Kuukausi: toukokuu 2018

Näillä seuduilla eli Saksan Schleswig-Holsteinissa ja vähän etelämpänä ei ihan hiljattain ole koettu tällaista toukokuuta sitten kun lämpötiloja on virallisesti alettu mitata eli vuodesta 1881. Ison kaupungin keskustassa kuten täällä Hampurissa kuumuus tiivistyy kun ei mistään tule pienintäkään tuulenvirettä. Ihmiset pyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja näyttävät tuskaisilta, paidan selkämys liimaantuu ihoon ja sukat luistavat kengissä. 

Kuivuuden tavallinen kadunmies huomaa kun nurmikot puistoissa ovat kärventyneet karrelle ja menettäneet keväisen vihreytensä. Se on vielä pientä täkäläisten ja muidenkin maanviljelijöiden pelkojen rinnalla, miten käy sadolle. Ennen he ovat pelänneet viileätä ja märkää toukokuuta, mutta nyt tilanne on aivan päinvastainen ja näkymät entistä pelonsekaisemmat.

Oma lukunsa ovat autoilijat, joiden nelipyöräisten alla helle on jo murentanut teitä varsinkin Saksan pohjois- ja itäosissa. Tieviranomaiset varoittavat lohkeamista ja montuista, joitain väyliä on jouduttu sulkemaan. Saksalaiseen liikenteen ei ole saanut puuttua kuin äärimmäisessä tilanteessa, puhumattakaan nopeusrajoituksista. Luonnonvoimille ei täälläkään mahdetaan mitään.

Seuraava pelonaihe on se kun subtrooppinen vaihe purkautuu ukkosmyrskyinä, kaatosateineen ja rakeinen. Vielä kun tulossa on viikonloppu ja autobaanat täyttyvät, niin tiedossa on kilometrien mittaisia ruuhkia.

Tällainen helle tietää paineita panimoille, joita tässä maassa riittää: kansa janoaa olutta. Saksalainen ei tule ilman olutta toimeen olipa sitten helle tai pakkanen. Ja kun olut ja jalkapallo yhdistyvät on siinä saksalaisen elämänmuodon ydin. Avasipa minkä tahansa lehden, raportoidaan siinä tarkasti ja laajasti pian alkavista Pietarin MM-kisoista. Kuvan otin erään kämäisen aseman ravintolan seinästä jossa oli kymmeniä – kuvassa vain osa- fanihuiveja.

Tosin Hampurissa koettiin pari viikkoa sitten ankara järkytys, josta toipuminen vie aikansa, kun maineikas HSV, Hamburger Sport-Verein putosi Bundesliigasta pelattuaan siinä yhtäjaksoisesti 1963–2018 eli 55 vuotta. Edessä saattaa olla pitkä suruaika.

Pieni episodi: Kävin ZOB:sta eli Zentral Onnibus Bahnhofissa ostamassa bussilipun Bremeniin, ja virkailija huomasi passistani, ”aus Finnland, meine Schwiegermutter wohnt in Finnland” eli hänen anoppinsa asuu Suomessa. Onnittelin herraa ja käskin sanoa anopille terveisiä.

Maailma sen kuin pienenee, ja mitä nämä helteet vielä saavat aikaan?

(814.)

Ylittäessäni Hampurin ydinkeskustassa katua vihreällä kuten kuuluu ja samaan aikaan autoilija koetti tunkea lähes edellä kulkeneen herran päälle. Tööttäsi, jotta menee nyt siitä.

Herra näytti, että jalankulkijoille palaa vihreä ja kehotti kuskia vaihtamaan paikkaa vieressä istuvan, kaiketi, vaimonsa kanssa, jotta ajo sujuu oikeaoppisesti. Kiittelin herraa katuraivon ehkäisemisestä, ja muutaman small talk –tapaisen toteamuksen jälkeen kävi selväksi, että olen suomalainen. Hän innostui, Suomi oli hänelle tuttu kuten useimmille hänen maanmiehilleen eksoottisesta kylmyydestä, pimeästä talvesta ja valoisasta kesästä ja harvasta asutuksesta. Suomessa hän ei ollut käynyt.

