Kuukausi: joulukuu 2018

Niin se sunnuntaipäivä meni: vein koiraa, aamupäivän nassaroitsin tuvassa, luin sanomalehdet, join kahvia ja päätin lähteä hiihtämään tuohon Linnanpuiston futiskentälle. Siinä on Väiski jo näillä niukoilla lumilla hiihtänyt pitkästi toistasataa kilometriä, vaikka ladun alta kumottaa jäiset tupakset.

Kehnon ladun korvasi hyvä luisto, ja kun lenkillä ei ole raatelevia ylämäkiä, ei tarvinnut tuskailla lipsumisesta. Hiihdin reilun tunnin ja melkein yksitoista kilometriä.  Hiihdon ja suihkun jälkeen maistui valikoima laatikoita: porkkanaa, perunaa, lanttua ja maksaa. Huhmaisin myös viimeisen kimpaleen kinkkua. Olo kävi raukeaksi ja otin kunnon, ehkä liian pitkät, päiväunet. Urheiluntäyteinen ilta päättyi Vierschanzentourin (Saksan-Itävallan mäkiviikon) avauskilpailun seuraamiseen. Ei ollut Oberstdorfissa Suomella asiaa kärkisijoille, ei edes toiselle kierrokselle..

Kovin on taannuttu hyppäämisessä siitä kun Hemmo Silvennoisen voitti 1954/55 mäkiviikon tai kun Janne Ahonen oli voittamaton. Päivän Hesari kertoi, että Hemmo Silvennoisen oli juhlinut  Garmischissa  edellisen illan aina pikkutunneille ja voittanut seuraavana päivänä. Mäkihyppääjät ovat urheilijoita isolla U:lla.

Näin se maailman kunnia hiipuu. Tosin Suomi on Itävallan kanssa menestyksekkäin maa Saksan–Itävallan-mäkiviikon historiassa. Eiköhän se iloksi muutu ennemmin tai myöhemmin.

Ilta päättyi Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan ensimmäisen jakson katsomiseen. Hieno aloitusjakso joskin turhan paljon präiskimistä. Ainakin alku näyttää noudattavan perinteistä Tuntematonta, mitä nyt on saatu enemmän liikettä ja miljöötä.

Paikalliseksi uutiseksi nousi joulukuusen kaataminen kesken jumalanpalveluksen vai mikä messu se nyt onkaan Lakeuden Ristissä. Vastaavanlainen välikohtaus hätkähdytti kirkkoväkeä joulunpyhinä Ilmajoen kirkossa, vieläpä kahdesti. Lehtiuutinen olettaa asialla olleen saman tyypin. Uskonnonvastaista protestointia, mielenvikaisuutta vai molempia. Se ratkennee, kun asia tutkitaan. 

Kovin niukkaluminen oli maisema viime vuonnakin näihin aikoihin.

(877.)

Kari Hotakaisen kymmenisen vuotta sitten ilmestynyt Ihmisen osa on mainio romaani, nokkelaa hotakaista. Sitä se oli myös jokunen vuosi sitten näytelmänä Tampereen Teatterissa. Pääosaa Salme Malmikunnasta esitti 82-vuotias Anja Pohjola kerrassaan empaattisesti ja hänen puolisoaan Heikki Kinnunen samanveroisesti.

Katsoin eilen Ihmisen osan elokuvana ja hyvä oli sekin. Käsikirjoituksen ovat tehneet romaanin innoittamina Juha Lehtola Kari Hotakaisen kanssa. Se ei ollut romaanin toisinto ja se koituu elokuvan ansioksi. Pääosassa eli Pekka Malmikunnaksena loistaa Hannu-Pekka Björkman. Hänen roolinsa uralta suistuneena it-firman toimitusjohtajana on hallittu ja kokonaisvaltainen, peräti ilmeikäs ja sopivan reipasotteinen.

Asiaan päästään heti alkumetreillä Pekan osallistuessa ventovieraan vainajan hautajaisiin nauttien kestityksestä, kunnes hänen ja vainajan ystävyys osoittautuu tekaistuksi. Elokuvan juoni perustuu Pekka Malmikunnaksen pitkälle edenneen huijauksen hapertuessa ja totuuden alkaessa vähitellen paljastua kun hänen vanhempansa – Asko Sarkola ja Leena Uotila – tulevat yllättäen Helsinkiin. Meno on kaaosmaista kujanjuoksua ja vähältä piti -tilanteita. Nopeilla valheilla hän väistelee paljastumista, kuten kiireellisellä lennolla Tukholmaan tai piipahduksella yrityksensä Data-Pekan tehtaalla Pekingissä.

