanaa, joka ei sovi miehiseen ilmaisuun.

Adjektiivien käyttöön on puuttunut myös kirjailija Kari Hotakainen. Niiden ogelmallisuuteen Hotakainen tutustui ollessaan kesätoimittajana, siis työssä, jossa kieli on työkalu kuten vasara timpurilla. Suhdettaan adjektiivien karttamiseen hän kuvasi niin, että adjektiiviton teksti tuntuu samalta, kuin olisi suihkussa kylmän veden alla. Osuva vertaus, joka pätee kylmissä tosiasioissa eli objektiivisessa todellisuudessa pysyttelevään uutistekstiin.

Toki lehti tarjoaa tiiviin uutistekstin lisäksi myös väljempää luettavaa, sellaista jossa on vivahteita eli lämmintä vettä jääkylmään suihkuun. Sen sijaan kovin pahoilta laatusanat eivät kuulosta puheessa, jossa ne tulevat ja saman tien katoavat. Kirjoitetussa muodossa ne säilyvät. Mitä olisivat olleet Paavo Noposen ja Pekka Tiilikaisen selostukset ilman maalailevia adjektiiveja?

Kuuntelin joskus kahden sanatyöläisen tai kieli-ihmisen eli papin juttelua, kuinka saarna toimii ja tehoaa. ”Siinä se vaihe on tärkeä kun pommittajan tavoin noustaan korkeuksiin ja valmistaudutaan syöksyyn, pudotetaan lasti ja vedetään uuteen nousuun. Manööveriä ei kuitenkaan saa toistaa liiaksi, se menettää tehonsa…”

Laatusanojen  ajoituksella ja määrällä on suuri merkitys. Ne kuluvat herkästi käytössä ja syövät sanomaa.

(972,)

Kulunut viikko on suosinut hiihdon harrastajia näissäkin maisemissa. Ahonkylän-lenkki muistutti tänään perjantaina, millaista on maaliskuussa, ja maaliskuu on seuraava kuukausi. Aurinkoisella lenkillä hiihtäjän suksi luisti hyväkuntoisilla laduilla. Vapaan menijöiden baanalla monella suhahtelijalla oli aurinkolasit, merkki lähestyvästä keväästä. Ja oli meita vanhan liiton suksijoita, jotka olivat työntäneet otsalta pipoa vähän ylemmäksi.

Ilmatieteenlaitoksen ennuste ei lähipäiviksi lupaa karvapohja- ja voitelemattomien pitosuksien hiihtelijöille kelien jatkuvan tällaisina. Näillä mennään eikä valittamalla saada mitään aikaan, ei pakkasia eikä ainakaan lentokelejä. Lunta onneksi on sen verran, ettei se ihan muutaman päivän läpöasteissa sula, mitä nyt vähän möhjääntyy.

Marraskuun alussa aloittamani tämä hiihtokausi, jolloin lumet ovat sulaneet laskutavasta riippuen kuusi kertaa, on hiihtokilometerejä kertynyt reilut 400. Tässä vaiheessa se on riittävästi, Ja talvea on jäljellä kaksi ja puoli kuukautta. Ei mitään hätää – tai Mietoa mukaillen ei ”härän päivää” – sillä ensi kuun puolivälissä lähden kahdeksi viikoksi Saariselälle.

En tiedä johtuuko ikääntymisestä, näön heikkenemisestä vai niiden yhteisvaikutuksesta, etten tunnista vastaantulijoita yhtä helposti kuin aiemmin ja joita sitten tervehdin liiankin ystävällisesti. Parempi kai sekin kuin antaa katseensa liikkua puunlatvoissa tai monoissa. Ja ladulla on tullut kohdattua tuttuja, joiden kanssa on pitänyt jäädä rupattelemaan, ja ensimmäinen puheenaihe on se, että milaisilla suksilla hiihtelet. Suosituimpia ovat karvapohjat ja optigripit, meinaan perinteisesti hiihtelevillä.

Huomenna perjantaina jätän hiihtelyn väliin  –  ainakin aamupäivällä – ja menen uimaan. Jos iltapäivällä riittää tarmoa, saatan tehdä pienen hiihtolenkin.

Vähän kankean otsikon ymppäsin venäläisestä kirjailija  Vasili Šukšinin nimestä, ja vain siksi, että hänen sukunimensä muistuttaa ilman hattuässiä meidän yksikön ensimmäisen persoonan tekemistä, siis suksin. Tämä Vasili Šukšin nousi 70- luvun alussa maailmanmaineeseen kirjallaan ja siitä tehdyllä elokuvalla Punainen heisipuu. Hän kuoli 45-vuotiaana.

Šukšinin väkevä kirja Nuoren Vaganovin kärsimys on seurannut minua vuosikymmenet. Kannattaa lukea, vaikka sillä on hyvin vähän tekemistä hiihtämisen kanssa.

(971.)