Kuukausi: tammikuu 2020

Seinäjoella alkoivat nousta pelot, mitä pidemmälle Ideapark edistyi. Sen sijaintia pidettiin huonona, tuollainen peltomarket, joka nimensä mukaisesti sijaitsee kaukana keskustasta ja asiakkaiden vaikeasti saavutettavissa. Sinne ei autoton väki pääse. Pelättiin myös, että Ideaparkki tyhjentää kaupungin keskustan kuin suurtehoimuri. Siitä pelosta en ole varma, sillä Seinäjoen keskusta on yhtä hiljainen kuin ennen peltomarkettia.

Päätin eilen siihen aikaan kun radiosta tulee Lauantain toivotut testata, miten (tilapäisesti) autoton saavuttaa tuon ostosparatiisin. Olot – asteen verran pakkasta ja tuuleton ilma – suosivat kauppareissua. Jalassani olivat piikkipohjaiset kengät, selässä reppu ja varoiksi taskussa lamppu. Muuten olin talvikamppeissa. 

En tehnyt sen tarkempaa reittisuunnitelmaa vaan annoin vallan intuitiolla. Sportstracker päälle ja matkaan. Menomatkaksi tuli 4,4 kilometriä. Ei mitenkään ylivoimainen kävelymatka, eikä talvioloihin varustetulla polkupyörällä matka eikä mikään. Kauppakeskuksessa viivyin puolisen tuntia, ja lauantai-illan kauppareissuun matkoineen kului kaksi tuntia ja vartti. Hieman herätin huomiota piikkipohjaisten kenkieni rouskahdellessa Ideaparkin pitkillä käytävillä.

Palasin hieman toista kautta kuin olin mennyt, ja sen mittari näytti viisisataa metriä lyhyemmäksi. Yhteensä matkaa kertyi 8,5 kilometriä ja keskinopeudeksi tuli 3,8 km/h. Sanoisinko, että reipas ja terveellinen iltalenkki. On tietysti sanottava, että harva voi tai viitsii käyttää kauppareissuun kävellen yli kahta tuntia, mitta tämä olikin testi.

Arvioitaessa matkan pituutta peltomarkettiin riippuu se siitä mistä lähtee. Yksinkertaista. Minun lähtökohtani oli Upankatu, mutta sille, joka lähtee Kasperista tai Katajalaaksosta matka on ihan toinen. Puhumattakaan shoppailijoista, jotka tulevat naapurimaakunnista.

Kävellen tehty kauppamatka oli autolla tehtyä siinäkin mielessä palkitsevampi, että lähtiessäni säästyin satojen autojen seasta etsimästä parkkipaikalla omaani. Siihen on muutaman kerran huvennut rutkasti tehokasta aikaa. Nyt pääsin heti ulko-ovelta aloittamaan kotimatkan. Ja sehän on matkan paras osa.

Tämän selfien otin (minä oikealla ja lehmä vasemmalla) peltomarketin elintarvikeliikkeen maito-osastolla joskus joulunaikaan Lehmällä ei eilen enää ollut tonttulakkia.

(969.)

Nyt tulee kiire, jotta saan tammikuulle kerrytettyä hiihtokilometrejä edes saman verran kuin mitä niitä on tullut uimalla. Tähän mennessä vuoden ensimmäisen kuukauden hiihdot ovat vaivaiset 12 kilometriä. Uintia tässä vaiheessa on 27 kilometriä, ja kuukautta on vielä viikko jäljellä. Näin ei urallani juuri koskaan ole käynyt – en ainakaan muista, että talvella – siis kun maassa on hanki ja …– uin enemmän kuin hiihdän.

Sääennuste tosin lupailee näihin maisemiin alkavalle viikolle pakkasta ja lumisadetta, mutta näyttää siellä olevan usean päivän jakso pluskelejäkin. Muuan tuttu kertoi äskettäin, ettei häntä enää oikeastaan harmita lumettomuus; hän pakkaa uikkarit, t-paitoja ja shortseja sekä muuta aurinkokelien materiaalia ja lentää vaimonsa kanssa Kanarialle.