Ensi järkytyksen vanhemmille aiheuttaa kuitenkin se, että Maija-tyttären (Armi Toivanen) kumppani, konduktööri-Bika on nainen. Siis hyvin hotakaismainen käänne.

Huijaaminen ja sen paljastuminen on käyttökelpoinen aihe. Pentti Haanpää on meikäläisen huijaustematiikan yksi uranuurtaja. Hänen jutuissaan huijari on milloin kylään eksynyt saarnamies tai sodassa kaatuneeksi ilmoitettu poika, joka palaa elävänä kotikonnulle. Aikansa pojan kyltymätöntä ruokahalua katseltuaan isä pistäisi pojan lätkimään, mutta äidinrakkaus pitää hänet lihapatojen äärellä. Ihmisen osassa totuuden verhoa raottaa ensimmäisen kerran Pekan  sisarentytär kun tämä kysyy, eikö kummisedällä ole koskaan rahaa. Se on pienen tytön tarkka havainto.

Elokuvan synnyttämästä jälkimausta piisasi nautittavaa vielä seuraaviksi päiviksi. Eikä se johdu vain siitä, että loistava Hannu-Pekka Björkman sattuu olemaan Ilmajoen poikia. Ihmisen osa sekin.

Elokuva kannattaa katsoa.

(876.)

Toissa päivänä hiihdellessäni ja itsekseni manaillessani suksieni lipsumista viereen ilmestyi tuttu vallesmanni, jolla on myös Rossignolin skinit. Hän oli perässäni katsellut hiihtoani pitkin loivaa ylämäkeä, ja kun hänelle totesin että minulla skini ei oikein pidä, hän antoi muutaman neuvon. Tällä suksityypillä hiihdettäessä ponnistuksen pitää tapahtua suoraan alaspäin ja katseen pitää kohdistua puiden latvoihin, siis hieman pystysuorassa. Lipsumista pystyy minimoimaan myös sillä kun siirtää sidettä vähän eteenpäin.

Korjasin hiihtoasentoani heti ja se tepsi. Tänään aamulla ennen kuin lähdin Joupiskalle suksineni, siirsin sidettä aavistuksen eteenpäin. Se muuten käy kätevästi pienellä raudalla, joka sovitetaan Rottefella-siteessä olevaan koloon. Tänään perjantaina – kymmenen asteen pakkasessa suksi piti hyvin – luistossa oli toivomisen varaa. Kympin verran hiihdin lenkillä, jota oli pidennetty kaksikilometriseksi.

Mennessäni hiihtämään oli parkkipaikalla kaksi tuttua lähdössä pois. Hiihtokintaani, ne ovat rehelliset kintaat lämpimällä irtovuorella, kiinnostivat toista. Sanoin hankkineeni niitä useamman parin jo muutama vuosi sitten 6.90 euron hintaan. Hän aikoi myös siirtyä sellaisiin. Vielä ennen lähtöä sanoi saaneensa sata kilometriä täyteen. Kertoi jonkun jo puhuneen 500 hiihdetystä kilometristä. Siihen on tarvittu ainakin kaksi Lapin-viikkoa tai aivan epäinhimilliset lahjat.

Toiselle tuttavalle tällä kertaa oli riittänyt vain kymppi, olo kun tuntui flunssaiselta. Hänet näkee Joupiskalla ensimmäisenä syksyllä ja viimeisenä keväällä Tuomikylän reitillä lumen jo sulaessa. Nyt hän arveli pitävänsä muutaman lepopäivän. Saa nähdä, onnistuuko.

Kotiin kaartaessani taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja asetteli jäälyhtyjä pihamaalle. Ne ovat syntyneeet veden jäädyttyä pakkaseen jätetyissä sangoissa, joiden sisältö irtosi napsahtaen lämpimän veden avulla – ja kas, siinä kirkas ontelomainen lyhty. Tai niitä on nyt pihamaalla useita. Voin sanon, että kun hämärtää ja hän kumartaa sytyttääkseen jäälyhdyt vallitsee Upankatu 4:n pihassa tunnelmainen ja kodikas valaistus.

