Kuukausi: elokuu 2016

Eilen eli 29. elokuuta täytti olympiahistorian toistaiseksi kovimman ennätyksen tehnyt urheilija, Bob Beamon, 70 vuotta. Hänen pituushyppytuloksensa Meksikon olympialaisissa 8.90 m oli jotain aivan käsittämätöntä. Olympiaennätyksenä se pysyy vähintään vuoden 2020 Tokion kisoihin asti.

Maailmanennätyksenä se säilyi 23 vuotta, kunnes Mike Powel ylitti sen viidellä sentillä 1991.

Missä olin silloin kun tuo jättihyppy tapahtui? Kotona aamuyöllä katsoin televisiota, mustavalkoista. Kolme ensimmäistä hyppääjää epäonnistui, kunnes neljäntenä hypännyt 196-senttinen ja 68-kiloinen Beamon kohosi sellaiseen korkeuteen, joka lennätti miestä pitkälle. Hallitun alastulon päätteeksi Beamon pomppi tasahypyin hiekkakasasta pois. Sen muistan ja olen sen useasti YouTubesta tarkistanut, että mittaus kesti tuskastuttavan kauan.

Tämä tulos jätti Meksikon olympialaisten muut, hyvätkin saavutukset varjoon, kuten suomalaisten Kaarlo Kangasniemen kullan, Jorma Kinnusen ja Olli Laihon hopean sekä Arto Nilssonin pronssin.

Toiseksi pituushypyssä sijoittunut jäi voittajalle 71 senttiä, eli hyppäsi 8.19 metriä, joka toki menettelee näinä päivinä kelpo tuloksena. Ei siis ihme, että Beamonin sanottiin pilanneen kisan ottamalla luulot muilta pois. Ennätyksiä tulee ja menee, mutta tämä ennätys muistetaan.

Myöhemmin Beamon ei enää päässyt lähellekään ennätyshyppyään, mutta väliäkö sillä.

***

Ennätyksistä puheen ollen, löysin epämääräisestä paperikasasta vuodelta 1982 valokuvan, mustavalkoisen, jossa olen numerolappu rinnassa. Alkamassa on Kuortaneella Ritolan hölkkä pituudeltaan 25 kilometriä. Valokuvan taakse olen lyijykynällä merkinnyt ajakseni 1:56, siis kaltaiselleni hölkkääjälle loistotulos. Tosin ikääkin tuolloin oli vain 34 vuotta, eli 34 vuotta vähemmän kuin nyt.

Tuossa iässä kaikki hyvät ominiasuudet, kuten voima, kestävyys ja nopeus, olivat oikeassa suhteessa. Nyt nopeuden on korvannut häsyäminen, kestävyyden jahkailu ja voiman muisteleminen. Niinpä kadonneiden ominaIsuuksien MUISTOKSI kiinnitin kuvan varaston seinään.

Nyt on juoksut juostu. Mutta ei hätää, sillä hetki sitten tuli mieluisa muistutus: Vuokatin ensilumenlatu avataan 10.10. kello 10. Joten kaluston kanssa sinne hankkimaan avauskilometrejä, joiden merkitys realisoituu ensi vuoden huhtikuun puolivälissä kun Vaskoolihiihdon jälkeen räknätään, mitä viivan alapuolelle on kertynyt.

Lauantai suosi lähtemään niin sanotulle palauttavalle polkupyörälenkille. Edellisenä viikonvaihteena kaksipyöräisellä kertyi viidessä päivässä runsaat 500 kilometriä, joten patoutuuhan siitä palauteltavaa.

Maantie kutsui minua, vaimoa ja tytärtä sekä tyttärentytärtä sienimetsä. Heidän tavoitteenaan oli käydä varmassa paikassa, joka on useana vuonna tarjonnut keltaista herkkua.

Pullo urheilujuomatiivistettä ja pieni pussi pähkinärusinoita mukanani suuntasin Soukanjoentietä kohti uuden ohitustien risteyksen sekamelskaan. Tälläkään kertaa en löytänyt kevyen liikenteen väylää, jolta olisin päässyt valtatielle ja kohti Jalasjärveä. No, lopulta kaikki kävi hienosti ja pyörä rullasi kevyesti leveähköllä luiskalla. Liikenne oli näin lauantain puoliltapäivin melko vilkasta. Pakettiautoja, noita pienyrittäjien kulkuneuvoja, liikkui tiheään, mutta  rekkojakin jyristeli yllättävän paljon.