Vähän käy kateeksi.

Tietysti lumettomuuden yli pääsee kun siirtyy näiltä sijoilta vajaat tuhat kilometriä pohjoisemmaksi. Tosin siellä näkyy hönkivän melkoista pakkasta, mutta enemmin sitä sietää kuin lumen puutetta, vesisadetta, pimeyttä ja liukkautta. Sitten siellä on vielä tartuntavaara tästä koronaviruksesta, mutta Kiina aikoo kieltää maanmiestensä matkustelun, jotta tauti pysyy kurissa.

Sekin tässä painaa päälle, kun ilmoittauduin viime syksynä erääseen tuhannen kilometrin kerhoon, jossa tavoitteena on hiihtää tuo kilometrimäärä, mutta arvaamattomien olojen takia suoritukseen hyväksytään myös juosten ja kävellen hankitut kilometrit. Kävelyä muuten päivittäisillä koiralenkeillä marraskuun alusta on kertynyt jo yli sata, ja on siinä muitakin kävelyjä. Kilometrimäärä yllätti ja muistutti, kuinka pienistä puroista kertyy melkoinen kymi.

Perinteinen aamulenkki Capun kanssa on 1,2 kilometriä ja monena päivänä lenkki tulee kierrettyä kaksi kertaa, aamuin ja illoin. Tuhatta kilometriä pelkästään niillä ei saa täyteen. Nyt hiihtäen ja koiran kanssa tehtyjä lenkkikilometrejä on marraskuun alusta reilut 300. Vielä on aikaakin ja tiedossa on ainakin yksi Lapin-reissu.

Se pitää muistaa, ettei tervehenkinen kuntoilu saa aiheuttaa stressiä. Jostakin lehdestä kopioin tuon pilapiirroksen vain muistuttamaan, ettei lumen puutteesta eikä pakkomielteisesti hiihdosta saa tehdä mörköä. Mutta pitää toivoa, että ensi viikon lopulla Vöyrille saadaan sen verran latua, että SM-hiihdot onnistuvat.

Sen vielä jotenkin ymmärtää, että hiihtäjä hiihtää sen minkä ihmisvoimin avustetut lumiolosuhteet sallivat, mutta kun hiihtoon pitää vielä yhdistää ampuminen. Pystyssä ja makuulta, tuulessa ja tyynessä, se on jo oma juttunsa.

(968.)

Televisiodokumentti Koivisto piti katsojan joulunajan otteessaan. Kahdeksan jaksoa tiivisti Suomen viimeisenä pidetyn suurmiehen Mauno Koiviston (1923–2017) elämän ja uran tahdikkaasti, jopa kunnioittavasti. Ohjelma synnytti monella taholla, minullakin, muisteluja tapaamisista, Manun sanonnoista, kuten ”tarttis teherä jotakin”… 

Olen tavannut kerran Koiviston. Se oli napakka pakkaspäivä 28. tammikuuta vuonna 2003 kun hän tuli Paasikivi-seuran tilaisuuteen Seinäjoelle. Rautatieasemalla odotimme Jari Mäen Cadillacin vieressä päätoimittajan kanssa arvovierasta. Kyseinen Cadillac oli  palvellut kolmea presidenttiä: Kekkosta, Koivistoa ja Ahtisaarta. Mäen omistukseen se siirtyi vuonna 1996. Koivisto tunnisti heti auton ja hän kertoi siitä automiehen tapaan joitain yksityiskohtia.

Kaupungintalon valtuustosali oli täynnä yleisöä. Ensimmäisen puheenvuoron käytti ministeri Eino Uusitalo, joka oli toiminut pääministerin sijaisena Urho Kekkosen sairastuttua ja pääministeri Mauno Koiviston hoitaessa presidentin tehtäviä 1981–1982.  Uusitalo puhui joviaaliin tyyliin eikä säästellyt ylisanoja. Koivisto kiitti häntä ja hieman kiusaantuneena siirteli kookkaita kouriaan ja totesi manumaisesti: ”Se on sitten kummallista, ettei ihminen tule koskaan kehumiselle immuuniksi.” Yleisö remahti Eino Uusitalon johdolla nauruun.