Vaikka liikkeiden avajaisten yhteydessä ilmaisia muoviämpäreitä jonottaneet on leimattu halpamaisesti höynähtäneiksi, ei kukaan moiti sitä, että meidänkin pihan jäälyhdyn aihiona on ollut ilmainen muovisanko ja suomalainen, puhdas vesi. Syksyllä muuten samat sangot olivat korvaaamattomia marjastajalle.

Nyt, kun aattoon on kaksi päivää ja lastenlasten joulutodistukset on palkittu, pidän hiihtelyssä – viidentoista peninkulman jälkeen– joulutauon ja käyn ehkä huomenna ja sunnuntaina uimahallissa kauhomassa kolmeliometrisen. Joulukortit on tullut lähetettyä jo viime jouluna, jolloin suuntasimme niihin käytetyt rahat niiden avustamiseen, joille joulun oikeasti pitää tulla.

Kiitos kuitenkin niille, jotka ovat meille lähettäneet joulukortteja. Kiva niitä on saada, vaikka aina ei tunnista keitä ovat Kaija ja Keijo, Viljo ja Vieno?
(875.)

Aina kun Erkkilä käy laboratoriokokeessa hän laskee porrasaskelmat terveyskeskuksen aulasta toiseen kerrokseen. Niitä on kaksitoista lepotasanteelle ja siitä saman verran ylös. Laskutoimituksen hän toistaa lähtiessään ja muistaa samalla taannoisen etelänmatkan Illikaisen kanssa.

Illikainen on purkanut matkalaukkunsa sisällön komeron kahdelle hyllylle. Erkkilä yrittää saada kaukosäätimellä eloa televisioon ja sanoo matkalaukun toimivan kompaktina säilytyspaikkana: puhtaat vaatteet päällimmäisinä, käytetyt pohjalla, housut pysyvät ojennuksessa tuolin selkänojalla ja pikkutakki ripustimessa ulko-oven vieressä.

Erkkilä manaa hotellien kaukosäätimiä. Illikainen kehottaa häntä kytkemään televisioon virran ja sitten etsimään kanavia. Kuvaruutu leimahtaa kirkkaaksi ja huoneen täyttää kohina, joka asettuu kovaääniseksi ja säriseväksi puheeksi. Punakka Illikainen yrittää yhdellä jalalla seisten vetää jalkaansa lenkkaria, mutta joutuu tukeutumaan koko painollaan komeron liukuoveen, joka taipuu uhkaavasti.

– Meinaat treenata, Erkkilä huomauttaa ivallisesti ja jatkaa, että hän ei tuhlaa lomalla aikaa kuntoiluksi sanottuun itsepetokseen

–Yritän liikkua kun työterveyshoitaja jaksaa muistuttaa liikkumisen tärkeydestä kohonneen verensokerin hoidossa, Illikainen toteaa ja vie lääkelokerikkonsa kylpyhuoneeseen ja ihmettelee, kun Erkkilän ainoa lääke on Marevan.

– Lienee geenien ansiota, Erkkilä sanoo ja narskauttaa litteän konjakkipullon auki ja kaataa lasit puolilleen kellertävää nestettä. Huoneeseen leviää täyteläinen tuoksu.

– Sinulla on vielä tsempattavaa, että pääset terveenä eläkkeelle, Erkkilä muistuttaa, nostaa lasia ja sanoo: Lomalle ja terveydeksi.

Tiedä terveydestä, kunhan viisi vuotta jaksaisi ja pääsisi elävänä eläkkeelle, Illikainen toteaa kasvot punaisena. – Viisi vuotta minullakin oli eläkkeeseen, mutta sitten saneerattiin pihalle. Tietotekniikan ja internetin takia työelämä on mennyt aina vain kireämmäksi,  Erkkilä sanoo. – Ne olisivat hyviä renkiä, mutta isäntinä kelvottomia. Illikainen on sitä mieltä, että hän putoaa kaiken aikaa työelämän vauhdista ja koettaa pysytellä edes jälkijunassa. Erkkilän kohtaloksi tuli aikoinaan kansainvälinen sijoitusyhtiö, joka siirsi firman toimintoja halvan työvoiman Puolaan. Erkkilä sanoo, ettei hän ole päivääkään katunut jouduttuaan eläkeputkeen.