Hänen työmaallaan on ollut joku etevä suomalaisprofessori, jonka nimestä en saanut selvää, oliko se Kääriäinen, Keränen, Kuronen, Korhonen, Kutvonen tai jotakin sen kaltaisesta. Kerroin miksi olen Saksassa eli luettuani huhtikuussa sanomalehti ZEITista taitavan jutun lähes 90-vuotiaasta naisesta joka pitää pienessä hiipuvassa kylässä olutravintolaa asiakaskunnan vähetessä, mutta se ei häntä haittaa. Päätin käydä kyseisessä kylässä.

Herra sanoi, että tuossa on ZEITin päätoimitus, käväistään siellä. Hissillä ylös ja vastaanottoaulassa hän kertoi rouvalle kuka olen ja kuinka saksalaislehden artikkeli on sysännyt suomalaisen lähtemään artikkelin syntymä- tai tapahtumapaikalle. Rouva suhtautui asiaan myötämielisesti ja lupasi toimittaa terveiseni toimitukselle ja nimenomaan jutun tehneelle journalistille.Tiesin entuudesta, ettei saksalaislehtiin mennä noin vain ilman audienssia. Niin mekin lähdimme kainalossani tuhti ZEIT liitteineen.

Vielä ennen herran lounastunnin päättymistä, ehti hän esitellä minulle Chile-talon. Se on huomattava rakennus ja kuuluu UNESCON maailmankulttuuriperintökohteisiin edustaen arkkitehtuurin ekspressionismia.Talon rakennutti salpietarikaupalla Chilessä rikastunut Henry Sloman. Vuonna 1924 valmistuneeseen seitsenkerroksiseen laivaa muistuttavaan rakennukseen meni lähes 5 miljoonaa tiiltä.

Piipahdus talon sisääntuloaulassa mykisti. Siinä laivan keula ikään kuin puskee kohti itää. Herra olisi esitellyt kotikaupungistaan paljon muutakin, mutta työt kutsuivat. Saksa on työorientoitunut maa.

Nousin kaupunkibussiin, jonka etuosassa häkkyrä osoittautuu pieneksi kirjahyllyksi tai kirjapysäkiksi, Jollaiseksi sitä luonnehdittiin. Toinen teksti kehottaa lukemaan. Tarjolla on parikymmentä kirjaa. En päässyt perille, pitääkö kirjoja lukea vain bussissa vai voiko niitä lainata mukaansa. Kaikkia ne saksalaiset keksivät.

***

Huoneeni yhtä seinää koristaa kultavanteinen ja -ketjuinen polkupyörä. Ensin se näytti oudolta, mutta pian siihen tottui. Ei kaikilla polkupyörillä tarvitse ajaa. Niistä on koristeiksikin.

(813.)

Lähtemiseen matkalle ja varsinkin ulkomaanmatkalle on syitä ja perusteluita. Motiivini Saksan-matkalle oli ZEIT lehden juttu 18.4. Bis zum letzten Bier [Viimeiseen olueeseen]. Lehdessä aluetoimittajat esittelevät saksalaisuuteen kuuluvia ilmiöitä. Olut on yksi, toinen entisen Itä-Saksan ja yleensä haja-asutusalueiden näivettyminen. Kerrottavaa on sarjaksi asti.

***

Lüneburgin piirikunnan pieneen Neuhausiin juna ja bussi toivat kätevästi ja halvalla. Matkaa Hampurista sinne on reilut sata kilometriä. Liikkumista sujuvoitti se, että oli koulupäivä ja bussi toimi koululaiskuljetuksena, muuten sitä yhteyttä ei olisi ollut eli aikataulun maininta ”ajetaan koulupäivinä” tiivisti asian. Niin, ja oli mieluisa havaita kuinka pienet koululaiset jääädessään huusivat kuskille tschüüss eli heiippa. 

Kun edessäni istuva tyttö järjestää reppuaan huomaan kirjojen joukossa venäjän oppikirjan! Ja kyse oli vähintään ala-asteikäisestä. Puhuvatkohan ihmiset täällä pakkovenäjästä? Tiedä vaikka tuokin tyttö joskus työskentelisi Gazpromissa. 