Näissä maisemissa ei ylämäkiin juuri tarvitse ponnistella kuten viikko sitten Salpausselän maisemissa. Ensimmäiseen pitkään loivaan ylämäkeen Luopajärvellä lisää hieman vaativuutta etelästä puhaltanut reipas vastatuuli. Siitä jonkin matkaa ja lähden vasemmalle Peräseinäjoelle vievälle tielle.

Kas, tämä tie tarjoaa hieman vaihtelua, ja liikkeellä on paljon karavaanareita. Mieleeni jää yksi lyhyt nousu, joka ylittää rautatien ja joka pitää polkea lähes tosissaan. Lainalaisuus toistuu eli ylämäen jälkeen tulee alamäki, ja kun se vielä kaartaa laajasti kuusimetsän keskellä, tuntuu seitsemäntoista kilometriä lyhenevän melkoisesti.

Peräseinäjoella nautin huoltoasemalla ison kahvin ja voisilmäpullan, eikä maksa kuin 3,50 euroa. Lauantain alkuiltapäivänä kahviossa on vain toinen asiakas, niinpä myyjä ehtii kerätä astioita ja pyyhkiä pöytiä sekä koota repaleisia lehtiä. Mittariin näkyy kertyneen reilut neljäkymmentä kilometriä eli koko matkaksi tulee vähän yli seitsemän peninkulmaa.

Matka saa kuitenkin yllättävän, mutta todennäköisen käänteen: parin kilometrin jälkeen eturengas tyhjenee. Hyppään pyörän päältä taluttamaan ja soitan vaimolle. Hän ja tyttärentytär ovat lähteneet sienipaikalta kohti toista, varmempaa apajaa Peräseinäjoentien varteen.

Noutaja saapuu tyttärentyttären kanssa. Nostan pyöräni kuljetustelineeseen ja pääsen kotipihaan.Tyttärentytär jää seurakseni ja vaimo palaa sienimetsään poimimaan keltaista herkkua, joka peittää mattomaisesti maastoa. Poimija palkitaan melkoisella kantarellisaaliilla.

Vaihdettuani eturenkaan kuulen, että  parin kilometrin päässä SJK on voittanut Tampereen Ilveksen 4-0! Aamuyöllä Riossa Antti Ruuskanen heittää kuudenneksi ja toteaa, ettei sille mitään mahtanut, viisi miestä oli minua parempia.

Rion olympialaiset menivät suomalaisten kannalta penkin alle.

Urheilujohtajille ilmaismatka Rio de Janeiroon on ikimuistoinen kokemus. Se porukka voittaa aina. Kieltämättä vähän urheilujohtajalta minustakin tuntuu päästessäni nauttimaan herrojen herkkua eli vaimon poimimia kantarelleja. Mutta onko työ joskus herkkua?
(604.)

Se nyt oli kolmannen kerran kun Pyörät pyörimään -kierros tuli tehtyä. Reissu alkoi viime perjantaina Lappeenrannasta ja päättyi tiistaina Rauman torille, jonne ihan viimeinen pätkä ajettiin armottomasti täristävää mukulakivikatua pitkin keskellä puutaloidylliä, joka kuuluu UNESCOn maailmankulttuuriperintölistalle. Siis arvokas ympäristö.

Viimeinen päivä alkoi Loimaan torilta kansanedustaja Olavi Ala-Nissilän humoristisella tsemppipuheella. Siitä suuntasimme vähintään meikäläistä eli eteläpohjalaista lakeutta vastaavalle aavalle, jossa tuuli tarttui meihin ja pöllytti meitä. Pikainen poikkeaminen Räikkösen tiilitehtaalle ja siitä Alastaron torille. Paikalla oli paljon väkeä, varsinkin koululaisia, jotka näkivät pääministerin ja saivat tehokkaan kansalaistaidon ja yhteiskuntaopin oppitunnin ynnä kappaleen ruokatuntia. Tarjolla näet oli kärkkäreitä, paikallisen leipomon kuminalla maustettua leipää sekä puuroa kiisselin kera.