                                                ***

Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin lokakuussa 1983 presidentti Koivisto teki vierailun Yhdysvaltoihin Ronald Reaganin kutsusta. Ja tottahan sen verran harvinaiselle reissulle on lähdössä toimittajia kotimaasta. Ilkkaan vierailun alkuosuuden eli Koiviston saapumisen Washingtoniin hoiti silloin New Yorkissa asunut veljeni*.

Muistan toimituspäällikkö Manne Kaakisen olleen innoissaan, ettei joka maakuntalehdellä ole lähettää omaa kirjeenvaihtajaa presidentin Yhdysvaltojen-vierailulle. Hieman velipoika empi, mutta sanoin, että jos mies viimeistelee väitöskirjaa, niin ei kyse ole ostoslistan laatimista kummemmasta. Pidät silmät auki ja korvat höröllä ja olet valppaana, havainnoista se juttu syntyy. Ja hyvin hän tehtävän hoiti.

*Kimmo K. Turenius, On the Relationship Between Text and Linguistic Structure. State University of New York at Buffalo, 1986. 454s.

(966.)

Löysään vyötä ja totean, että vielä kun loppiainen vietetään, niin joulunaika on ohi. Pyöräytän kumilenkin joulukorttinipun ympärille. Niitä tuli, vaikka taloutemme on jo muutamana jouluna minimoinut joulukorttien lähettämisen ja maksimoinut niihin käytetyn rahan hyväntekeväisyyteen. Onneksi joulukorttien vastaanottamista ei voi torjua niin kuin puhelinmyyjää. Joulukortti on mukava saada ja erityisen mukavalta se tuntuu näinä sähköisen viestinnän aikoina.

Hidas joulukortti on persoonallisempi kuin tekstiviesti tai sähköposti, vaikka  kortin niukka pinta-ala ei salli Hyvän joulun ja uuden vuoden –toivotuksen lisäksi kuin lähettäjän allekirjoituksen. Se ei kuitenkaan saa olla Donald Trumpin vuoristorataa muistuttava kuittaus. Hätätilassa korttiin voi sulloa kolmisäkeisen haikun.

Nivaskaa plaratessani erotan siinä ainakin yhden kortin, joka on livahtanut postimerkin leimauslaitteen ohitse. Saksin kortin kulmasta palan ja panen se veteen likoamaan ja merkki pääsee uusiokäyttöön. Sen kiinnittäminen ei kuitenkaan enää onnistu nuolaisemalla, tarvitaan liimaa. Joulumerkki on hintansa väärtti ja käyttöä sillä on aiheesta riipumatta muulloinkin kuin jouluna, vaikka niillä taas hoidettiin 26 miljoonan joulukortin lähettäminen. Ei siis ihme, että muutama merkki jää leimaamatta.

Postimerkki voi olla kätevä vallan välikappale, kuten osoittaa tapaus, joka sopii muihinkin diktaattoreihin kuin Nicolai Ceausescuun. Hän painatti itsestään miljoonia postimerkkejä, mutta niiden menekki tökki, joten hän vaati postin pääjohtajalta selvitystä. Pääjohtaja sanoi, etteivät ne oikein tartu lähetyksiin. Diktaattori otti yhden merkin, lipaisi sitä ja merkki tarttui kuin täi tervaan.

– Ei tässä mitään vikaa ole, Ceausescu sanoi ja katsoi tyytyväisenä postimerkkiä.

-Juu, ei ole vikaa, kakisteli johtaja, mutta kun kansalaiset sylkäisevät siihen kuvapuolelle…

Johtaja sai potkut. Pahemmin kävi Ceauseculle kun kansa ei enää kumarrellut kuvia – Karpaattien nero menetti kaiken, henkensäkin jouluna 30 vuotta sitten.