Tiivis Neuhaus vaikuttaa sympaattiselta. Talot ovat enimmäkseen punatiilisiä ja harjakattoisia, tyypillistä pohjoissaksalaista. Ei tosin hivele silmää eikä maisemaa sinne tänne tyhjilleen jätetyt ja ränsistyneet tiilitalot. Niitäkin näkee.

Ennen kuin tapaan matkani kohteen, 87-vuotiaan Hildegard Schweinsbrücken, isoäidin pörssinä tunnettua ravintolaa emännöivän naisen poikkean syömään ajankohtaista saksalaista superherkkua eli parsaa. Sitä viljellään näissä maisemissa, tosin parsasadon korjaajista alkaa olla puutetta. Kausityöntekijöitä ei enää houkuttele Saksan 8.8 euron minimipalkka. Lyhyt korjuusesonki asettaa omat haasteensa, samoin vaatimaton tilapäismajoitus.

Hildegardin ravintola on jykevän punatiilisen kirkon naapurina. Kirkkopihassa on ensimmäisen maailmansodan muistomerkki. Ravintola on vielä kiinni, ovet avataan kello 17 ja asiakkaita emäntä palvelee muutaman tunnin.

Juomavalikoima hintoineen esitellään ulkoseinällä kehyksissä. Siihen ne kenties ovat unohtuneet päätellen hinnoista ja hapertuneesta paperista. Hiljaista on ja ajattelen emännän olevan päivälevolla, mutta postinjakaja sanoo Hildegardin istuvan lastenlastensa kanssa keittiössä, ja kehottaa minua menemään sisälle. Menen ja kerron, kuka olen ja millä asialla olen. Matkastani en näet ole hiiskunut kenellekään, en edes Hildegardille. 

 Ystävällinen ja valpaskatseinen vanhus ohjaa minut tyhjään ravintolaan. Juomme lasilliset kivennäisvettä ja eloisa emäntä puhuu ja puhuu. Hän on kokenut paljon: haudannut kaksi aviomiestään ja tyttären, nähnyt Saksojen jakautumisen ja yhdistyminen, mikä hänen mukaansa ei kaikin puolin ole onnistunut, osa kokee tulleensa unohdetuksi. Samasta hän moittii EU:ta. Toki myös paljon iloa mahtuu hänen elämäänsä, kuten kerran pidetty viikon mittainen loma.

”Juostaan vain rahan ja tuottavuuden perässä”, hän sanoo ja perustelee yrittäjyyttään sillä, että saa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Sitten hento nainen naurahtaa ja toteaa, kuinka joskus pitää ojentaa liikaa ottaneita ja häntä totellaan. Tulee mieleen, että tuollaisessa ravintolassa ei ainakaan ympäristö yllytä häiriköintiin, pikemminkin päinvastoin, sillä tila on kuin kodikas olohuone pitsiverhoineen.

Paluumatka Neuhausista ei onnistunut mutkattomasti. Onneksi iltapäivällä tulee vielä bussi, joka vie minut pysäkille, jolta kolmen vartin odottelun jälkeen pitäisi suoriutua asemalle ja Hampurin-junaan. Odoteltuani toista tuntia saan viittilöityä koko reissun ainoan näkemäni taksin. Pääsen asemalle ja melkein saman tien junaan.

Matkailu avartaa ja erityisen avartava on tällainen hetken mielijohteesta syntynyt reissu. Senkin opin, että asiat meillä ovat melko hyvin. Pohjoissaksalainen taksikuski näytti autonsa lämpömittaria: 34 ˚celciusta. On siinä työolot. Kotipuolessa kerrottiin olleen 25 astetta. Taksi pärjää siinä vielä ilmastoinnilla, mutta Saksassa mentiin kaikki Opelin neljä lasia auki.

(812.)

Aamun koiralenkillä puistossa tapaan usein iäkkään naisen, joka liikkuu pyörillä varustetulla potkukelkalla, olisiko se kelkkarollaattori. Vaihdamme muutaman sanan, niin tänäänkin hänen lähestyessään mäennyppylää.

”Talvikeleillä tässä olisi liukasta, mutta nyt siitä kelpaa mennä”, sanon.