Sen huomion tällä retkellä tein, että kirkonkyliä, kaupunkeja ja muita keskuksia lähestyttäessä huomio kiinnittyi ensin muutaman vanhan liikerakennuksen tyhjään näyteikkunalliseen liikehuoneistoon, sitten keskusta tiivistyi ja valtaväylän molemmin puolin levittäytivät S- ja K-marketti, on osuuspankki, apteekin vihreäkylttinen plakaatti, kirppis, kepab-pizzeria… Matkaa jatkettaessa ohitetaan teollisuusalue ja sen lukuisat hallit sekä niiden aidatut piha-alueet.

Virtaan kylä jäi mieleeni perinpohjaisesta valmistautumisestaan pääministerin vierailuun. Kuuden vai oliko niitä yhdeksän oppilaan koulun pihamaalle pystytetyn telttakatoksen vieressä oli Virttaata kuvin ja lehtileikkein esittelevä messuosasto, kahvin kanssa tarjottiin Virttaa-leivoksia, kylän oma t-paita ja kaiken huippuna päiväkerholaisten peikkokuvaelma. Kylää siis markkinoitiin tosissaan, sillä onhan Virttaa taistelemassa Varsinais-Suomen vuoden kylän tittelistä. Pääministeri toivotti kylälle menestystä ja korosti yhteisöllisyyden merkitystä.

Siitä Euraan ja lopulta Raumalle. Valtatien luiskassa mahtui hyvin pyöräilemään vaikka ohitse ja vastaan pyyhkäisivät raskaat rekat, henkilö- ja muut autot. Viimeiset kilometrit ajelimme rauhallisia sivutietä.

Eipä muuta kuin Ouluun menevien pyörät pakattiin huoltoautoon ja meidän muiden fillarit sijoitettiin linja-auton ruumaan. Yön nukuttuamme eli keskiviikkona aamukahdeksalta starttaamme kohti Tamperetta, jossa jään kyydistä ja nousen Seinäjoelle menevään Intercityyn, toiset jatkavat Jyväskylän kautta pohjoiseen.

Se on sitten reissu tehty.

Ensi vuonna pyöräillään uudestaan.
(604.)

Maanantaina aamukahdeksalta Karkkilan tori oli hiljainen, kun lähdemme kohti Forssaa. Forssassa meitä on vastassa polkupyörineen iloinen kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttila (kuva)

Anttilan ura on mittava. Kansanedustajana hän on ollut vuosina 1983–1996 ja uudelleen vuodesta 1999 piipahdettuaan siinä välissä Euroopan parlamentin jäsenenä. Maa- ja metsätalousministerinä hän toimi 2007–2011. Luottamustehtäviä piisaisi loputtomiin.

Forssan torilla kuuntelimme Anttilan tilannekatsausta Forssan nykytilanteesta. Kaupunki on menettänyt viime aikoina rutkasti työpaikkoja ja varsinkin teollisia työpaikkoja. Kun kaupungissa oli vielä 80-luvun lopulla 20000 asukasta, on väkiluku notkahtanut reiluun 17000:een.

Forssan torilta oli hyvä näköala puistoon ja sen rehevälle lammelle, jossa omissa oloissaan uiskenteli ylväs joutsen. Se ja kaupunki jäi taaksemme kun lähdimme kohti Ypäjää. Ennen kuin pääsimme sinne viivähdimme hetken Portaan kylässä nauttien käristeitä sekä nisukahvit baarin, postin, virvokemyymälän sekä antikvariaatin sopusointuisesti yhdistävässä muutaman neliön huoneistossa. Sisään tuli postivirkailija. Mies alkoi tottuneesti kostuttaa leimasinta mustetyynyyn painellakseen kirjeiden, korttien ja muiden lähetysten postimerkkeihin Porras-kylän oman tunnuksen.