Illikainen arvelee uransa lopun jo häämöttävän. Asioita hoidetaan aina vain enemmän Puolasta käsin nykytekniikalla, eikä hän ole sitä oppinut eikä edes ole halunnut opetellakaan. Hän joutuu jatkuvasti turvautumaan apuun ja toisten neuvoihin. – Ei sitä suopeasti katsota kun pikkupäällikön hommia hoitaa kaksi ihmistä.

– Meikäläiset, kuule, ovat jo etääntyneet työelämästä niin, ettei meidän kaltaisia enää tarvita, Erkkilä tiivistää ja kippaa lasinsa tyhjäksi ja ehdottaa lähtemistä syömään.

Kauppakeskuksen toisessa kerroksessa on useita ravintoloita. He valitsevan sen, joka vaikuttaa yksinkertaiselta ja näyttää väljältä.

Mustatukkainen keski-ikäinen naistarjoilija ohjaa miehet hämärän salin poikki nurkkapöytään. Vähän matkan päässä heitä vastapäätä istuu hollantilaiselta kuulostava perhe kahden vilkkaan lapsen kanssa. Etäämpänä iäkäs pariskunta on lopettanut aterioinnin ja tarjoilija kokoaa pöydästä keittokulhot ja irish coffee -lasit. Pariskunta vaikuttaa sellaiselta, joka on viipynyt pidempään etelän lempeässä ilmastossa. He valmistelevat lähtöä vanhojen ihmisten kiireettömyydellä. Mies joutuu ponnistamaan ja ottamaan tukea pöydästä päästäkseen sohvalta ylös. Illikainen tunnistaa heidän puhuvan ruotsia, skoonea.

Tarjoilija ojentaa isot ja hankalasti käsiteltävät kansiot, joiden yhdellä aukeamalla ruokalista on suomeksi. Erkkilä näyttää numero kolmea wieninleikettä. Illikainen pizzaa. – Serveza, pliis, sanoo Erkkilä ja näyttää kahta sormea.

Ensin tarjoilija tuo oluet ja jonkin ajan kuluttua isot lautaset keittiöstä, jonka heiluriovet sallivat näkymän kirkkaasti valaistuun, ahtaan oloiseen ja rasvantuoksuiseen tilaan, jossa valkoasuinen kokki häärää.

Illikainen nirhaa tylsällä veitsellä pizzaa niin, että pöytä alkaa heilua ja korkeista laseista läikkyä olutta. Lopulta hän saa irti sopivan suupalan. Erkkilä juo olutlasinsa lähes tyhjäksi. Illikaisen veitsen kirahdettua ikävästi pizzan läpi lautaseen, hän repii sormin pizzasta riekaleita ja ahtaa niitä suuhunsa ja hienontaa ne kiivaasti pureskellen posket pullollaan. Hänen suupielistään tipahtelee murusia.

Erkkilä leikkaa siivuja pihvistä, joka on koristeltu sitruunaviipaleella, anjoviksella ja kapriksella. Haarukkapalaan hän sipaisee veitsen kärjellä muusia. Illikainen lopettaa pizzansa jättäen kuivat reunukset lautaselle.

Illikainen istuu ilmeettömänä edessään lautanen, jolla on ruoan tähteitä ja rypistetty ruokaliina. Hän ei ole koskenut olueensa. Erkkilä tilaa itselleen oluen. – Aivan pontevalta maistuu. Entä pizzasi, Erkkilä kysyy ja puristaa sitruunaviipaleesta nestettä leikkeelle. – Menetteli, Illikainen sanoo hajamielisenä ja kaivaa hampaitaan.

Vaivaako tuota miestä jokin, Erkkilä ajattelee, kun Illikaisen lasittunut katse jähmettyy tuijotukseksi. Löydettyään tuolista sopivan asennon hän nuokahtaa leuan pudotessa rintaa vasten.

– Ei kai väsytä, Erkkilä kysyy ja Illikainen säpsähtää ja valpastuu hetkeksi ja saa sanottua, ei nyt vielä. Tarjoilija kerää astiat ja odottaa, että miehet tilaisivat vielä jotakin. Erkkilä huomaa, että heidän on parasta maksaa ja lähteä hotelliin ja aloittaa lomailu seuraavana päivänä.