”Kuulkaa, minä ajattelen niin, että takaisin tullessa pääsen hyvän matkan alamäkeä laskemaan. Näin pitää ajatella, nainen toteaa hyväntuulisesti.

Niin se on hiihtäessäkin, että nousua seuraa lasku. Samoin pyöräillessä.

Eilen lauantaina suuntasin aamuyhdeksältä kohti Vaasaa, mutta jo alkumatkasta kolkko luoteistuuli sai minut kahden vaiheille, että taidan tehdä jonkin lyhyemmän lenkin. Jostain syystä kuitenkin jatkoin valtatie 18:aa kohti Ylistaroa. Aurinko ei lämmittänyt käsivarsia kuin satunnaisesti, ja niillä kohdin missä aurinko jäi pilvien taakse, vilutti.

Polkiessani Ylistarossa Kyrönjoen eteläpuolista tietä kehoni lämpenee ja matka taittuu rivakasti. Edellisen kerran olen ajellut tätä kautta joskus viime vuonna. Silloin päinvastaiseen suuntaan. Tienvarren talot ovat enimmäkseen hyväkuntoisia ja ne seuraavat vieri vieressä tietä. Niiden takana virtaa Kyröjoki. Tien toisen puolen pelloilta korjataan syksyisin tuottoisat viljasadot. Siinä muhkea kuivaamo on valmiina ottamaan vastaan viljakuormia, ollaan näet yhdellä Suomen vilja-aitoista.

Tie kaartelee tasaisena enkä pääse hyötymään laskuista, mutta eivätpä haittaa nousutkaan. Ajoittain puuskiksi yltyvä tuuli vastustaa. Tervajoella, joka on yksi Suomen merkittävimpiä vaihtoautokaupan keskittymiä, olen jo lähempänä Vaasaa kuin Seinäjokea. Väyläni pujahtaa Tervajoen jälkeen niillä main, jossa valtatie 18 ylittää Vaasan-radan, pienelle tiiviisti asutetulle mäelle – mitäpä viljelysmaata uhrata tuottamattomalle asumiselle – jolla ohitan pieniä tupia ja niiden sieviä pihapiirejä. Laihiaa lähestyessäni ajattelen, että onko siellä jo saatu valtavat risteys- ja tiejärjestelyt kuntoon. Viimeksi siitä tullessani pelkäsin terävien kivien puhkaisevan kumit ja talutin aika matkan pyörääni.

Nyt pahin on ohitse, tosin tiemerkintä ohjaa keskeneräiselle ohitustielle, jolla ei vielä saisi liikkua. Ajeltuani jonkin matkaa pääsen vanhalle kevyen liikenteen väylälle ja sitä pitkin lähes Vaasaan. Parin kiertoliittymän jälkeen polkaisen Korkeamäelle liikennevaloihin, minkä jälkeen tie jatkuu alavana ohi Vaasan upean jalkapallostadionin.

Kauppahallin Bistrossa syön tuhdin ja nätisti tarjoillun annoksen äyriäiskeittoa. Jo ensimmäinen lusikallinen lupaa, että tällä paluumatka sujuu vauhdikkaasti. Niinpä pysähdyn vain Tervajoen Salen kohdalla. Juon Cociksen ja jatkan. Menomatkan vastatuuli puhaltaa nyt takaa ja vauhdittaa menoani. Paluumatka menee puolituntia nopeammin kuin menomatkan.

Niin se on, että vastustuksen jälkeen asiat yleensä muuttuvat. Ylämäkeä seuraa alamäki, vastatuulta myötäinen. Niin sitä pitääkin ajatella.

(811.)

Saksassa nousi oluesta kohu, kun 1800-luvun lopulla perustettu perhepanimo markkinoi olutta vuoteen 2015 käyttäen tuotteestaan latusanaa terveellinen [bekömmlich saks.]. Panimomestari Gottfried Härlen johtama neljännen polven yritys on 30-luvulta lähtien käyttänyt myös rempseää slogania ”Wohl bekomm´s!”, eli vapaasti suomeksi ”otetaas notta tohoritahan olla!”.

