Isossa kuvassa

Huolimatta alkutalven hiihdot keskeyttäneestä kaatumisesta, joka aiheutti kylkivamman, ja helmikuun alun kaksiviikkoisesta Thaimaan-matkasta, talvi on sujunut parahultaisesti. Maaliskuun lopun Lapin-viikko taisi tältä erää lopettaa talven hiihtelyt.

Perinteiseen viikkoon kuului viiden tunturin ylittäminen ja mukava määrä latukilometrejä. Tällä kertaa vain poronkäristys jäi nauttimatta, mutta sen korvasi hiihtokaverin evääksi ottama hirvenliha. Hän ehti Rovaniemen rautatieasemalla syömään annoksen Lapin herkkua odotellessaan sujuvaa junayhteyttä kotopuoleen. Aiemmin lähteneessä junassa minulle maistuivat lihapullat päärataa 200 km tunnissa etelään kiitävän junan ravintolavaunussa.

Kiilopään ylitys eli nousu ja varsinkin lasku oli taas vaativa, vaikka tuuli ja tuiverrus eivät lisäponnistuksia vaatineet. Sen sijaan ystävällinen Ahopää tarjosi maltillisen nousun ja kohtalaisen vauhdikkaan laskun ja ylitys kävi rivakasti. Aurinkoisen Kaunispään huipulle noustuani huokaisin, että mistä ihmeestä tämä tunturi saa talvi talvelta aina vain lisää korkeutta. Nousua seurasi lasku, sekin armoton.

Pitää kuitenkin todeta, että näillä ikävuosilla nousut ovat mieluisampia kuin jarrutellen tapahtuvat laskut. Pitkä kipuaminen Palopäälle nosti sykettä ja hikeä, jota onneksi jostakin kaukaa voimansa haalinut puhuri jäähdytti. Iisakkipään alun muutama jyrkähkö, joskin lyhyet nousut vaativat haarakäyntiä. Sitten loppu sujui herrasmiesmäisesti hiihtäen. Lasku päättyi yllättäen neljän ladun ladun risteykseen: yksi vei Rumakuruun, toinen Laanilaan, kolmas Saariselälle, jonne myös neljäs johti Iisakkipään ylitse.

Rossignolin karvapohjasuksi toimi muutaman vahauskerran jälkeen päivä päivältä aina vain paremmin pitäen ja luistaen. Viimeisenä hiihtopäivänä tullessamme Kuutamolatua, jonka varressa on terävälatvaisia keloja, ja kun edellä hiihti laskuvarjojääkäri (res. majuri), piti häneltä kysyä, että miten laskuvarjojääkäri välttää tuollaiset piikipäiset puut. 

”Ne väistetään varjoa ohjaamalla”, oli yksinkertainen vastaus ja tarkennuksena hän mainitsi, että hyppääjien alastulopaikaksi tavataan valita laakea suo. Maahan tultuaan hyppääjä – tositilanteessa – pyrkii mahdollisimman nopeasti pois laskeutumispaikalta piilotettuaan varjonsa. Tosipaikan tullen laskuvarjojääkärit pudotetaan 150 metristä, jolloin leijuminen ilmassa helppona maalitauluna jää lyhyeksi. 

*** 

Linja-autossa Saariselältä Rovaniemelle seurasimme Areenasta digilaitteilla SM-hiihtojen naisten vapaan 10 kilometriä. Krista Pärmäkoski oli ylivoimainen lyhythihaisessa paidassa ja sortseissa. Se varustus näytti maaliskuun lopulla oudolta, vaikka Äänekoskella aurinko paistoi kirkkaansiniseltä taivaalta. 

Ilmasto lämpenee, eikä kotikulmille saavuttuani lunta näkynyt juuri yhtään. Ei mikään ihme, että se näkyy kilpahiihtäjien ja harrastajienkin varustuksessa. Onneksi mäkihyppääjien hyppypuvuista on tarkat normit, ettei Oberstdorfissa tai Puijolla liidellä polvihousuissa ja t-paidassa.

Tämän menon jatkuessa pian Suomen etelärannikolla viljellään viiniä, skinit suksen pohjissa korvataan rullilla ja kesät talvet hypätään muovimäistä. Avantouintikin käy mahdottomaksi ja muuttuu avovesiuinniksi..

(908.)