Kylmäkaapissa oli tarjolla virvokkeiden lisäksi keskiolutta ja lonkeroita. Alkoholijuomia ei kuitenkaan saanut nauttia sisätiloissa eikä liioin terassilla. Pienessä tuulikaapissa oli yhdellä noin metrin mittaisella hyllyllä vanhoja kirjoja. Tarjolla oli niin Remestä kuin tietokirjoja.

Maanantain lyhyehköt etapit kulkivat enimmäkseen tasaisessa ja viljavainioiden ympäröivässä maastossa. Aurinkokin ilmestyi taivaalle vähän ennen Ypäjää ja se sai meidät pyöräilijät unohtamaan kivistävät takalistot ja hyväksymään satulan tehtävän ja olemuksen polkupyörässä.

Ypäjä muuten on suomalaisen hevoskasvatuksen ja koulutuksen tyyssija. Jostakin puheenvuorosta jäi mieleeni, että kunnan hevosten määrä on 700. Ei siis ihme, että kirkonkylää lähestyttäessä liikennemerkki varoitti ratsastajista. Lukuisat aitaukset ja tiiliset tallirakennukset

Loimaan kauppakeskuksen aukiolla odotti huoltobussi, ampiaiset ja ja runsaslukuinen yleisö. Tarjoilu noudatti perinteistä linjaa eli kahvia/mehua ja munkkipossua. Paikalla oli myös kaksi kansanedustajaa Esko Kiviranta ja Olavi Ala-Nissilä, joka vaikuttaa huumorimieheltä

Ilta meni Sarka-museossa. Suomen maatalouden museon meille esitteli dosentti Teppo Vihola. Aikataulumme oli siksi tiukka, että Sarka-museoon täytyy vielä joskus tulla uudestaan. Ilta jatkui soten merkeissä. Siitä keskustelivat Loimaan kaupunginhallituksen puheenjohtaja Teuvo Suominen, puoluesihteeri Jouni Ovaska ja maakuntajohtaja Kari Häkämies.

Yritin itsepintaisesti taistella nukahtamista vastaan, ja minun oli pakko ottaa avukseni ja seurakseni älypuhelin. Se on kätevä apuväline, kun pitää turvautua oheistoimintaan, siis eräänlainen unilukkari.

Sunnuntai kului letkeästi Hollolan ja Karkkilan välillä. Sen sijaan letkeys oli tipo tiessään, kun me kuusi tyyppiä intaannuimme kormoottamaan viimeiset kaksi peninkulmaa Karkkilan torilta Vihtijärven rannalle. Siellä me majoitumme seurakunnan leirikeskuksessa.

Porukan vetäjä Harri on johdattanut meitä jo useampana kesänä näillä turneilla, ja aikataulut ova aina pitäneet. No, nyt hän ehdotti Karkkilan torilla, että hänen kanssaan leirikeskukseen voitaisiin ajella ”napsun” verran nopeampaa tahtia kuin mitä päivällä olemme noudattaneet. Ajattelin, että on mukava kokeilla millaista se ”napsun” verran nopeampi tahti on. Meitä lähti kuusi ja minä.

Alku meni oikein reippaasti, mutta sitten alkoi kilvanajo, jossa ei alamäissä jarrua käytetty ja ylämäissä annoimme maitohapoilla päin pläsiä. Päivän aikana Matilta oli puhjannut kumi ainakin neljä kertaa, mutta nyt kun vauhti oli huimaa, kumit kestivät. Perille päästyämme herkullinen ruoka ei ollut maistua, kun sydän jyskytti ja kädet vapisivat ja suuta kuivasi.

Muu porukka nosti pyöränsä huoltoautoon ja astui bussiin ja tuli sillä perille. Viisasta sakkia, jolle 113 kilometrin päiväannos pyöräilyä riitti. Meille se ei siis riittänyt, vaan sitä piti hankkia 132 kilometriä. Mitähän varten, herää kysymys?

Muuten sunnuntai liikuttiin valtateiden pientareilla. Poikkesimme Oitin, Riihimäen, Lopen, Läyliäisten ja siis Karkkilan toreilla ja muilla paikkakuntalaisten kokoontumipaikoilla. Pääministeri Juha Sipilä kuunteli ihmisten huolia, mielipiteitä ja kuulumisia. Hän muistutti, että työtä isänmaan hyväksi on tehty ja tuloksia alkaa näkyä, mutta työtä on yhä tehtävä. Sipilä palasi Läyliäisten Nesteeltä pääkaupunkiin johtamaan valtioneuvostoa. Hän palaa kuitenkin viimeiselle eli tiistain etapille Loimaalta Raumalle.

