Turjan tarinaa

Vanhoilla voiteilla lähdin, ja ne pelasivat suhteellisen hyvin. Vanhasta tottumuksesta käännyin Kuutamoladulle, sillä alun lasku tarjoaa nopean vauhdin, joka melkein saman tien hyytyy ylämäkeen. Reitillä on myös pari pitkää nousua, jotka pystyy taltuttamaan jos on vähänkin pitoa. Laanilassa otin ryypyn urheilujuomaa ennen kuin lähdin kohti Kiilopäätä ja nousemaan ainakin kilometrin mittaista mäkeä.

Noin viiden asteen pakkasessa matka taittui leppoisasti, mutta vilkaisu yläkertaan kertoi tummissa pilvissä lymyävästä, jos ei ihan myrskystä niin ainakin mylläkästä, joka sieltä ennen pitkää purkautuisi.

Ladulla meni ja tuli tasaisena virtana hiihtäjiä, ja ihan erikseen olivat rytmikkäästi viuhtovat luistelijat. Olivatko jonkun koulun leiriviikkoa näissä maisemissa viettäviä ne pari pitkää raitoa, jotka tulivat vastaan. Hieno näky se oli, kun nuoret hiihtivät yhtä tahtia hienolla tyylillä. Siinä oli tyttöjä ja poikia.

Asetellessani Kiilopään suksitelineeseen suksia ja sauvoja tunsin, kuinka taivas alkoi puskea ilman sakeaksi lumikiteitä. Join kupin kaakaota ja toisen teetä. Pusero, pipo, hanskat ja kauluri lämpenivät eteisaulan kuivauskaapissa. Siinä kun vedin lämpimiä rettuja päälleni huomasin ulko-oven pieleen ilmestyneen defibrilaattorin, laitteen jolla pysähtynyt sydän tärskäytetään käyntiin. Tärkeä varustus, ajattelin, sillä täällä saatetaan liikkua suoritusten ylärajoilla.

Niin vain ilma täyttyi terävistä lumikiteistä. Paluumatkan alku sujui jotenkin, kun valkoisesta maisemasta erotti latu-uran. Se kuitenkin katosi tämän tästä, mutta korvakuulollakin saattoi lykkiä. Rankkaa, totesin itsekseni, kun alamäessäkin jouduin tekemään työtä. Ja heti kun silmääni iskee lumikide, siinä ei auttanut räpyttely, vaan silmät piti sulkea ja piti selviytyä palan matkaa sokkona. Vastaan tulevat epämääräiset tummat hahmot tarkentuivat vasta muutaman metrin päässä hiihtäjiksi. Ohitse pyyhältävät katosivat saman tien näköpiiristä. Olisi tehnyt mieli sanoa, että olette – tai olemme kaikki -aika karpaaseja.

Päästyäni vihdoin pitkään Laanilaan laskevaan mäkeen joudun lykkimään vimmatusti, ettei vastatuuli tyssää muutenkin olematonta vauhtiani. Minkäs teet luonnon voimille! Laanilan notkossa nojailen hetken sauvoihin kun etäältä valaistua latua lähestyy sinistä valoa hätäisesti vilkuttava lumikelkka perässään jokin pömpeli. Kohdalleni päästyään kuski kysyy, onko kaikki ok? Sanon, että on, mutta kuinka ok on noilla, jotka uurastavat tuolla ladulla.

Latu-uralle häipyvässä sinisessä välähtelyssä on aavistus jotakin hätään liittyvää, kohtalonomaista. Liikkeellä ollaan tosi mielellä.

Toivottavasti ladulla kaikki on sujunut parhain päin, ajattelen kun heittelen löylyvettä ärhäkälle kiukaalle.

Toive ei täysin toteutunut, kuten perjantain uutinen IS:ssa kertoo.

15-vuotias hiihtäjä katosi Saariselällä.

Pelastuslaitoksen kelkkapartio löysi Saariselällä kadonneeksi ilmoitetun 15-vuotiaan hiihtäjän. Poika oli löydettäessä hyvässä kunnossa. Poliisi pyysi aiemmin havaintoja kadonneesta 15-vuotiaasta hiihtäjästä.

