Tiistaiaamuna puoli kahdeksan aikaan tekonivelsairaala Coxan pienen odotusaulan sohvalla ja kahdella tuolilla meitä istuskeli kolme miestä. Tavoitteemme oli yhteinen, saada uusi polvi tai lonkka. Sellainen kullekin asennettiin, minulle oikeaan jalkaan.
Aulan yhdessä nurkassa oli kahviautomaatti ja säännöllisesti pulpahteleva juomavesisäiliö. Tilan jakoi puolitoista metriä korkea lehtikaappi lokeroineen. Sen taakse jäi käytävä, jossa siniasuiset henkilökuntalaiset kulkivat ja tervehtivät meitä.
Vaaleatukkaisen ja järkälemäisen miehen katse sohvalla oli tuima, sellainen miehinen perusilme kun ei oikein tiennyt mitä edessä odottaa. Sen sijaan mies Adidaksen mustassa verryttelypuvussa vaikutti nuoremmalta kuin mitä oli. Se näkyi jo hänen olemuksestaan. Hän keskittyi puhelimeensa kokeneen instrumenttinsa hallitsevan otteella.
Eräästä ovesta tuli nainen, varmisti muovitaskun päällimmäisestä paperista nimen ja sanoi Ruotsalainen. Se kolmas mies Eli Ruotsalainen nousi ja tarttui rullien päällä kuljetettavan matkalaukun vetovarteen ja lähti naisen kanssa hissille. Sanoin kun hän ohitti minut, tsemppiä. Kiitos, sanoi Ruotsalainen.
Sitten oli minun vuoroni seurata siniasuista naista huoneeseen, jossa vaihdoin sairaalan vaatteet ja jätin omani vaatteet sekä lompakon, kellon puhelimen ja IPadin sairaalan nimellä varustettuun siniseen kassiin. Ajattelin, että kassista saan kätevän kassin uimatarvikkeille kun kuntoutuminen on sillä mallilla.
Siirryin isohkoon odotustilaan, jonne pian tuli ala-aulasta tuimailmeinen mies. Kertauksenomaisesti kysyimme, polvi vai lonkka? Taisi hänelläkin olla polvi. Esilääkityksen jälkeen täytin kaavakkeen, jolla suostun selvittämään, miten leikkauksen aikana ja heräämössä käytettävän älykkään peitteen lämpötila vaikuttaa. Näin tulen auttaneeksi lääketiedettä.
Leikkaussaliin minut kärrättiin vähän yli yhdeksän ja valmista oli vartin yli kymmenen, jolloin palasin heräämöön molemmat koivet puudutettuna ja oikeassa polvessa tekonivel. Torkahtelin ja nukahtelin ja vastasin hoitajien ja lääkäreiden kysymyksiin, että mikäpä tässä. Ei kipua, eikä muuta hämminkiä. Heräämössä jonkin aikaa lojuttuani minut kuljetettiin lukuisten käytävien, mutkien ja hissin nytkähdysten kautta huoneeseeni. Lyhyt matka huoneeseeni muistutti kulkemista raitiotietyömaan mullistaneessa Tampereen keskustassa. Sekin on sekaisin kuin korttihuijarin sekoittama korttipakka.
Huoneeseen 20 oli toimitettu omaisuuteni ja lukittu kaappiin. Pyysin puhelimen ja iPadin, joita ilman ei näemmä tule toimeen sairaalassakaan.
Hoitaja ja jumppari perehdyttivät kahden seuraavan päivän oloihin, kuten sängyn toimintaan, kyynärsauvojen oikeaoppiseen käyttöön ja muistuttivat, että ensimmäinen päivä on otettava rauhallisesti ja täytyy pyytää rohkeasti kipulääkettä jo ennen kuin särky yltyy. No, sitä menee tippoina suoraan suoneen ja pikkukuppien sisältöjä kipaten. Kipu pitää torjua, sille ei saa antaa valtaa. Minut leikannut ortopedi kävi tänään keskiviikkona tiedustelemassa vointiani. Sanoin sen olevan ok.
Minä tiedustelin, että miten pakkaspäivänä pohjoisen hangilla hiihdellessä, jäähtyykö rautainen vai mitä koboltia se tekonivel on? Tarkoitukseni on päästä ensilumille Saariselälle. Tohtori ei suoralta kädeltä osannut vastata, mutta epäili, ettei kylmä sitä ainakaan kangista. Eikä lukkiinnuta. Huonetoverini olisi toivonut niveleen voitelunippaa.
Toipilaan halpa huvi on lukeminen. Valitsin sairaalreissulle jykevän opuksen, Vasili Grossmanin Elmä ja kohtalo. Järkäleessä on sivuja 836. Lukemisen olin aloittanut jo kotona, ja tein jakolaskulla ohjelman, montako sivua tulee päivää kohden, jotta urakka valmistuu eräpäivään eli 25. Kesäkuuta mennessä. Kirja kertoo Stalingradin taisteluista toisessa maailmansodassa. Kirjassa ei ole sankareita, vaan toinen toistaan tukevia ihmiskohtaloita.
Capu tuumaa, että mihin se lenkkikaveri on hävinnyt? Lähtiessään tiistaiaamuna se sanoi menevänsä hakemaan uuden polven, vaikka hyvin se sillä vanhallakin konkotteli. Odotellaan.
(923.)