 

Yhteinen ystävä

Tiistai oli päivä, jolloin suksi ei luistanut eikä se pitänyt ja edessä oli mäentöyräs, joka vaati haara-askellusta. Tavallisesti siitä on menty kuin heittämällä suorin suksin. Perässäni suksivalla oli sama pulma, ei luistanut eikä pitänyt.

Jatkoimme omine ajatuksinemme, minä jonkin verran nopeammin. Saavuin ensin laskettelurinteen Pilkku-ravintolan eteen, nostin sukset ja sauvat nojalle telinettä vasten ja menin sisään. Satunnaista hiihtäjää ei enää näkynyt ja ajattelin hänen hiihdelleen majapaikkaansa. Hetken kuluttua hän kuitenkin tuli tuopin kanssa pöytääni. 

Puhelias kumppani sanoi olevansa lähtöisin Vaasasta ja vaimonsa Ylihärmästä. Hänen taipaleensa oli jatkunut insinööriopintojen kautta Finlaysonille Tampereelle ja Forssaan. Finlaysonilla ei Suomessa  enää ole tuotantoa, mutta jäi kuitenkin hyvä brändi. 

Hän kertoi olleensa insinööriopiskelijana kesän 1967 Englannissa John Brownin  traktoritehtaassa. ”Siellä menetelmät olivat vanhanaikaisia, kaukana suomalaisista, mutta ei niitä tohtinut kritisoida. Olihan Englanti entinen maailmanvalta, jonka varjolla koko yhteiskunta toimi”, hän kertoi ja vertasi saman tien kolonialismin hengen vaivaavan brittien brexitiä. ”Muiden  ei meitä tarvitse neuvoa”, hän tarkensi engelsmannien mentaliteettia.

Juteltuamme aikamme, jota meillä eläkeläisillä on, kävi selväksi, että asun Seinäjoella ja mitä olen leipätyökseni tehnyt, hän kysyi yllättäen, että tunnenko erästä Kaija R. -nimistä rouvaa. Mikä etten tuntisi, hän on tuttuakin tutumpi. Sanoin, että olin juuri aamulla onnitellut tekstiviestillä tätä Kaija R:ää hänen 80-vuotispäivänään. Kaveri ei jäänyt minua huonommaksi, vaan sanoi aamulla soittaneensa ja onnittelleensa Kaija R:ää. Oli näet muistikirjastaan huomannut, että serkku täyttää tänään kunnioitettavat 80 vuotta. Sanoin, että serkkusi on yhteinen ystävämme.

Tällaisessa tilanteessa käytetään kulunutta, mutta paikkansa pitävää sanontaa ”maailma on pieni ja Suomi vielä pienempi”. Niin totesimme mekin.

Tuvalle hiihdellessäni ajattelin, että mistä hän oli hoksannut kysyä: Tunnenko Kaija R:ää? No, hän näki puseroni selässä urheiluliikkeen tunnuksen ja siinä sanan Seinäjoki. Siitä ei ole insinöörin, joka työkseen etsii ratkaisuja, vaikea päätellä, että kysynpä tuolta hepulta asiaa. 

Tietenkin on voinut käydä niin, että Kaija R. on aamulla puhelinkeskustelussa kertonut serkulleen, että hänelle on tullut toinenkin onnitteluviestin Saariselältä. Ei tarvitse olla salapoliisi eikä perehtynyt todennäköisyyslakentaan, kun ladulla näkee puseron, jonka selässä lukee Seinäjoki, että siinä menee se toinen Kaija R:n onnittelija. Kukaan muu ei ole niin viisas kuin insinööri!

Ja se pitää paikkansa.

           •••

Väiski on tarkkasilmäisenä kotiseutumiehenä ottanut kuvan Seinäjoella Gravanderinkadun viitasta. Enpä osaa sanoa, missä kyseinen katu on ja mistä tuo Gravander tulee?

(907.)

Sanovat onnelliseksi

Äskettäin selvisi jostakin tutkimuksesta,  että Suomi on maailman onnellisin maa. Se on kova juttu. Jopa käsittämättömän kova uutisia seuraaville kriittisille Suomi-pojille ja -tytöille..