Hiihtäjä oli lähtenyt Kakslauttasesta hiihtämään yhdessä seurueensa kanssa, mutta erkani puolilta päivin muusta seurueesta Laanilan kohdalla. Hän aikoi hiihtää Kiilopäälle.

 Sääolosuhteet ovat olleet Saariselän alueella vaikeat, sillä alueella riehuu kova lumimyrsky.

(644.)

Eilinen eli keskiviikko palautti kahden rymyävän pakkaspäivän jälkeen uskon maastohiihtoon. Pakkasmittarin viisi astetta ei muita erityistoimia edellyttänyt kuin oikeaa tai lähes oikeaa voidevalintaa, niin ja pipovalintaa. Molemmat ratkaisut kävivät helposti: suksiin Swixin Krystalia -2/-8 ja päähän Rajalta rajalle hiihdon pipo.

Suksi tuntui luistavan heti mökin pihassa siihen malliin, että tämä päivä menee hiihdellessä. Pidossakaan ei ollut valittamista, ja varpaat ja sormet pysyivät lämpiminä. Ostin näet Partioaitasta uudet mononlämmittimet, ja eikö taitava myyjätär osannut kaupata käsien suojaksi jostakin hienosta kankaasta tehdyt sisähanskat. Mitä hiihtäjä ei ostaisi oman hyvinvointinsa hyväksi.

Valitsin suunnan Lutto-tuvalle, sinne kun oli avattu koiralatu, jolla sai hiihtää ilman ihmisen parasta ystävääkin. Alkumatkasta minulle antoi tilaa joukko englantia puhuvia ja naureskelevaisia nuoria. Kysäisin, mistä päin sitä ollaan. Birminghamista oli ainakin yksi. Porukka remahti nauruun, kun sanoin Brexit! Se tuntui tilanteeseen sopivalta sutkaukselta. Porukan hiihto näytti sellaiselta, ettei siinä ihan ensi kertaa oltu asialla.

Palaillessani Lutosta vastaan tuli riuskan näköinen hiihtäjä, jolla oli sininen pipo. Ja eikö hän sanonut kohdatessamme minulle, että sinulla on komea pipo. Samoin sinulla, vastasin. Olimme kumpikin siis Rajalta rajalle hiihtäjiä. Hän oli suksinut tuon 460 kilometrin taipaleen kahdeksan kertaa. Minulla meriittinä on kerta. Pipovalintani oli oikeaan osunut.

Kiersin Kuutamoladun kautta Laanilaan ja edelleen Kiilopäälle. Siellä trackeri kertoi kilometrejä kertyneen 32. Siitä kun hiihtelin valaistua latua kotimökille, matkamittari osoitti 46 km.

Eilen kuten muinakin päivinä liukumäki oli täynnä melskaavia lapsia ja iloisia aikuisia. Ihme, ettei siinä satu törmäyksiä, sillä kovin villiltä meno näyttää. Katsoin parhaaksi kiertää tietä pitkin hieman kauempaa. Muuan haalaripukuinen mies vinkkasi ja kysyi minulta jotakin, josta en saanut tolkkua, mutta kun hän näytti savukkeen sytyttämistä ja mumisi fire, tulta. Sanoin, ettei ole tulta, kun en tupakoi. Neuvoin herraa lähihotelliin pyytämään tulta ja olin vähällä sanoa hänelle, että lopeta sauhuttelu. Täytyy olla vieraskorea näille turisteille ja pidättäytyä Valistuksesta. Terveyspoliisiksi kun meistä jokainen pystyy.

Matkailijoita ja nimenomaan ulkomaalaisia täällä on melkoisesti ja charterlennot tuovat heitä kaiken aikaa lisää. Se tietää hyvää Lapin ja koko maan matkailutaseelle.

Josko ottaisin tänään askin tikkuja mukaan. Näin voisin parantaa Suomen maakuvaa.
(643.)

Peruna ei tule ensimmäiseksi mieleen, kun puhe kääntyy oikein tyyriiseen ruokaan. Joka kodissa syödään perunaa ja sitä myydään joka paikassa, ja jakoipa keskustan taannoinen puoluesihteeri Korhonen perunaa ilmaiseksi vaalikampanjassa yhteydessä.