Kauppakeskuksen toisesta kerroksesta kadulle johtavat portaat lepotaso jakaa kahteen osaan. Muuten ne olisivat liian pitkät ja jyrkät. Siinä samassa Illikainen kompuroi eikä saa metallikaiteesta otetta ja alkaa vyöryä portaita alas. Töyssähdellessään askelmalta toiselle kuin liikkeelle tönäisty täysi perunasäkki, jota Erkkilä seuraa avuttomana. Hän miettii, kuinka ilmoittaa Illikaisen vaimolle, jos miehen käy huonosti, sillä ei tuosta röykytyksestä loukkaantumatta selviä, saattaa peräti kuolla.

Kaiteiden metallisten rakenteiden kumistessa Illikainen päätyy yhtenä myttynä kadulle. Paikalle ilmestyy samalla lennolla Illikaisen ja Erkkilän kanssa tullut suomalaisnaisten ryhmä ja alkaa kauhistella velttoa möykkyä. Illikainen alkaa kuitenkin kammeta itseään kontilleen ja tavoitella tukea kaiteesta päästäkseen seisomaan.– Miten teidän kävi, yksi naisista kyselee ja toinen jatkaa päivittelemistä, että oli se kauhean näköistä.

– Teidän on viisainta mennä jollekin terveysasemalle tarkistuttamaan, ettei ole sattunut mitään vakavampaa. Sisäisiä tai päänvammoja. Parasta tilata ambulanssi tai taksi. Illikainen pudistelee tomua ja likaa housuistaan. Polveen on repeytynyt palkeenkieli ja toinen kenkä jäänyt rappusille. Muuten hän näyttää selviytyneen ilman kolhuja.

Eräs naisista antaa Illikaiselle käyntikorttinsa siltä varalta, jos hän tarvitsee vaikka matkavakuutusta varten silminnäkijän lausuntoa. Nainen vaikuttaa terveysalaan perehtyneeltä ja kehottaa Erkkilää seuraamaan, ettei Illikainen vaivu tajuttomuuteen nukkuessa. – Herätelkää häntä aika ajoin.

Hotelliin päästyään Illikainen nukahtaa päiväpeitolle vaatteet päällä ja lenkkikengät jalassa. Hän alkaa kuorsata suu raollaan kuin auki repäisty sardiinipurkki. Kuorsaaminen kehittyy tasaisesta hurinasta äänekkäiksi korahteluiksi, joita seuraa sarja paukahtelua ja suvantoja hengityksen katkeillessa. Erkkilä nostaa patjansa lattialle ja koettaa nukahtaa.

Miehet heräävät kun kadulta alkaa kantautua liikenteen ääniä. – Mikä vointi, Erkkilä kysyy.

– Hyvin nukuttu yö, Illikainen sanoo. Hän on yöllä riisunut päällysvaatteet ja lenkkarit lattialle sängyn viereen.

– Nukuit niin äänekkäästi, että siirryin lattialle, Erkkilä sanoo ja kysyy onko Illikaisen paikat kunnossa. – Oli se kompurointisi sen verran pahannäköistä, ettei sellaista ole nähty edes Saksan–Itävallan –mäkiviikolla.

Illikainen ei muista syöksyyn päätynyttä kompastelua eikä Erkkilä ala sitä sen enempää kuvailla. Aamiaiselle lähdettäessä Illikainen huomaa palkeenkielen polven kohdalla ja jotakin töhnää puntissa. Taskustaan hän löytää käyntikortin, jota vilkaisee ohimennen.

– Soita siihen numeroon, niin asia selviää, Erkkilä kehottaa, mutta Illikainen laittaa käyntikortin lompakkoonsa ja vaihtaa toiset housut.

Muutaman päivän kuluttua he poikkeavat kauppakeskuksen siinä ravintolassa, jossa söivät. Lähdettyään ravintolasta ja tultuaan portaille, joilla Illikainen kompuroi, Erkkilä kysyy, että vaikuttaako tutulta.

– Nyt, Illikaisella välähtää. Nyt muistan, jumaa näyttää ne jyrkiltä…hyvä ettei tullut ruhjeita tai henki lähtenyt.

– Näytti siltä, että Illikainen vaihtaa kinkeripiiriä. Sitten siihen tuli se naisporukka ja sai sinut tolpilleen. Yksi antoi sinulle käyntikorttinsa…ole varovainen, ettei vaimosi näe sitä.