Tuosta sijoituksesta alkoi pulina ja koko tutkimus oltiin laittamassa vähin äänin mappi ö:hön. Eihän me suomalaiset voida olla onnellisia.  Yritetäänkö meitä kiittelemällä kehua, jotta  pysyisimme kuuliaisina EU:n mallioppilaina emmekä vaadi kokoomme nähden liikoja, niin voi Suomi olla maapallon onnellisin maa. Pakko se on uskoa, kun läheltä ja maailman ääristä meille tulee onnitteluja..

Jos joku tohtii sanoa, että on onnellinen, siihen sisältyy yksilötasolla vaara tulla leimatuksi hölmöksi. Onnellisen ja hölmön raja on kuin veteen piirretty viiva. Niinpä suomalaisuuteen kuuluu, ettei näytä olevansa onnellinen, mitä nyt aavistuksen verran suupieliä nostaa ylöspäin. Suomalainen kansanviisaus ohjeistaa meitä onnen suhteen: ”Kell onni on, hän onnen kätkeköön.” Vaatimattomuus kaunistaa, mutta jos jollakin on onnea, minun puolestani näyttäköön sen muillekin.

Joku antiikin viisas on määritellyt onnelliseksi hänet, joka ei sure sitä, mikä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on. Siinä on pieni ja ratkaiseva ero.

Katseltuani Kaunispään laella silmän kantamattomiin levittäytyvää maisemaa, vääjäämättä mieleeni tunki ajatus, että tässä voi aivan huoleti kokea hetken onnellisuutta. Kuitenkin niin, etteivät toiset sitä huomaa. Niin vain jo seuraavana hetkenä tunki taka-ajatus, että ei tämä näin seesteisenä voi jatkua: pian taivaalta voi ryöpytä sakeana räntää tai pakkanen alkaa paukkua siperialaisesti. Ei maisema ja mieliala voi jatkuvasti olla näin kirkas ja optimistinen.

Näillä lumilla ja laduilla Lapissa voi kokea, että omaa onnellisuutta lisää läheisten ihmisten terveys, kohtuullinen toimeentulo sekä tasapainoinen suhde ympäristöön. Ihmisen onnellisuuteen vaikuttaa myös se, miten muut kohtelevat häntä. Jaettu onni on kaksinkertainen onni, eikä onnellisuus ole keneltäkään pois. Raikas tuuli Kaunispään huipulla muistutti onnellisuuden olevan perustava tunne siitä, että elämä on hyvää. Eikä se ole mitään Lapin tai Suomen matkailun markkinointia.

Viisas Platon määritteli onnellisuuden hyvän saavuttamiseksi pysyvästi. Palkankorotuskin tuo saajalleen onnellisuutta vain muutamaksi kuukaudeksi kun jo tilipussin pitäisi taas pullistua. Johtuukohan isopalkkaisten huimat palkat juuri tästä.

Tässä haastetta meille suomalaisilla, että pystymme pitämään maailman onnellisimman kansan maineen.

(906.)

Mystinen katoaminen

Kun katukuvasta, kaupasta, kahvilasta, katsomosta ja muusta yhteisestä tilasta vähin äänin häviää tyyppi, herää uteliaisuus, että mihin se oikein on hävinnyt. Mieleen tulee Kasevan hieno kappale ”Me ollaan Penasta huolissamme niin”. Laulun Pena häipyy, mutta onneksi hän lopulta palaa. Kavereita huolestuttaa Penan menetettyä elämänhallintansa.

Niin se on, ettei täällä kukaan ole yksin. Harva pääsee kenenkään huomaamatta katoamaan, etteikö hänen peräänsä kyseltäisi. Erästä lähipiiriin kuulunutta tuttua ei ole näkynyt alkutalven ja kevään aikana, ja hän sentään liikkui. Se huolestuttaa ja herättää uteliaisuutta, kaveri kun oli hahmo, joka kuului monessa ympäristössä kalustoon.

Hänellä oli kerrottavanaan asioita, joista tavallisesti vaietaan tai puhutaan kuiskaten, ellei ehdoin tahdoin asetu naurunalaiseksi. Hän oli nähnyt ufoja, irtaantunut ruumiistaan, seikkaillut rajatiedon selkosilla, löytänyt koivunvarvulla vesisuonen ja haistanut maasäteilyn. Siis mystinen henkilö. Ei hän kuitenkaan ole Kari Peitsamo.