Nyt on stuttgartilainen oikeus määritellyt, että käsite ”terveellinen” edellyttää terveyden edistämistä. Niinpä sen termin käyttö oluen markkinoinnissa on kielletty. Nyt kiistan ratkominen valitusten jälkeen on valtakunnanoikeuden [Bundesgerichtshof] terävimpien juristien käsittelyssä.

Siinä vaiheessa kun Kilpailuvirasto Berliinissä asetti tilapäisen kiellon vuonna 2015  markkinoida Härlegoldia terveellisenä, suivaantui Gottfried Härle ja yliviivasi huopakynällä 30 000 olutpullon etiketistä sanan bekömmlich. Se kun edellyttää terveysvaikutuksia ja niitä oikeuden mielestä oluella ei ole.

Mikä sitten on vastoin ”terveellistä”? Muinaissaksan ”bekom(en)lich” merkitsee ”sopivaa” tai ”mukavaa”. Nykyään se on synonyymi sanalle ”helposti sulava” tai ”sopuisa”. Olutlaadut, joita markkinoidaan niiden 2,8–5,1 alkoholiprosentilla, eivät ole kilpailuviraston katsannossa terveellisiä. ”Terveellinen” on terveyteen perustuva väite, jota ei EU: n terveyden edistämisasetuksen mukaan sovi käyttää tämän tapaisessa markkinoinnissa, todetaan perusteluissa. Asetus kieltää yli 1,2 tilavuusprosenttia sisältävien alkoholijuomien terveysperusteisen mainonnan. Tällä perusteella on kielletty myös joidenkin viinitilojen ”terveellisten” viinien mainostaminen. Alkoholi on vahingollista terveydelle ja kuluttajia on varjeltava harhauttavalta mainonnalta.

Härle on pieni perheyritys, jolla on 33 työntekijää ja vuosittainen 7 miljoonan euron liikevaihto. Oikeusriidan seuraukset saattavat koitua kauaskantoisiksi, sillä Gottfried Härlen mukaan moni muu panimo markkinoi kaikesta huolimatta ”terveellistä” olutta.

***

Poimin jutun samoin kuin valokuvan Spiegel onlinesta, koska tarina vaikutti niin kovin saksalaisen perusteelliselta. Kaiken lisäksi jutun kantavat elementit ovat tosisaksalaisia: olut ja oikeus.

Sympatiani ovat Härlen panimon ja kaikesta huolimatta sen terveellisen Härlegoldin puolella.

Mahtaisiko sitä saada Lidlistä?

(810.)

Tiellä käy jatkuva autojen virta, menijöitä ja tulijoita on huomattavan paljon. Niitä kohauttelee yksitellen, lyhyinä ja pidempinä jonoina. Erotan takaa tulevien renkaiden kuminasta tai ulinasta, tuleeko maasturi, pakettiauto tai kevyt japanilainen kottero. Vilahtaa siinä joku leveärenkainen maanuoliainenkin.

Vaikutelma kiireestä syntyy kun hitaat könnääjät pitää ohittaa mahdollisimman nopeasti, vaikka näkyvyys ei aina sitä sallisi.  Seinäjoen ja Mäyryn välillä polkupyöräilijä tuntee itsensä vähäarvoiseksi kummajaiseksi, jopa häiriköksi, jonka ajolinjaksi on määrätty kapeaakin kapeampi suikale asfaltin reunaa. Onneksi sunnuntain liikenteestä puuttuvat lähes kokonaan rekat.

Ilma on lämmin ja pehmeä. Luonto on saavuttamassa hyvää vauhtia kesäisen täydellisyyden. Mäntyvaltainen metsä antaa siellä täällä tilaa peltoaukiolle.

Mäyryn Nesteen kahviossa ruokaillaan kun lähialueen väkeä on tullut äitienpäivälounaalle. Siihen ainakin viittaavat iäkkäät miehet mustissa puvuissaan ja naiset myös juhlavan kesäisissä vaatteissaan. Jossakin pöydässä lapsiperhe lopettelee ateriointia kun isä huomaa, että kahviin kuuluu herkullinen leivonnainen. Ne syötyään perhe lähtee.