Erkkilän ja Illikaisen yhteydenpito lopahti etelänmatkan jälkeen, kunnes Erkkilä tunnistaa Illikaisen terveyskeskuksen aulassa — pyörätuoliin lysähtäneenä. Jalassaan hänellä samat lenkkikengät kuin etelänreissulla toissa vuonna.

– Mitä sinulle, Erkkilä kysyy eikä pysty välttämään tuijottamasta Illikaista.

– Näin minä nyt liikun. Todettiin munuaisten vaurioituneen, ja nyt veri puhdistetaan koneellisesti kierrättämällä se kehon ulkopuolella. Joidenkin toimenpiteiden ja perehdytyksen jälkeen se hoituu kotioloissa, eikä tarvitse kulkea sairaalassa. Illikainen puhuu hapuillen ja sanoja etsiskellen.

– Ei se kompurointi tätä aiheuttanut. Hoitamattomasta diabeteksesta se on alkanut, hän sanoo ja kysyy Erkkilältä, että muistaako tämä sen naisen, joka antoi käyntikorttinsa.

– Minulla kun on aikaa, soitin sille, mutta hänen työpaikaltaan kerrottiin, että hän on saanut oikeudessa tuomion ja töistä  potkut, kun oli urkkinut ihmisten terveystietoja terveyskeskuksessa jossakin Etelä-Suomessa missä oli töissä.

– Paha juttu, Erkkilä sanoo ja moittii tietotekniikan ja internetin hämärtävän oikean ja väärän rajaa.

Eksoottisen näköinen avustaja, jonka nimiläpyskässä lukee Maja Ky Sjuksköterska Dialysavdelning, työntää Illikaisen hissiin. Hissi nousee portaattomasti ylös.

(874.)

Nisäkkäiden vuotuiseen elämänmenoon kuuluu karvanvaihto. Samaa tapaa hiihtäjä noudattaa skinisuksien kanssa, jos ei ihan vuosittain, niin aina sen mukaan kun vanha karva suksenpohjassa kuluu ja menettää tehonsa.

Perjantaina eli 14.12. suksilleni tehtiin karvanvaihto ja tulos näyttää entistä paremmalta. Samalla kertaa suksen pohjien luistoalueet hiottiin ja ne vasta liukkaannäköisiksi ja -tuntuisiksi tulivat. Vielä kun täkäläiseen maisemaan jostakin saataisiin lunta, niin pääsisin kokeilemaan, se saisi hiihtäjän tyytyväiseksi.

Joupiskan puolentoista kilometrin säilölumenladulla kävin viimeksi viime maanantaina, ja uran olivat vesisade ja lämpöasteet tehneet vaikeaksi hiihtää. Lumikin oli muuttunut kellertäväksi. Sillä kertaa riitti kahdeksan kilometriä enkä sen jälkeen ole poikennut katsomassa tilannetta Joupiskalla. Sen sijaan olen sitäkin ahkerammin kurkkinut Ilmatieteen laitoksen, Forecan ja norjalaisen www.yr.no säätiedotuksia. Kovin niiden ennusteet ovat samanlaisia: näissä maisemissa hieman pakkasta, vaan ei tietoakaan lumesta.

Ei kuitenkaan kannata hermostua eikä luopua toivosta, sillä joku ennuste lupasi valkeata joulua niukasta lumesta huolimatta.

Siitä olen iloinen, että hankin Joupiskan säilölumenladulle 30 euron kausikortin enkä ole tyytynyt viiden euron kertamaksuihin. Olen pikaisen laskutoimituksen mukaan hiihtänyt Joupiskalla yksitoista kertaa, ja jos niistä olisin maksanut viisi euroa kerralta, olisi se tiennyt 55 euroa eli 25 euroa enemmän kuin mitä kausikortilla.

Näin suksien huoltaminen, joka maksoi 104 euro, ei tuntunut kalliilta. Mitä enemmän niillä hiihdän, sitä edullisemmaksi hinta muuttuu.

Kaikesta huolimatta tänään pitää käydä Joupiskalla. Tiedä vaikka sinne olisi joku satunnainen pilvi purjehtiessaan pudottanut kevyet lumet.

Kuvan suksien pohjassa punainen alue on sitä karvaa eli skiniä. joka vaihdettiin perjantaina. Kaunista katsella, mutta kyllä pitäisi päästä kokeilemaan ladulle.