Mutta missä meidän ”Pena” lymyää? Hänen kohtalollaan spekuloidaan, sitä arvioidaan ja siitä esitetään aina vain hurjempia olettamuksia, eivätkä ne aina ole tahdikkaita. Siitä ollaan sataprosenttisen varmoja, ettei hän ainakaan ole lähtenyt etsimään, sanotaan vaikka, lempeä Thaimaahan, ei edes Viroon. Siihen hänelle sinkkuna olisi täysi oikeus. Ei hän kuitenkaan ole sitä tyyppiä, joka matkustelisi.

Päivä päivältä enemmän me ollaan Penasta huolissamme niin 

Kyllä siellä se pärjaa, me ollaan Penasta huolissamme vaan

 Joku tiesi kaupassa, että Pena on sairastunut – jopa vakavasti. Se ei mitenkään harvinaista ole. Mutta, mutta Pena on mennyt aina terveys etusijalla. Olimme kassajonossa sitä mieltä, että Pena tekisi vastuullisesti, jos viestittäisi, mistä on kysymys. Ei ole eduksi hänen eikä muidenkaan kannalta, että huhumyllyn kierrokset hänen ympärillään kiihtyvät ja jauhavat hänet.

Voi olla, että Penan katoaminen osoittautuu harhaksi, ja hän liikkuu piireissä, joissa harrastetaan uusia asioita. Ja kyllä se ennen pitkää ilmestyy taas katukuvaan, Pena kun on oman tiensä kulkija.

Silloin kevättä kai jo mentiin sanoi palaavansa taas Manseen… sanoi nythän kulkee jo paremmin, tossa on sun kymppis takaisin.

(905.)

Herätyskello

”Jo on erikoisen makuista lihaa”, huomauttaa nainen, joka sanoo joskus Agadirissa maistaneensa kamelinlihaa. Ja se vasta oli erikoisen maukasta.

”Oliko yksikyttyräistä vai kaksikyttyräistä?” Osmo Kuha kysyy töksäyttäen. Hän on matkanjohtajan lisäksi suomalaisen kosmetiikkakauppiaiden ryhmän toinen mies. Muut ovat naisia.

Alun perin maahantuojan tarjoamalle messumatkalle Kölniin piti osallistua Kuhan vaimon, mutta hänen polvensa tekonivelleikkaus ei sallinut vielä matkustamista.

Kuhan vieressä nainen purskahtaa äänekkääseen nauruun ja pian koko seurueella on hauskaa. Nainen, joka kehui kamelinlihaa kysyy, että mitä väliä sillä on, onko kameli yksi- vai kaksikyttyräinen, kun se jo on pantu lihoiksi. Kuhaa nolottaa hänen vitsinä heittämänsä nokkeluuden onttous.

Päivän ohjelma on ollut tiivis, ja illallisen jälkeen useimmat lähtevät huoneisiinsa. Messukierroksen rasituksesta virkistynyt Kuha päättää kuitenkin mennä yökerhoon. Tarjoilija tuo tilaamatta hänelle korkean ja värikkäästi koristellun lasin vihertävää juomaa.

Korokkeelle nousee mies, joka tarttuu mikrofoniin ja sanoo ensin jotakin saksaksi ja sitten englanniksi osoittaen yökerhon takaosan ovea, jonka yläpuolella on vihreä valo: Notausgang. Ihmiset kääntyilevät ja alkavat nousta pöydistä ja valua kohti ovea. Epätietoinen Kuha kulauttaa hätäisesti juomaa, joka jättää pirteän maun, ja liittyy jonoon,

Päästyään ulos pimentyneesen iltaan hän huomaa hotellin edessä useita poliisiautoja siniset valot uhmakkaasti vilkkuen. Rivakasti  liikkuvia vihreäpuseroisia ja koppalakkisia poliiseja menee ja tulee ja kehottavat ihmisiä pysymään muovinauhalla eristetyn alueen ulkopuolella. ”Jotakin kummaa tässä nyt on”, Kuha päättelee ja tuntee hermostuvansa. 