Niin vain on, että Ranskan Biskajanlahdella noin 50 kilometriä Nantesista länteen Noirmoutierin saarella ja sen lievästi hiekkaperäisessä ja hedelmällisessä maaperässä viljellään maailman kalleinta perunaa. Saaren 550 maanviljelyhehtaaristä 5 prosenttia on perunoiden kuninkaan eli La Bonnotten tuotannolla. Vuosittain tätä herkkua tuotetaan 40 tonnia, ja viljelyä säätelevät tiukat ohjeet.

Bonnotte oli jo vaipua unholaan, kun 1960-luvulla perunanviljely alkoi tehostua ja koneellistua. Keväisin sadonkorjuuseen osallistuu 2500 työntekijää varhaisesta aamusta iltamyöhään, sillä jokainen ”maamuna” korjataan käsin ja puhdistetaan saman tien. Ja siitä ne toimitetaan tuoreina Pariisiin ja Brysseliin. Perunan ohut kuori ei siedä koneellista korjuuta.

Noirmoutieren perunanviljelijöiden osuuskunta vei vuonna 1996 Pariisiin Drouotin taidealan huutokauppakamarin arvioitavaksi perunansa. Siitä alkoi sen maine maailman kalleimpana lajikkeena, oikeana herkuttelijoiden makupalana, jonka lievästi suolainen maku jää sen suolaiselle hinnalle, peräti 500 euroa kilolta. Ja tietenkin sitä myydään vain tasokkaissa tavarataloissa ja tarjoillaan huippuravintoloissa. Bonnottea on alettu viljellä myös Saksassa, jotta sen hinta ja maku saadaan vastaamaan saksalaisten toiveita.

Bonnotte istutetaan 2. helmikuuta ja korjataan 90 päivän kuluttua. Toukokuun ensimmäisellä viikolla hintava perunaharvinaisuus tulee markkinoille ja herkkusuiden saataville. Hedelmällinen maaperä sekä viljelyn tarkkuus, maata kastellaan merivedellä, lannoitetaan merilevällä yhdistettynä suolantuoksuisiin merituuliiin, takaavat tuotteelle vivahteikasta maun ja kovan kilohinnan. Bonnottea on verrattu toiseen, pieteetillä vaalittuun ranskalaiseen laatutuotteeseen eli samppanjaan. Sitä tuotetaan yksinoikeudella pienessä Champagnen maakunnassa perinteisin menetelmin. Yhtä helläkätisesti kuin käsitellään šampanjaa, käsitellään Bonnottea

Bonnottea nautitaan kevyesti paistettuina ohuina siivuina kuohkean vaniljakastikkeen tai mansikoiden kanssa [”en pétales avec un moussea de vanille aux farises”] myös suklaa ja mansikat sopivat kyytipojaksi [”avec des fraises et ganache chocolat”]. Siis jälkiruokana.

Bretagnessa se maistuu yksinkertaisesti voilla pannussa paistettuna. Selvää on, että tuollaisen herkun valmistukseen piisaa reseptejä.

Taidanpa ensi keväänä tehdä reissun, jonka aikana nautin Ranskassa harvinaista (ja kallista) Bonnuttea ja Saksassa parsaa. Molemmat herkut tulevat samoihin aikoihin markkinoille.

Hyvää kannattaa odottaa.
(642.)

Vanhoja tuttuja, hyvää ruokaa ja kuninkaallisia. Noin tiivistettynä kului torstai-iltapäivä. Meitä oloneuvoksia kokoontui puolisataa Ilkan Alkio-saliin perinteiseen tapaamiseen.

Saatoimme päätellä toimitusjohtajan puheesta, että olemme aikanamme olleet yhtiölle tarpeellisia. Talolla menee hyvin, vaikka media-alan parhaat vuodet eivät enää palaa. Tuotoista suurin osa kertyy osakekaupoista. Ala on kovassa murroksessa ja perinteinen paperilehti digitalisoituu ja siirtyy yhä enemmän nettiin.

Senkin Korkiatuvan Matti kertoi, että kun Ilkka takavuosina osti Alma Mediaa noin 50 miljoonalla eurolla ja jota moni piti aivan käsittämättömänä manööverinä, ovat miljoonat tulleet osinkoina takaisin. Ilkka on Alman suurin omistaja.