Sen verran ehdin Juhaa jututtaa ja kysyä, kauanko hänen taannoin operoimansa lento ASEM-kokoukseen Mongolian Ulan Batoriin kesti. Menomatka oli vienyt seitsemän ja puoli tuntia, paluumatka hieman vähemmän. Lentokorkeus oli ollut 12000 metriä ja matka vaati mennen tullen kaksi tankkausta. On meillä monipuolinen pääministeri, sanoisin. Istuu yhtä lailla suihkukoneen puikkoihin kuin polkupyörän ohjaustankoon.

Huomenna lähdemme Karkkilasta Loukun, Forssan ja Ypäjän kautta Loimaalle. Loimaalla on tutustuminen maatalousmuseo Sarkaan. Sitä on kehuttu ja kiitetty, joten odotukset ovat korkealla ja aukko sivistyksessä tulee täytettyä.

Kouvolasta kohti Lahtea, se oli lauantain teema. Porukkaan liittyi pääministeri Juha Sipilä, joka oli tullut Kouvolaan yöllä Naantalista presidentinesittelystä.

Reittimme alku kulki pitkin Kymenlaakson kumpuilevia ja vehmaita maisemia. Saimme  muistutuksen alueen ikivanhasta asutushistoriasta, joka ulottuu kivikauteen. Päivä alkoi lämpimänä, mutta muuttui harmaaksi. Pian alkoi tihkusade jatkuen koko matkan ajan.

Poikkesimme Iitin Vuolenkoskella, joka ei ihan turha kylä olekaan. Se näet on ollut esikuvana 50-luvun lopulla ja 60-luvun lopulle radiossa esitetylle Kankkulan kaivolla -ohjelmalle. Jos ohjelma kuulostaa oudolta, voi kokeilla, löytyisikö sitä Ylen elävästä arkistosta. Voi siitä kysellä meiltä aikalaisilta, osaamme ainakin matkia joitakin hahmoja.

Kuunnelman Kankkula on sijoitettu hämäläiselle maalaispaikkakunnalla, jonka ydin on kuuluisa Kankkulan kaivo, mutta Vuolenkoski on todistettavasti ollut Antero Alpolan ja vuolenkoskelaisen Aune Ala-Tuuhosen todellinen esikuva.

Paikkakuntalaisille tekemäni pikaisen kyselyni perusteella saatoin vakuuttua osalle parodiasarjan hahmoista löytyivät esikuvat Vuolenkoskelta. Hieno asia, sillä vähän toisella kymmenellä ollessani Kankkulan Kaivoa kuunneltiin tarkasti ja usein siitä saatiin käyttökelpoisia sutkauksia ja matkimisen malleja, kuten kähisevän Tippavaaran vanhan isännän puheenparsi.

Saman vireän Vuolenkosken imagoa täydensi Husulan Vintillä pidetty huutokauppa, jonka meklarina toimi itse Ari Palsamäki. Väkeä oli runsaasti samoin myytävää. Myös pääministeri nousi lauteille ja Palsamäki esitti hänelle toiveen päästä ensi itsenäisyyspäivänä linnanjuhliin. Sipilä sanoi, että hän ei ole kutsuja, mutta lupasi viedä juhlien isännälle terveisiä.

Sade jatkui ja mitä hämäläisemmäksi maisema muuttu, muuttuivat mäet, varsinkin ylämäet jyrkiksi ja pitkiksi. Eräällä tauolla tällaisen ”kuinkahan” jälkee entinen työtoveri esitti hyvän huomion: Etelä-Pohjanmaan mäkien päälle ei tehdä teitä niin kuin täällä tuntuu olevan tapana. Pääministeri tarjosi siltä kuulemalta entiselle työtoverille töitä valtion tienrakennuspuolelta. Erään mäen päällä entinen työtoveri, 80, totesi, ettei kymmenen vuotta sitten olisi tuollaista mäkeä taluttanut pyöräänsä.