Poliisi tiedottaa megafonilla, mutta sanomaa puuroutuu epäselväksi ja kieltä ymmärtämättömälle Kuhalle käsittämättömäksi. Hänen vieressään eräs seurueen kielitaitoinen nainen kertoo, että hotellin aulassa on havaittu epämääräinen laukku, herrenlose Tasche. ”Saksassa tällaiseen isännättömään laukkuun suhtaudutaan äärimmäisen vakavasti. Terrorismin pelko on jokapäiväistä”, nainen sanoo. Kuha mutisee, ettei vaan muslimit olisi asialla. ”Ne tämän maailman ovat panneet sekaisin.”

Reilussa puolessa tunnissa operaatio on ohitse, ja poliisit riipiivät muovinauhan ja kokoavat muoviaidat. Ihmiset, joita on muutama kymmenen, palaavat sisälle ja muut uteliaat lähtevät tahoilleen. Poliisiautot poistuvat näyttävässä saattueessa. Kuha ei mene enää yökerhoon, vaikka hänen olisi tehnyt mieli juoda loppuun raikas tervetuliaismalja.

Noustuaan hissillä seitsemänteen kerrokseen Kuha muistaa olkalaukkunsa ja palaa hakemaan sitä vastaanoton nurkasta. Ummikkona ja neuvottomana hän pälyilee aikansa, kunnes vastaanoton rouva kysyy häneltä was nun denn da los. Kuha hätkähtää ja alkaa viittilöimällä esittää, että hänen olkalaukkunsa on kadonnut. Rouva sanoo moment ja menee takahuoneeseen ja tuo sieltä nahkavyön ja siihen kuuluvan valkoisen rähinäremmin. Kuha pyörittää päätään ja huitaisee kädellään, ettei tämä ole hänen ja tuumaa, että joku upseeri jossakin hakee kiivaasti paraatipukunsa vyötä. Kuha manaa kielitaidottomuuttaan, ettei tämmösen miehen pitäisi lähteä ulkomaille yksin ilman hollaajaa.

”Jos joku on laukun varastanut, pettyy surkeasti. Mitä joku tekee yöpuvullani, kalsareillani, hammasharjallani ja vajaalla hammastahnatuubilla tai verenpainelääkkeelläni tai matkaherätyskellolla”, Kuha puhisee ja kääntyy vuoteessa kyljelleen ja nukahtaa.

Hän on nukkunut vaatteet päällä ja herättyään lähtee aamiaiselle päästäkseen kahden kesken matkanjohtaja Magnuksen puheille. Ravintolassa ei ole vielä muita kuin Kuha, mutta pian sinne alkaa tulla hotellivieraita, jotka kiertävät ja tutkivat tottuneesti seisovan pöydän ruokia. Kuhan tehdessä lähtöä noutopöydän ääreen huomaa hän salin ovella Magnuksen, jolla on hänen kassinsa. Kuha huojentuu ja päästää pidäkkeettömästi pesäpallokatsomosta tutulla äänellä:

”Mistä helevetistä se on löytynyt?”

”Guten morgen, good morning – ja huomenta Kuha”, Magnus tervehtii ja näyttää Kuhalle ryhditöntä kassia.

”Ei sitä ainakaan ole varastettu”, hihkaisee Magnus ja kertoo hotellin vahtimestarin kiinnittäneen illalla huomiota epäilyttävään, isännättömään kassiin ja siitä kuuluvaan raksutukseen.

Magnus moittii Kuhaa, että julkiseen tilaan jäänyt kassi, tuollainen rauskakin, on turvallisuusriski toisin kuin siellä kotopuolen juna-tai linja-autoasemalla.  ”Ei täällä saa olla sinisilmäinen”, hän ärähtää ja kertaa illan tapahtumat, joita muu seurue kuuntelee.

”Paikalle hälytettiin poliisi, joka tyhjensi hotellin, eristi lähikadut, ja erikoisyksikkö läpivalaisi kassin, ja kun selvisi, ettei siinä mitään pommia ollut, vaan herätyskello ja kassin osoiteläpyskässä luki  Osmo H. Kuha Nurmo Hippi Finland, operaatio päättyi.”

”Pitää näköjään paikkansa, että vaikka mies lähtee Nurmosta, niin Nurmo ei lähde miehestä”, Magnus livauttaa ja seurue Kuhaa lukuun ottamatta nauraa.

”Poliisin päällikkö toi kassisi vielä illalla tänne ja sanoi, että tulee yhdeksältä aamulla tekemään loppuraportin ja sinun on oltava läsnä.”