Suunnatessani Alavudelle pääsen laskettelemaan pitkähköä alamäkeä ja heti sen perään tietty poljen ylämäkeä. Liikenne jatkuu vilkkaana. Radiosta kuulen ensimmäisen kerran tänä vuonna, kuinka lähes kaikkiin maakuntiin annetaan metsäpalovaroitus. Uutislähetys kertoo, että Kittilää uhkaavat pahat tulvat, äitienpäivää on vietetty jo sata vuotta ja että Merenkurkkuun eksynyttä ja siikarysään takertunutta ryhävalasta autetaan väljemmille vesille. Luontoäänenä esitellään siilin tuhinaa. Radio on verraton kumppani.

Alavuden jälkeen poikkean entistä prameampana levittäytyvään Kyläkauppaan. Hiljaiselta näyttää, avaralla parkkipaikalla on vain muutamia autoja. Kaupassa on vähän asiakkaita. Juon pullon Coca colaa ja syön banaanin. Ähtärin ja sen eläintarhan ohitse perille Myllymäen asemalle on vielä kolme peninkulmaa. Silloin täyttyvät äitienpäivän 97 helteistä kilometriä.

Hellettä piisaa. Sitä kai piisaa vielä koko alkavan viikon…

(809.)

Silloin kun Väiski on valokuvannut kevään ensimmäisen käärmeen eli kyyn ja jakanut kuvan tutuille kommentoitavaksi, lähestytään hyvää vauhtia kesää.

Pari päivää sitten sähköpostiini tuli kyyn kuva, josta Väiski mainitsee, ettei ole noin pientä – 15 cm – nähnyt kymmeniin vuosiin. Kuvan Väiski on ottanut sen verran läheltä, että siitä on vaikea päätellä luikertelijan pituutta, mutta osviittoina ovat havunneulaset. Kuvauspaikka lienee tälläkin kertaa Kyrkösvuori.

Toinen hänen lähettämänsä valokuva on ensimmäisistä poimittaviksi ehtineistä poimulakkisista kotelosienistä eli korvasienistä. En ihmettele, ettei Väiski ole maininnut kuvauspaikkaa tässä yhteydessä, mutta se voi olla sama, kuin missä kyy oli kuvattu, sillä löytäjä haluaa käyttää ensioikeuttaan ensimmäisiin korvasieniin.

Korvasieni ja kyy ovat myrkyllisiä. Tuoreen korvasienen gyromitriini on jopa tappavan myrkyllistä, mutta oikein käsiteltynä, rapeaksi kuivattuna, korvasieni on herkullista. Korvasienen kasvualustoja ovat paikat joiden maaperä on syystä tai toisesta rikkoontunut, kuten entisten halkopinojen alustat. Sienikirja mainitsee raskaiden metsäkoneiden rikkovan maaperää korvasienille suosiollisiksi. Olisikohan korvasieniä metsäkoneiden jäljiltä Ahonkylään vievän kuntoradan varressa niillä paikkeilla, jonka Tuomikylän suora ohittaa. Siinä tehtiin talvella mittavia metsätöitä,

***

Viesti, joka oli tullut pankiltani jo pari päivää sitten mutta jonka avasin vasta tänään aamulla, hölmistytti. Sitten se kauhistutti ja lopuksi se huvitti: ”Jos sinulla tai yritykselläsi on arvo-osuustili, sen numero pitenee 7.5. 2018, kun eurooppalaisten arvo-osuustilien muoto yhtenäistetään. Esimerkiksi jos vanha arvo-osuustilinne numero on 0500050000012345678, uusi numero on APKE0000000000000500050000012345678. Muutos ei vaadi teiltä toimenpiteitä” 

Hölmistykseni johtui siitä kun jo olen luullut, ettei tili- eikä viitenumerojakaan enää pidennetä, pikemminkin lyhennetään, mutta niin vain eurooppalainen yhdentämiskehitys vaatii lisää nollia arvo-osuustiliin. Kauhistukseni taas johtui siitä, että vanhan tilin alkuun laitetaan APKE ja peräti tusina eli 12 nollaa. Huvittavaksi viestin sai lopun kevennys: Muutos ei vaadi teiltä toimenpiteitä! Siis nollilla ei edelleenkään ole sanottavaa tekemistä, elleivät ole väärässä paikassa. Saisivat olla hentoisen tilini lopussa tai keskellä, mutta ei alussa.