Lahden Hollolassa juttelin erään nuorukaisen kanssa, Antti Ollikainen nimeltään, ja kohta kävi selväksi, että meillä on yhteinen tuttu. Tämä kempeleläinen nimittäin tuntee hyvin Linnanpuiston tuhannen kierroksen hiihtäjän eli Väinö Ojajärven. Sanoin toimittavani terveiset Väiskille päästyäni Seinäjoelle.

Koska mainittu Antti O. on yhtenä organisoimassa tätä Pyörät pyörimään -tapahtumaa toivoi hän Väiskiä mukaan tuleviin tapahtumiin. Lupasin välittää sen toiveen. Sanoin myös, että Väiski liikkuu paljon pyörällä, mitä nyt talvisin suksilla.

Ensimmäinen etappi poljettu. Jäljellä on vielä tai enää neljä päivää.

Kilometrejä perjantaina kertyi 119 ja nähtävää vielä enemmän. Heti lähtö Lappeenrannasta säväytti, kun Saimaan selkiä ja lahtia riitti pitkään eikä maisemassa ollut valittamista. Maasto oli ystävällistä, isoja mäkiä ei ollut ja muu liikenne lipui alkumatkasta melko rauhallisesti. Loppumatkasta liikenne vilkastui ja tila kapeni. Liikennevirtaan mahtui yksi häirikkökin, joka ohitti rivistömme äänimerkki päällä ja lähes porukan vetäjän Harrin kyynärpäätä hipoen.

Taipalsaaren kotiseututalolla Röytyn pihassa nautittiin energiapitoista purtavaa, kuten banaaneja, pähkinöitä ja juotavana oli mehua. Vanha tai entinen työkaverini ilahtui suunnattomasti kuultuaan, että Taipalsaaren kunnanhallituksen puheenjohtajarouva on aikoinaan lähtenyt Ilmajoen Rengonkylästä. Rouvan mies halusi esitellä Kainuun pyöräilykollegalle, ravimiehelle, entisöidyssä tallirakennuksessa jotain erikoista. Päästyämme hämärään talliin näimme telineessä ison seppeleen, jolla pari viikkoa sitten kruunattiin Turussa ravikuningatar Saga S. Kuningatartittelin Saga S. voitti myös edelliskesänä. Kotipaikkakunta muistaa kuningatarta.

Siitä kun poljimme kohti Savitaipaletta, halusi muuan matkassamme ollut kansanedustaja esitellä kaksinkertaisen keihäänheiton olympiavoittajan muistomerkin. Massiivinen kivirakennelma on pystytetty Jonni Myyrälle hänen kotitalonsa paikalle. Myyrä voitti kultaa 1920 Antwerpenissä ja 1924 Pariisissa, josta hän häipyi Yhdysvaltoihin eikä enää tullut kotimaisemiin. Syynä oli se, että Myyrä puhalsi Savitaipaleen kunnan rahavarat, kun hänen sahansa ei ehtinyt sahata tukin tukkia, ja kohtalona oli konkurssi. Myyrä kuoli 1955 Kaliforniassa 62-vuotiaana.

Keihäänheittäjät ovat ennen olleet melkoisia persoonia. Joku muisteli erästä eteläpohjalaista keihäänheittäjää, jolle kilpailujärjestäjät lupasivat lipputuloista kolmanneksen. Se ei sopinut keihäsmiehelle, joka vaati lipputuloista neljäsosan. Siihen järjestäjät suostuivat oitis.

Tuohikotti kuulosti jokseenkin hassulta nimeltä, mutta sellainen paikka siinä valtatie 15:n varressa oli, vieläpä vilkas ABC:n liikenneasema. Siellä joimme kahvit ja ravintolasalissa oli esillä useita tuohikontteja, vai pitääkö sanoa tuohikotteja. Näin matkailu taas avarsi.

Kouvolan torilla ryyppäsimme nisukahvit. Ei muuta kuin hotelliin, suihkuun ja ruokailemaan. Huomisen päivämatkaksi kertyy 99 kilometriä Hollolaan. Sadetta on tiedossa.