”Eikö tämä jo tässä ollut”, Kuha toteaa vaisuna.

”Saksassa ei mikään ole itsestään selvää, täällä mennään protokollan mukaan”, Magnus muistuttaa.

Kuha asettaa kassin tuolinjalan viereen ja ihmettelee, kuinka yksi Junghansin matkaherätyskello aiheuttaa tällaisen hässäkän. Hän lusikoi puuroa ja kaivaa toisella kädellä kassin sivutaskusta verenpainelääkkeen, kun hänen puhelimensa soi. Ehtimättä sanoa mitään alkaa vaimo toisessa päässä kysellä, että mitä siellä oikein on tapahtunut?

”Iltapäivälehdet täällä toitottavat suomalaisseurueen joutuneen Kölnissä keskelle pommiuhkaa.” 

”Valokuva on samasta Schwan-hotellista, jossa te asutte.” Vaimo kuulostaa vihaisemmalta kuin huolestuneelta. Hän mainitsee vielä, että toinen lehti on haastatellut yhtä seurueen naista, jonka mukaan tilanne illalla hotellin parkkipaikalla oli jännittynyt ihmisten värjötellessä ulkona kevyesti pukeutuneina ja epätietoisina.

Kuha ei saa sanaa suustaan, ihmettelee tiedon nopeaa kulkua Kölnistä Etelä-Pohjanmaalle. Sanoo, että kyse on saksalaisten yliherkkyydestä ja aiheettomasta hälytyksestä, ja ne iltapäivälehdet metsästävät skandaaleja ja kohujuttuja.

Kuhan viereisessä pöydässä nainen huokaa, että on ihanaa päästä illaksi kotiin. Hän kertoo, kuinka Ilta-Sanomista oli hänelle soitettu vielä myöhään illalla, kun Facebookissa oli kerrottu suomalaisryhmän hotellin joutuneen pommiuhkauksen kohteeksi Kölnissä. 

”Miten tiesivät sinulle soittaa?”, Kuha utelee.

”Siltä ammattikunnalta mikään ei jää ulottumattomiin”, nainen tuhahtaa. 

Aamiaiselle tulee viimeisenä kukkuraista tarjotinta kantaen ja iloisesti hymyilevä hajuvedeltä tuoksuva pohjoisen nainen, joka illalla kertoi maistaneensa Agadirissa kamelinlihaa.

”Miepä istuuvun tähän meijän terroristipomon viereen. Että sellainen Osmo bin Kuha sie oot”, nainen nauraa hekottaa hytkyen. Muutkin nauravatKuha kokoaa astiansa ja lähtee. Päästyään huoneeseensa hän kaivaa kassista herätyskellon – saatanan Junghansin – ja poistaa siitä pariston ja palaa eteisaulaan, jossa poliisi ja Magnus jo odottavat häntä.

Punakka, tuuheaviiksinen poliisi kättelee Kuhaa ja asettaa koppalakkinsa sohvalle.   Napsautettuaan pari kertaa kuulakärkikynää poliisi kysyy jotain Magnukselta, joka luettelee kirjain kerrallaan Osmo Kuhan nimen ja muut tiedot, jotka poliisi toistaa ja lukee lainkohdan vihreäkantisesta käsikirjasta:

”Poliisi selvisi operaatiosta alle tunnissa, joten Bundespolizei laskuttaa Teitä halvimman mukaan eli vain 300 euroa. Se menee röngtenlaitteen käytöstä.” 

Magnus sanoo, että pääset halvalla ja muiden mukana vielä tänään kotiin. Kuha allekirjoittaa kaavakkeen ja kaivaa takataskustaan lompakon ja siitä neljä viidenkymmenen ja yhden sadan euron setelin.

”Danke schön”, poliisi kiittää ja ojentaa Kuhalle pöytäkirjan jäljennöksen.

”Aufwierersehen”, Kuha sanoo.

Kuha on varma, että kun vaimo kuulee matkasta hänen versionsa, tämä sanoo epäilleensä jo ennen lähtöäni, että jotain tällaista sattuu. ”Olet sinä sellainen seikkailusankari!”

(904.)

Täh ja Häh

-Mitä media meille tänään tyrkyttää?

-Täh.

-Onko se taas tapansa mukaan pihalla kuin lintulauta?

-Häh.

-No, Fazer sulkee Oulun leipomon.