Puheen jälkeen päästiin itse asiaan eli syömään monenlaisia herkkuja ja juomaan täytekakkukahvit. Väkeä oli sen verran paljon, ettei kovin monen entisen kollegan kanssa päässyt kuin kysäisemään pikaisesti kuulumisia. Useamman kerran sanoin päivieni kuluvan joskus liiankin vikkelästi: koiraa ulkoiluttaessa, talvisin hiihdellen, kesäisin pyöräillen sekä kesät talvet uiden.

Virkeitä oloneuvoksia, vaikka jollakin oli sitä sun tätä kolotusta, joku terästi kuuloaan kääntämällä kämmenellään korvanlehteä äänen suuntaan ja jotakin odotti pikku operaatio, mutta kukaan ei valittanut. Ikää kun jo on kertynyt, kerrottiin myös joitain ikäviä kohtaloita ja muisteltiin myös niitä, jotka ovat vaihtaneet lopullisesti levikkialuetta. Sitä vain moni ihmetteli, kuinka jokapäiväinen lehti pystytään tekemään kun meitä vanhan liiton osaajia ei enää ole työrintamassa.

Joulupukin ja muorin rooli lankesi Marco Lundbergille ja Erika Vikmanille eli tämän vuoden tangokuninkaallisille sekä heitä säestäneelle hanuristille. Tarjolla oli tuttuja ja kauniita joululauluja sekä ylivoimainen Satumaa. Kuninkaalliset kiittelivät Ilkkaa, joka on ollut tärkeä tuki ja vaikuttaja Tangomarkkinoilla.

Ennen kuin lähdimme tahoillemme kertoi Saarimäen Juhani tuhman ja Mäkysen Olavi tuhmahkon lääkärivitsin.Tai mikä nyt on tuhma, naurattivat ne joka tapauksessa-

Yksi nousi Ilmajoelle menevään onnikkaan, toinen astui Tampereen-junaan, moni ajeli pimeässä illassa kotiin ja minä liukastelin päästyäni rakennustyömaaksi muuttuneen sokkeloisen keskustan läpi Koulukatua kotiin. Viisaasti oli varustautunut se, joka potkutteli rollaattorilla kotiin.

(640.)

Muistui mieleeni Rauni Mollbergin elokuva Aapelin Siunatusta hulluudesta (1975) ja siitä mieleeni jäänyt kohtaus, jossa Ananias Rummukainen tivaa veljeltään Vilippukselta, onko tämä koskaan nähnyt oikein viisasta miestä. Jahkailtuaan hyvän tovin Vilippus päätyy opettaja Horsmaan, mutta saa sitä ennen livautettua veljeään, että jos väittäisin toista meistä viisaaksi, olisi se röyhkeä vale.

Opettaja Horsman täytyy olla viisas mies, perustelee Vilippus, mutta lisää varauksen, ettei oikein viisas hänkään taida olla, sillä lopen viisas mies ei opettaisi koko ikäänsä toisia.

Viisautta samoin kuin tyhmyyttä on monta lajia. Usein niiden selittäminen on yhteydessä siihen, kuka asiaa määrittelee.  Joskus tuntuu siltä, että tehokkainta viisautta on se, jolla pystyy peittämään tyhmyyttään. Se käy vaikkapa niin, että puhuttaessa toisesta ihmisestä käytetään muotoa hän eikä se. Vivahde erottaa ainakin hetkellisesti viisaan ja tyhmän, ellei kyseessä ole tietoinen tyylikeino. Viisaan ja tyhmän ero saattaa umpeutua jo seuraavassa sanavalinnassa tai siinä, että alkaa kaivaa nenäänsä etusormella eikä nätisti pikkulillillä.

Kerrotaan innokkaasta ja pikkutärkeästä kyläpoliitikosta, joka varamiehenä joutui tuuraamaan varsinaista jäsentä ja halusi esitellä itsensä muulle lautakunnalle, että kun hän on tällainen uniikki. Itse asiassa hän oli untuvikko, mutta ehkä se olisi kuulostanut liian rahvaanomaiselta. No, untuvikon olisi voinut korvata ensikertalaisella, kokemattomalla tai aloittelijalla. Niinpä kyläpoliitikko tunnettiin liikanimellä uniikki.