Jos epäilette näkevänne minut lähipäivinä eli 12. – 16.8. polkupyöräilemässä tuolla jossakin eteläisessä Suomessa, uskokaa silmiänne. Tarkoitukseni näet on aloittaa perjantaina taivallus Lappeenrannasta kohti Raumaa. Kyse on gallupkärjen eli Keskustan jo neljännestä kesäpyöräilystä eli Pyörät pyörimään! -tapahtumasta. Meitä koko reissun polkijoita alusta loppuun on viisitoista, ja matkan varrelta porukkaan liittyy pidemmän ja lyhyemmän etapin ajavia vaikka kuinka paljon.

Reitti kulkee seuraavasti: 12.8. Lappeenranta – Taipalsaari – Savitaipale – 13.8. Kouvola – Jaala – Nastola – Lahti – 14.8. Hollola – Kärkölä – Riihimäki – Loppi – 15.8. Karkkila – Forssa – Ypäjä – 16.8. Loimaa – Alastaro – Säkylä – Eura – Lappi – Rauma. Kilometrejä kertyy noin 550.

Tämä on kolmas kerta kun osallistun kahden pyöräilykollegani, ilmajokelaisen ja kainuulaisen, kanssa Pyörät pyörimään! -kampanjaan. Toissa kesänä reitti kulki Rovaniemeltä Hyvinkäälle ja viime vuonna Puolangalta Lahteen. Mukavia reissuja ovat olleet, en epäile, etteikö taas mennä hurtilla huumorilla. Ainoan kysymyksen herättää se, kuinka pääministeri budjettikiireiltään ehtii hypätä pyörän päälle.

Minä ja vanha työkaverini nostamme pyörämme tänään taajamajunaan ja kiidämme Jyväskylään. Siellä liitymme Oulusta bussilla tulevan muun porukan joukkoon ja hurautamme iloiseen Lappeenrantaan.Tuo vanha työkaveri, joka on hieman päälle kahdeksankymppinen, on kiertänyt pyörällä Eurooppaa pitkin ja poikin ja tutuiksi ovat tulleet myös kotimaan tiet. Eikä hän tyydy tälläkään reissulla vain ajelemaan, siitä olen varma. Hän kun on armoitettu suunsoittaja, joka huolehtii huumorin riittävyydestä.

Vanha työkaveri on ehtinyt tänä suvena jo pyöräillä kolmisentuhatta kilometriä. Siihen määrään mahtuu vaikka kuinka monta polkaisua Ilmajoen Oksimäestä Seinäjoen torille, jossa hän on vakituinen kesävieras. Sen lisäksi peninkulmia on kertynyt muilta lenkeiltä kosolti, joten pohjaa on.

Luvassa on suomalaisen loppukesän perussävyjä. Aurinko toki näyttäytyy, mutta sadekuuroilta ei meitä mikään säästä. Ne eivät matkaa haittaa. Kiusallisempaa sen sijaan on Ilmatieteenlaitoksen ennustama vastatuuli jos ei nyt koko matkaksi, niin ainakin suurimmaksi osaksi. Eli länsituulta, tosin ei kovin voimakasta. Sillekään ei mitään mahda jos tuuli tekee tenää oikein kunnolla; sitä päin on vain puskettava.

Ensi viikon tiistaina eli 16. elokuuta olemme taas yhtä polkupyöräreissua rikkaampia. Kokemus on karttunut ja muistiin – vaikka se alkaa olla hatara – on jäänyt muutama vitsi ja tilanteiden synnyttämä tokaisu. Niistä huolehtii tuo mainitsemani vanha työkaveri, ja sen se huolehtii kovaäänisesti.

Sain kaverilta postikortin. Se olisi harvinaista näinä aikoina, mutta ei tässä tapauksessa, sillä tapaamme pitää yhteyttä tällä tavalla. Kaverin korttivalinnat ovat yllättäviä. Kerrankin postiluukusta kolahti faneerinen lähetyskortti, maisemakorttien värit ovat haalistuneita, jossakin kortissa on aikansa paatosta, usein kortti on itse tehty, kuten viimeksi tullut.