-Eikö yksikään pässinpää ottanut huomioon tätä mahdollisuutta?

-Täh.

-Tulos ja ulos -levyä on soitettu taajaan kuin Nuoruustagoa Nuorten sävellahjassa.

-Häh.

-Tiedustelulait on sentään hyväksytty.

-Häh.

-Turmakoneen putoamisesta lisätietoa.

-Täh.

-Sinä olet kuin yksi Täh ja häh…

-Ja sinä kuin tarhapöllö.

-Uutisten toimittaminen on aivan eri asia kuin uutistoimittaja, joita meillä kyllä riittää.

-Häh.

-Miten sen Puolustusvoimain uuden komentajan nimittäminen?

-Ei sillä näin rauhan aikana kiirettä ole.

-Täh.

-Sauli hoitaa ylipäällikönä  komentajan homman oman toimen ohessa.

-Täh ja Häh. Sauli on lonkkaleikkauksen takia pitkään vapaa palveluksesta.

-Toivottaan ettei puhkea sotea.

(903.)

Ilman dramatiikkaa

Ensi vaikutelma antaa käsityksen tulevasta eli siitä, mitä on odotettavissa, onpa kyse ihmisen tapaamisesta, kirjan aloittamisesta, asunnon tuulikaapista ja vaatenaulakosta ja mistä tahansa uudesta kokemuksesta. Ensi vaikutelmaan panostaminen on jatkoa ajatellen viisasta.

Asiaan. Ei ole yhdentekevää, millaisella äänellä tavattaessa ensimmäiset sanat lausutaan: tylysti, töksäyttäen, jaanaten vai luontevasti ja avoimesti, siis kiinnostusta osoittaen. Katse kertoo paljon, pälyileekö se, tuijottaako kuin sonni uutta porttia vai kiertääkö katse kattoa ja jalkalistoja. On myös muita seikkoja vaikuttaa siihen käsitykseen, joka meistä alkajaisiksi syntyy ja joka myös jää enemmän tai vähemmän vallitsevaksi.

Olen ollut hankkimassa vähäistä tuntumaa siitä, kuinka kansanedustajaehdokasta tuoda esille. Se kokemus on syntynyt oheistuotteena markettien edustalla jaettaessa mainoksia. Siinä tehtävässä on vahvistunut se, että lähtökohta ja ydin on ylläpitää myönteistä ja vakuuttavaa ensi vaikutelmaa. Jos se murenee, joudutaan harhateille.

***

Joskus 70-luvulla eräs tuttava innostui politiikasta siinä määrin, että päätti pyrkiä kansanedustajaksi. Epäilin, että se oli hänen äitinsä haave. Hän kun odotti pojastaan peräti maaherraa, joka siihen aikaan edusti korkeaa statusta. Lupasin olla apuna.

Tehtäväkseni tuli vaalimainosten levittäminen. Niitä oli rullalla Fiat 850:n takapenkillä ja siellä oli myös jämerä nitoja. Siihen aikaan ei niin nuukaa ollut, mihin julisteita niittasi. Jos maitolavan omistaja oli eri linjoilla kuin ehdokas, hän repäisi kylmästi mainoksen pois. Myös sähkötolpat tarjosivat alustan, ja mitä ylemmäksi pylvääseen plakaatin nitoi, sitä kauemmin se siellä pysyi. Jopa kuukausia muistuttaen ehdokkaan yritykseksi jääneestä uravalinnasta. Tuotteesta ei ollut syntynyt vakuuttavaa ensi vaikutelmaa. Minua muistutti pitkään kipeytynyt kämmensyrjä kun olin louskuttanut nitojaa liiankin voimallisesti. 

Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin liikuin kansaedustajaehdokkaan vuokraaman pakettiauton ohjaamossa äänestäjien luokse. Ehdokas oli jostakin syystä profiloitunut perunoilla, joita hän jakoi halukkaille viiden kilon pusseissa. Johtuiko se perunan sopeutumiskyvystä, joka muistuttaa ihmistä, ja ei kai se muuten Andeilta olisi päätynyt meille ja kaikkialle maailman ruokapöytiin.

Peruna – mahtoiko se olla juuri se kuuma peruna – ei avannut uraa kansanedustajaksi.