(873.)

”Häntä epäillään törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, törkeästä raiskauksesta ja pahoinpitelystä”, kertoi ylikomisario Marko Kiiskinen Ylelle aiemmin tiistaina.

Erityisesti Oulua mutta myös koko Suomea koskettava uutinen jatkui: Samaan tapaukseen liittyen on jo vangittu seitsemän miestä, jotka ovat tulleet Suomeen joko turvapaikanhakijoina tai kiintiöpakolaisina.

Tiistai-illan päätteeksi vilkaisin saksalaista suurilevikkistä uutisaikakauslehti Spiegel onelinea, joka toisti tuon alkukappaleeseen liittyvän uutisen: Oulussa syylliseksi epäilty ja poliisin tavoittamattomiin kadonnut mies oli saatu kiinni Saksassa. Saman tekstin ovat lukeneet sadantuhannen ihmiset.

Tieto eikä vain mikä tahansa juoru kulkee ja leviää nopeasti, ja nopeasti toimivat myös eri maiden viranomaiset. Etsitty henkilö saatiin kiinni saman tien.

Tiistaina poliisi julkaisi toisenkin valokuvallisen ilmoituksen, jolla etsitään Käpylän murhapolttoon syylliseksi epäiltyä ulkomaalaistaustaista miestä. Poliisin menettelyä pidetään Suomen oloissa harvinaisena, mutta nyt näitä etsintäkuulutuksia on julkaistu yhden päivän aikana kaksi. Se kertoo siitä, että rikokset ovat vakavia ja niiden tekijöihin kohdistuneet epäilyt aukottomia. Näin tekijöille ei anneta etumatkaa. Heidät on saatava oikeuteen vastaamaan teoistaan. Ja kärsimään rangaistuksensa, vaikka se ei mitenkään hyvitä uhreille aiheutettua pahaa.

Ei näitä uutisia kovin mieluusti lue, ei varsinkaan ulkomaalaisista lehdistä, mutta tällaiseksi maailma on mennyt. Tapahtuneelta  pahalta ei pidä eikä voi sulkea silmiään.

Ei sen puoleen, tekee meidän omankin maan kansalaiset rikoksia, vieläpä rankkojakin. Mutta on pysähdyttävää kun tänne tulleet ja turvallisempia oloja hakevat syyllistyvät rikoksiin. Näin he ovat hyödyntäneet heille annettua luottamusta omiin, kyseenalaisiin tarkoituksiinsa ja vähät välittävät siitä periaatteesta, että maassa eletään maan tavoilla.

(872.)

Koitti se hetki, jota tässä olen pelännyt. Tiet, käytävät, polut ja muut kulkureitit muuttuivat liukkaiksi. Vuosi sitten tähän aikaan jouduin koiralenkillä hallitsemattomaan liukuun. Kaikesta varovaisuudesta huolimatta Linnanpuiston alapuolella kulkevalla puistokäytävällä kumiteräsaapas ei pitänyt ja kun vielä – vaikkakin pieni – koira nyppäsi hihnan päässä kriittisellä hetkellä, oli se menoa. Kaatumisen olisin vielä kestänyt, mutta kohtalokasta oli se, kun mätkähdin mahalleni talutushihnan flexin eli kädessä pidettävän kelan päälle.

Koira luuli, että esitin sille jonkin uuden tempun ja se palkitsi ssiitä minua lipomalla naamaani ja hyppimällä riemusta. Tärsky oli kova ja kipeä. Murtuiko peräti kylkiluita.

Jouduin jättämään juuri aloittamani hiihtokauden. Onneksi aloitus oli tapahtunut Saariselällä ja olin ehtinyt suksia runsaat sata kilometriä. Näin hiihtely kotimaisemissa jäi muutamaksi viikoksi eikä runneltu keho soveltunut edes uintiin. Kaatumisestani koitui hyödyksi se, että kaupunki levitti turmapaikalle ja vähän laajemminkin talven ajan kiitettävästi hiekkaa. Olin viestittänyt asiasta kaupungin nettisivun kautta, ja niin luulin, että se oli huomioitu.