Muuan sotajermu kertoi kuinka aseveljen päivä asemasotavaiheessa meni harakoille, kun radiokuuluttaja kertoi myöhemmin päivemmällä esitettävän Listzin ”Unkarilainen rapsodia”. Rapsodia teki kuulijaan sellaisen vaikutuksen, että se piti kuunnella. Ja lopun arvaa.

Aapelin Siunattu hulluus paljastaa, ettei ketään kannata suoralta kädeltä leimata tyhmäksi, jos ei viisaaksikaan. Kyse on vain erilaisesta järjestä.

Untuvikon kannattaa kuunnella uniikkeja rapsodioita.

(639.)

Porukassa, sellaisessa kymmenen hengen sauvakävelyryhmässä, jollaisessa talsin sunnuntaina aamulla, ei tarvitse olla kuin yksi hyvä jutunkertoja, niin taival taittuu huomaamatta. Vastatuuli eikä jäisellä tiellä hetkeksi unohtunut liukkaus haittaa kun kaveri kertoo vaikkapa siitä kauppiaasta, jolta asiakas osti kymmenen sentin pätkän teemakkaraa.

”Olisin halunnut sen siivutettuna”, makkaraa ostanut huomauttaa.

Kauppias ottaa makkaranpätkän, asettaa sen leikkuulaudalle ja silpaisee sen neljään yhtä suureen osaan.

”No niin, olkaapa hyvä ja tässä sitten vielä lasku siivutuksesta”, kauppias sanoo ja ojentaa asiakkaalle kuitin.

En muista, oliko toinen juttu samasta kauppiaasta, mutta oivaltava oli hänkin. Kertojan mukaan kesällä tansseista myöhään palatessa nuoret miehet tapasivat poiketa tutulta kyläkauppiaalta ostamassa limonadia ja makkaraa. Tuotteet olivat tuoreita, sillä hän säilytti niitä saappaissa, jotka roikkuivat narusta kaivossa vedenpinnan tuntumassa. Eipä ole silloinkaan jääty pulaan, vaikka kauppa toimi ilman Huurteen jäähdytyskoneita. ”Kylmäketju” toimi.

Muistin minäkin erään jutun kauppiaasta, jolta muuan isäntä osti jotakin halpaa lypsykoneen osaa. Kauppias sanoi sen hinnaksi kolme silloista markkaa, johon asiakas totesi, että toisessa kaupassa se maksaa vain kaksi markkaa, johon kauppias:” No, meiltä sen saat ilmaiseksi.”

Vielä kun tämä tarinaniskijä kertoi eräästä työmiehestä, jonka paheena oli juopottelu, askel keveni ja vauhti parani. Jonakin perjantaina tämä ammattimies valitti työnjohtajalle, että pitäisi saada förskottia, kun mopon kettingit menivät katki. Työnjohtaja tiesi, mihin tarkoituksiin kottirahat menisivät ja niinpä hän toi iltapäivällä miehelle uudet mopon kettingit.

Työnjohtajalla oli tilannetajua ja pelisilmää kuin entisellä pesäpalloilijalla, eikä förskotin pyytäjänkään tarvinnut pahoittaa mieltään.

***

Sunnuntain 12,3 kilometrin lenkki alkoi olla mukavalla mallilla. Paita tuntui kostealta ja mieli virkeältä, kun harpoimme viimeisiä kilometrejä. Pitihän tuollaiset jutut päästä tuoreeltaan kertomaan kotijoukoille. Siinä lampsiessamme joku vielä kehui selfietikkua huippukeksinnöksi, jolloin toinen totesi sen yhtä käänteentekeväksi uudistukseksi tai innovaatioksi kuin viikatteen varteen liitetyn tapin, josta niittäjä pitää kiinni antaakseen työlleen lisätehoa.

Ihminen on perin juurin kekseliäs.

(638.)

Paluu Saariselältä on jo hyvällä mallilla, äsken ohitimme Vihannin ja pian myös Ylivieskan. Näihin paluumatkoihin Lapista kuuluu junassa tarjottava lihapulla-annos. En tiedä, miksi se maistuu joka kerta yhtä hyvältä. Niin tälläkin kertaa, vaikka annos oli pieni. Toki siihen kuului kymmenisen minikokoista lihapullaa, sopiva määrä salaattia, puolukkahilloa sekä kourallinen muusia.