***

Nyt olen kolmannen kerran ehdokkaan apuna. Muutama kannustava kampanjareissu on tehty maakuntaan. Toreilla ja turuilla olen johdattellut ihmisiä ehdokkaan puheille, mutta visaisia kysymyksiä on esitetty minullekin ja olen saanut selittää ehdokkaan puolueen gallupsuosiota ja puolueen tekemisiä. Olen tarjonnut vastaukseksi sitä, etteivät gallupit äänestä eikä yhtäkään ääntä ole vielä annettu. Muistutan myös parantuneesta työllisyydestä.

Saa nähdä, millaiseksi kenttätyö muuttuu kun hallitus otti ja erosi ja jatkaa toimitusministeristönä. Sillä ei merkitystä taida olla. Ehdokkaasta syntynyt ensi vaikutelma on sitä luokkaa, että se on vain vahvistunut ja lujittunut, joten samaa rataa jatketaan.

No, vaalit ovat viiden viikon kuluttua ja toimitusministeristö hoitaa asioita eikä kansa huomaa mitään edes tapahtuneen. Ei edes mitään dramaattista. Toki sellaisena olisi voinut pitää opposition valuttamia krotiilin kyyneleitä kun maassa ei ole poliittista hallitusta, jota oppositio vielä jokin aika sitten yritti välikysymyksillä kaataa!

Kevät ja vaalit lähestyvät, lumet sulavat ja pian muuttolinnutkin ovat täällä. Ja maassa uusi hallitus.

(902.)

Tuulta ja tuttuja

Murheellisena ulvahteli nurkan takana tuuli”, aloittaa Pentti Haanpää (1905-1955) jonkun juttunsa, joka on jäänyt muistiini. Tänään se palautui mieleeni kun seisoin Ylistaron S-marketin sisäänkäynnin edessä ja yritin suojautua tuulelta, joka kaikesta huolimatta pureutui armottoman tylysti luihin ja ytimiin. Se oli myös repiä riekaleiksi salossa paukahdelleet Eepeen keltaiset liput.

Pysyin lujana ja keskityin tarjoamaan ihmisille  kansanedustajaehdokas Pasi Kivisaaren kirjallista vaalimateriaalia ja makeisia. Molemmille riitti ottajia.

Pureva tuuli kiusasi meitä jo Isossakyrössä, josta aloitimme kiertueemme. Puhalsi puhuri mistä suunnasta ja millaisella voimalla hyvänsä, ei auta kuin hyväksyä se. Ihminen on olematon tekijä muuttamaan tuulen suunta tai vähentämään sen voimaa. Ihminen voi vain haistella tuulia ja valittaa, jos ei vaatetus eli windstopper auta.

Isossakyrössä lounasravintola Tarjanttista palaavia tyytyväisiä asiakkaita oli helppo lähestyä ja tarjota heille tietoa Kivisaaresta. Heitä oli mukava jututtaa ja oli mieluisa yllättyä heidän suhtautumisestaan kansanedustajaehdokkaaseen. Pasi Kivisaari oli näet monelle tuttu, kuten lounaalle tulleelle kunnanjohtajalle ja tekniselle johtajalle. He ovat lapualaislähtöisiä.

Ohjailin assistenttina eli apurina ihmisiä Kivisaaren puheille, ja heitä riitti. Mielestäni siinä onnistuin ja onnistuin myös karamellien ja esitteiden jaossa. Epäilin jopa olleeni liian avokätinenkin, sillä molempia piti pari kertaa käydä hakemassa lisää Pasin vaalikuntoon teipatun Volvon peräkontista. Mieleeni jäi eräs mies, jolle vaalisyötti ei kelvannut. Hän oli ylistarolainen punabarettinen, suulas ja velmu tyyppi. Hän sanoi hakevansa kaupasta suosikkiaan eli Fazerin sinistä. Joku tiesi, että hän on vaasalaisen Susanna Kosken porukkaa.

Tämänkertainen kiertue päättyi Seinäjoen Halpa-Hallille. Totesin Pasille, että tämä on ollut oikeaa maakuntaretkeilyä: Pohjankyrön tuulta ja tuiverrusta, Kyrönjoen rannalla maltaantuoksuinen Napue ja Komian kirkon ylhäisyys. Siinä on kolminaisuus, joka riittää ihmiselle: luonto, nautinto ja kaitselmus.

(901)