Tänään sunnuntaina aamulenkillä vuoden takainen tapaus muistui mieleeni kun edessä avautui kolkko, jäinen näkymä. Nokian kumisaapas ei pitänyt ja nelijalkainen ystävä halusi surffata hihnan päässä. Ei auttanut kuin turvautua koviin otteisiin: hihna kireälle ja pois käytävältä, jonka vieressä saapas piti edes hiukan.  Olisi ollut tyhmää suistua samassa paikassa, jossa vuosi sitten rusikoin itseni. Sanovat tai väittävät, että kana eroaa siinä mielessä ihmisestä, ettei se tee samaa virhettä uudestaan. Olin kohonnut kanan tasolle!

Kotikadulla kaksi naista toinen toistansa tukien kävelivät hitain ja lyhyin askelin, ja joka kerta jalan alta kuului krunks. Heillä oli piikkikengät. Harpoin kotipihaan ja horjahdin hädin tuskin tasapainon säilyttäen. Totesin naisille, että tällaisella kelillä maahan pitäisi julistaa ulkonaliikkumiskielto. Tai ainakin suositella välttämään turhaa liikkumista.

(871.)

Moskovaan piti nousta Amerikan rahoittama ja presidentin nimeä kantava huikea Trumptower, josta ehdittiin luvata Vladimir Putinille 50 miljoonan dollarin eli 44 miljoonan euron asunto. Asioihin tuli mutkia ja koko hanke kaatui. Sen verran siitä jäi palaneen hajua, ettei kai maailman kaksi mahtia, vieläpä keskenään vihamieliset noin vain tuollaiseen diiliin päädy, että kyllä siinä täytyy olla jotakin hämärää. Niinpä koko hanke kuivui.

Muulle maailmalle ei Trumptowerin piirustuksia ole esitelty eikä kerrottu kuinka suuri lukaali Putinille oli varattu. Maallikko ei pääse asiasta jyvälle, ellei löydy vertailukohdetta. Jonkinlainen löytyy Hampurista, jossa äskettäin tehtiin kaupungin isoin asuntokauppa. Siinä neliöhinta nousi 38 600 euroon ja  287 neliön huoneisto vaihtoi omistajaa 11 miljoonalla eurolla. Jos noin suuntaa antavasti sitä verrataan Putinille luvattun lukaalin hintaan, niin siihen sisältyisi tällä järkeilyllä neljä kertaa enemmän neliöitä. Ja kaupan päälle tulisi löylymittarin, vieraskirjan ja muun tilpehöörin lisäksi monenlaista luksusta.

Se ero noilla Moskovan ja Hampurin asunnoilla on, että Moskovassa se jäi haaveeksi, mutta Hampurissa se toteutui. Sinne rakennettiin vuosikausia ja roimasti budjetin ylittänyt 110 metriä korkea konserttitalo Elbphilharmonie nimensä mukaisesti keskelle Elbeä Hampurin satamaan. Siihen kuuluu konserttisalien lisäksi hotelli ja 45 asuntoa 11.–26. kerroksissa. Viimeinenkin luksushuoneisto on äskettäin saatu kaupaksi pari vuotta valmistumisen jälkeen.

Kaksi vuotta sitten Elbphilharmonien 45 asunnosta oli myymättä 20, joten kauppa on loppua kohden käynyt rivakasti. Seinäjoen keskustaan syksyllä kohonnut 9-kerroksinen Kassatalo edustaa paikallista luksusta muille paitsi postinjakajalle. Eikä se luksusta tarjoa rahamiehille, sillä Elbphilharmoniesta 11 miljoonalla eurolla huoneiston ostanut saisi samalla summalla kymmenkunta Kassataloa. Kassatalossa olen käynyt ja todennut esitellyt asunnot asiallisiksi. Niiden hintaa en muista, en tainnut edes kysyä. Se ei mitään haittaa, sillä huoneistot on vuokrattu.

Lähiajan suunnitelmissani on käydä Elbphilharmoniessa jossakin konsertissa, sillä ketään tuttua ei siinä asu, jotta voisin poiketa kyläilemään. Esteeksi muodostuu se, että talon konsertit ovat kaksi vuotta olleet loppuunmyydyt, ausverkauft.

Kahdesti olen näköetäisyydelta katsellut taloa, joka muistuttaa – enteellisesti – jäävuoresta irronnutta lohkaretta. Ei auta kuin varrota, että uutuudenviehätys laantuu.

Lähteinä olen käyttänyt Spiegelin  ja Hamburger Abendblattin online- versioita.

(870.)