Kortti on päivätty 28.7. eli viikko näyttelijäsuuruudesta legendaksi muuttuneen Esko Hukkasen kuoleman jälkeen. Teksti oli puhutteleva: ”Surullista. Ei ole enää Hukkasen Eskoa. Ei ole enää painijaa. Kyllä sai Mäkelän Toivo ja Jokelan Leo hyvää seuraa!” Sävy on siis positiivinen, joten annan ajatuksilleni vapaan liikkuma-alan ja päädyn seuraavaan näkemykseen:

Yläkerran teatterin lämpiö: Esko Hukkanen seuraa vaivaantuneena muikistellen Jouko Turkan (1942–2016) punnerrtamista…39, 40, 41… Taka-alalta sisään astuu hiukan nauttinut Toivo Mäkelä (1909–1979), joka ilahtuu nähdessään Eskon ja Joukon: ”Tervetuloa pojat.”

”Kato, vanha pieru se siinä ja vanhan liiton maneerinäyttelijä”, Turkka solvaa Mäkelää.

Esko hymyilee salaviisaasti samalla kun paikalle ilmestynyt lyhyenläntä Leo Jokela (1927–1975) alkaa laulaa Silmät tummat.

Turkka lopettaa punnertamisen ja kaukaisuuteen katsova Toivo Mäkelä lausuu Elokuu-elokuvan johdantoa: ”Päivät ovat vielä poutaisia ja pitkiä, vaikka on jo elokuu…”

 

En ollut muistaa illalla kaupungilta kotiin ajellessani, että kaupungin keskustassa tapahtumat sen kuin jatkuvat. Poikkeusjärjestelyt ohjailevat elämää ja liikennettä vielä tämän viikonlopun.

Asia selvisi kun kaupungilla liikkui nuoria päällään kertakäyttösadeviitat ja käsissään oluttölkit. Kirkkokadun molemmat päät sulkivat valkoiset muoviesteet ja ohjasivat liikennettä mutkan kautta toisaalle. Tämänkin tapahtuman olemuksesta kertoo jotakin korkeuksiin ulottuva nosturin puomi, joka tarjoaa benjihyppääjille vapaata pudotusta tyhjyyteen. Kirkkokadun päässä estradilta kuului soittoa tai oikeastaan sieltä kuului rumpujen itsepäistä kolistelua. Se peitti muun soitannon.

Kaupungissa vietetään Vauhtiajojen musiikkiosuutta, joka alkoi torstaina ja jatkuu perjantaina ja vielä lauantaina. Lauantaina osuutensa äänimaailmaan tuovat autot desibeleineen tuolta teollisuusalueelta. Pärinä ja renkaiden ulina jatkuvat sunnuntaina. En osallistu tapahtumaan muuten kuin mitä sieltä pakosta tunkeutuu korviin.

Aikani vie pyöräily, sillä perjantaina ja varsinkin lauantaina näyttäisi aurinko paistavan. Vaikka eipä sade juuri pyöräilyä haittaa, pahin riesa on vastatuuli. Toki se on näillä lakeuksilla enemmän ja vähemmän tuttu kumppani, jonka kanssa vain pitää tulla toimeen, sillä jos mennessä on myötätuuli, niin palatessa puhaltaa vastaan.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä sen verran tingin nukkumisesta, että katson Rion olympialaisten avajaisia. Olisi mieluisa tunnistaa rivistöstä oman maakunnan urheilijoista ainakin keihäänheittäjä Tero Pitkämäki ja pöytätenniksen pelaaja Benedek Olah.  Molemmat ovat pitkiä, joten siinä mielessä heidät erottaa, Tero on 195 ja Benedek eli Pentti 191 senttiä.

Pysyäkseni pöytätenniksen pelaajissa ja heidän etunimissään on unkarilaisvanhempien pojan etunimi Benedek muuttunut suomalaisittain Pentiksi. Sen sijaan saksalaisen lusikkaotteella iskevän kollegan etunimi näyttää perin suomalaiselta eli hän on Timo. Tosin se äännetään Tiimo. Timo Boll on 35-vuotias ja hän osallistuu viidensiin olympialaisiin ja on Saksan joukkueen lipunkantaja.

Saa nähdä, asettuvatko Pena ja Timppa Riossa vastakkain?