Kuluvalle viikolle Forecan täsmäsään aaltoileva käyrä muistuttaa ihmisen unikäyrää. Päivisin on kesäisen lämmintä, yli 20 celsiusta ja öisin jäähtyy viiteen asteeseen. Siis mitä mainiointa aikaa keskittyä polkupyöräilyyn ja aistia lähestyvää suvea.

(808.)

Mennään suoraan asiaan:

Tehtävämme on  mitata tasan 6 litraa vettä, eikä käytössämme ole tarkkaa mitta-astiaa, vaan meidän pitää selvitä kahdella sangolla, joista toinen vetää 9 litraa ja toinen 4 litraa. Vettä ei tarvitse säästellä.

Ja sitten ryhdytään ratkaisemaan pulmaa:

Kaadetaan ensin täydestä 9 litran ämpäristä 4 litran ämpäri täyteen, jolloin isompaan jää 5 litraa ja pienemmässä on se 4 litraa, jonka kaadamme pois. Seuraavaksi kipataan ison sangon vesi pienempään, jolloin se on täynnä ja isoon sankoon jää 1 litra. Tyhjennetään pikku sanko, ja kaadetaan siihen ison sangon sisältö eli 1 litra. Sitten täytämme ison sangon, joten siinä on 9 litraa ja pienessä se 1 litra. Nyt kun täytämme isosta sangosta pikku sangon, johon mahtuu 3 litraa, jää isoon sankoon 6 litraa.

Hieman monimutkaista, mutta 6 litraa tuli mitatuksi. Kannattaa kokeilla.

***

Toinen tehtävä on huomattavsti mutkikkaampi, mutta sitäkin kannattaa yrittää ratkaista:

Värkätään ensin tulitikuista laskutehtävä 279+18=355. Tulos on virheellinen, ja oikea laskutoimitus antaa tulokseksi 297. Virhe pitää korjata. Koska tehtävä on laadittu kulmikkaine numeroineen tulikuista, korjaus sallitaan vain yhtä tulkitikkua siirtämällä, jotta summa 355 pitää paikkansa. Siinä on melkoisesti purtavaa.

Tehtäväjonolle kannattaa varata tarpeeksi tilaa: lattia ja pyötä toimivat hyvin alustana. Havainnollisuutta lisätäksemme esimerkin voi piirustaa paperille.

Alkajaisiksi ei kannata rynnätä kokeilemaan ratkaisua ja keskittyä kaikkiin kolmeen lukuun. Ei, viisainta on keskittyä siihen, että vasemmalla yhteen laskettavat ovat 9 ja 8, joiden summa on 17 eli tulos päättyy 7:ään eikä 5:een Niinpä vähintään yhtä kolmesta numerosta on muutettava.

Kokeillaanpa, sillä tulitikkuja on helppo siirrellä. Olisiko tuloksen 5:n vaihtaminen 6:ksi ratkaisu? Ei ole. Eikä 9:n muuttaminen 8:ksi tuo sen kummempaa ratkaiua. Mutta kun teemme 8:sta 6 siirtämällä kahdeksaisen tulitikun niin, että sen edessä olevasta ykkösestä tulee 7, eli 18 muuttuu kädenkäänteessä 76:ks. Nyt tehtävä kuuluu: 279+76=355.

Mikä oli todistettava!

***

Tehtävät olen poiminut saksalaisesta yleisaikakauslehti Spiegelin online-versiosta, josta olen myös kaapannut valokuvan vesisangoista. Useasti ihmetelen, miksi laatulehti julkaisee Rätsel der Woche -palstalla näitä tehtäviä. Niiden parissa vierähtää hyvä tovi – ja silti moni tehtävä jää ratkaisematta. Lehdillä on uutisten ja ajankohtaisten asioiden kertomisen lisäksi muitakin tärkeitä tehtäviä, ja Spiegel haastaa lukijoitaan käyttämään tehokkaasti aivojaan!.

Joskus saksan kielen opetelleena nämä tehtävät tarjoavat myös kielellistä haastetta.

(807.)