(965.)

 

Vuoden ensimmäinen päivä ja lämpöasteita! Ja niitä on tiedossa lisää päivän ja viikon mittaan. Luntakaan ei muualla näe kuin Jouppilanvuoren kolmen kilometrin hiihtolenkillä. Se on perustettu niin tiiviisti paksulle säilölumelle, ettei sitä kovin helposti verota vesisade ja lämpö. Ladulla on kova käyttö. Eräskin tuttu ohitti minut luistelutyylillä mennen ja tullen, mutta ehdimme sentään kääntöpaikalla vaihtaa muutaman sanan.

– Pohjoisessa hiihto-olot taisivat olla toisenlaiset, hän kysyi tietäen minun siellä juuri olleen.

– Lunta 80 senttiä ja ilmat suosivat. Toki kahden viikon aikana piti lepopäiviäkin pitää.

– Tänään minulla tulee 600 km täyteen! Kerran olen käynyt Lehtimäellä ja oli kuin Lapissa, hän ehti sanoa ennen kuin loittoni hyvää vauhtia.

Sipaisin kotona lähtiessäni hiihtämään liisteriä suksiin, mutta sitä olisi saanut olla jykevämmin, sillä suksi ei oikein pitänyt liippaantuneella ladulla. Vuoden viimeinen hiihto 12 kilometriä ja yhteensä reilut 250 kilometriä.

Ilmariselta tuli jouluksi kirje. Siinä oli selvitys viime vuonna maksetuista eläkkeistä, pidätetyistä veroista, maksettavan eläkkeen päivämääristä – ja eläkkeeseen tulevasta 1,23 prosentin korotuksesta ja mitä se tekee euroina. Sen ilahduttava vaikutus ei kauaa kestänyt. En kuitenkaan katkeroitunut. Sekin on tutkittu, että palkankorotuksen tuottamaa hyvänolontunnetta kestää vain pari kuukautta.

Eläkeläisellä on aikaa. Kadun toisella puolella on kuntosali, jonne voin mennä Reinot jalassa. Linnanpuiston futiskentälle on 150 metriä ja siellä pääsen ensilumille hiihtämään, tosin nyt on ollut huonompaa. Lähiympäristön puistoissa teen koiran kanssa aamuisin ja toisinaan muulloinkin 1,3 kilometrin lenkin. Laskujeni mukaan siitä kertyy vuodessa 250 kilometriä! Apilaan, joka on yksi Suomen hienoimmista kirjastoista, kävelymatka on parisataa metriä. Sama matka on teatteriin ja kirkkoon, uimahalliin vähän pidempi. Olenko etuoikeutettu – ja eläkeläinen? Heitä kun tavataan pitää loputtomina narisijoina.

Eräs innokas eläkeläisaktiivi houkutteli taannoin minua edustamaansa eläkeläisjärjestöön, mutta luopui kun sanoin, että minulla on ohjelmaa ja ajanvietettä omiksi tarpeikseni muutenkin. Enkä näillä musiikkilahjoilla halua liittyä kuoroon. Hän vetosi alhaisiin eläkkeisiin ja kuinka niitä nyt korotetaan vaivaisella 1,23 prosentilla, ja kuinka se hänen eläkkeeseensä tuo 21 euroa lisää. Meidän eläkeläisten pitää käyttää joukkovoimaa ja vaatia korotusta eläkkeisiin!

Ennen koiralenkkiä laitoin itseni laskemaan noilla muuttujilla ja hieman ruostuneilla prosenttilaskutaidoillani, paljonko eläkeaktivistin eläke oikein on. Yhden tuntemattoman yhtälö on seuraava 21/x = 1,23%/100% ja sievennettynä 1,23 * X = 21 * 100 ja loppu on pelkkää jakolaskua eli 2100/1,23 = 1707€. Jos se ei eläkeläiselle kuukaudeksi riitä, lisätienestiä voi kokeilla vaikkapa lottoamalla ja muilla Veikkauksen peleillä.

(964.)