Tuntuman maastopyöräilyyn ja sen edellyttämään välineeseen eli läskipyörään eli fatbikeen hankin eilen Saariselällä. Tiedättehän tuon paksurenkaisen ja vahvarunkoisen polkupyörän, joka näyttää kömpelöltä, mutta ei se sitä ole. Se kulkee näppärästi niin kadulla ja maantiellä kuin umpihangessa ja murtomaalla. Vuokrasin ajopelin viideksi päiväksi 150 eurolla, joten toimistopäiviä ei saa tulla.
Tatulla tällainen pyörä on jo muutaman vuoden olllut ja poika – tai aikuinen mies hän on – on liikkunut sillä Joupiskalla kotimaisemissa ja tietysti pitkin kaupunkia. Hänelle ei tuottanut kynnystä lähteä Saariselän maastoon eli jängälle. Lähtiessä lämpöä oli yli 20 astetta suunnatessamme Laanilan kautta latupohjia pitkin Kiilopäälle.
Syntyi vaikutelma, että ylämäet olisivat talven mentyä saaneet lisäkorkeutta. Niitä noustessa piti polkea tosissaan, kun ne hiihtämällä menivät leppoisasti lykkien. Alamäissä maastopyöräilyssäkin vallitsi ikään kuuluva tuttu luonnonlaki: vauhti kiihtyi ja sitä piti hillitä. Onneksi käsijarrut olivat tehokkaat, mutta pidempi käsijarrun käyttö koetteli rannetta..
Pyörä vaikutaa jämerältä ja se kulkee vakaasti. Vähän ennen Rönkänlampea uran ylitti kolme poroa. Kaksi jäi hetkeksi ihmettelemään lähestyviä pyöräurheilijoita, kunnes katosivat kituliaaseen männikköön.
”Tässä mäessä eräänä talvena kaaduin ja katkaisin sauvan”, piti sanoa Tatulle, mutta hän meni jo sen verran kaukana, että pidin asian omana tietonani. Nyt se mäki ei vaikuttanut mitenkään vaativalta. Lähestyimme Kiilopään tuttuja, tummanpuhuvia rakennuksia, joiden lähistöllä liikkui väkeä ja parkkipaikalla oli runsaasti kotimaan matkailijoiden autoja. Joimme kahvit karanteenirajoituksia purkavassa ravintolassa ja päätimme jatkaa Ahopään yli Rumakurun kautta mökille.
Parin kilometrin nousu oli kivikkoista, koloista ja tarkkaa ajolinjaa vaativa. Minun piti pari kerta hypätä pyörää taluttamaan, mutta kun Tatu ahersi helponnäköisesti, jatkoin minäkin ajamista ja oivalsin maastopyörän parhaat ominaisuudet: paksu eturengas ylittää vakaasti töyssähtäen ihmisen pään kokoiset kivet, niitä isommat väistin eikä pienemmistä ollut haittaa. Jos uraa pitäisi luonnehtia, niin se muistutti kuuluisaa pirunpeltoa.
Tämän tästä meitä tuli vastaan ihmisiä yksitellen, parittain ja yksi perhe lapinkoiran kanssa. Pyörillä liikkuvilta saimme tiedon, että Rumakurussa kosteus on möhjäännyttänyt kulku-uraa niin, ettei siellä pääse sujuvasti liikkumaan. Siis suuntasimme Laanilaan, kun se vielä kävi käteästi.
Aikaa 27 kilometrin matkaan taukoineen meni neljä tuntia. Maantiellä tuo matka olisi pienessä myötätuulessa ja asfaltilla taittunut reilussa tunnissa. Maastopyöräilyyn pitää varata aikaa ja muistaa laulun sanoja: Lapin luonto luo outoa taikaa. Se on kaunis ja vertaamaton…
(1005.)