Siinä ei kauaa nokitu kun lautanen oli tyhjä. Päälle ryyppäsimme kahvit, liian kuumaa ja jotenkin mautonta. Pienen pöytämme ääreen asettui viiden miehen porukka aikomuksenaan syödä. Siinä heidän odotellessaan yksi ukoista kertoi, kuinka hän joutui armeijasta Vaasasta lomille lähtiessään reissaamaan Kemijärvelle edestakaisin vuorokauden. Sellaiseen ei tietenkään lomaa kannattanut tuhlata. Niinpä kun hän kerran pärjäsi suunnistuskisoissa siksi hyvin, että saavutti viiden vuorokauden kuntoisuusloman, päätti hän viettää sen Vaasassa uimarannalla lepäillen. Loma niin sanotusti meni toteen.

Näin ulkopuolisen mielestä kertojan saavutusta ei vähentänyt yhtään se, että hän oli suunnistuskisan alkajaisiksi jäänyt erään ladon taakse kyttäämään jonkun tekijämiehen tuloa ja lähtenyt sitten tämän peesiin. Omien sanojensa mukaan hän ei tiennyt suunnistamisesta mitään, mutta peesatessa hän oli joutunut koville. Ajattelin, että tuo mies oli ansainnut kuntoisuuslomansa, sillä sotilaan yksi parhaita avuja on kekseliäisyys. Siihen kun vielä yhdistetään hyvä kunto, niin jo pärjää.

Miesporukalle tuotiin metsästäjänleivät. Minä ja hiihtokollega nousimme ja lähdimme vaunu 16:een ja omille paikoillemme. Maisema näytti valjulta sulautuen iltapäivän hämärään. Maata verhosi hädin tuskin ohut lumea muistuttava kerros, jonka joku sanoi edustavan lumetta.

Se oli osuva ilmaisu.

Hienoa kyytiä, toteaa kollega, kun IC rynnii Pännaisten jälkeen huimaan nopeuteen 200 km/h. Eipä näin lujaa ole menty kuin lentokoneella, hän lisää. Minä huomaan, että saavumme Seinäjoelle kymmenisen minuuttia etuajassa.
(637.)

Runsassateisen yön jälkeen maisemaa peitti aamulla Ilmatieteen laitoksen mukaan 28-senttinen lumikerros. Hiukan se vaikutti kosteahkolta, mutta hiihtäjäkollega löysi joltakin nettisivulta mielenkiintoisen voiteluohjeen: pitoalueelle seitsemän kerrosta Swix krystalia tällaisella vajaan kahden asteen pakkasella. Voidepurkit kävimme ostamassa Partioaitasta, jonka takapihalla seisoi lumiukko akkansa kanssa.

Swix, joka maksoi 14,90 euroa kappaleelta, herätti toiveita, että sillä saa hiihtoon uutta potkua. Muuten saman voiteen olisi hankkinut netin kautta kuudella eurolla, mutta se ei olisi ehtinyt tähän hätään.

Sukset toimivat niin kuin voiteluohje lupasi. Kun Kaisan kahvilalta lähdettiin nousemaan lähes kilometrin pituista mäkeä, totesimme, ettei hiihto vielä tällä viikolla olekaan näin tehokasta ollut. Keskiviikko oli muuten hiihtoviikon hiljaisin päivä, vaikka menijöitä oli kohtalaisesti. Iltapäivän hämärässä palaillessamme saatoimme todeta, että meni pitkiä matkoja, ettei vastaan tullut ketään eikä kukaan pyyhältänyt ohitse.

Sitten kun jo saavuimme Saariselälle vastaan tuli otsalampuin varustautuneita hiihtäjiä. Näky oli kuin jostakin valoesityksestä kirkkaiden valokiilojen lakaistessa aavemaisesti pimeää ympäristöä. Uhmakkaaksi sen teki hiihtäjien epätasainen keinahtelu ja äänettömyys. Niitä lamppupäitä oli paljon ja ne liikkuivat nopeasti.

Häilähti mieleeni jonkinlainen muistuma Jukolan veljeksistä siellä Hiidenkivellä. Nyt veljesten piilukot olivat vaihtuneet kirkaiksi maiseman lävistäviksi ledeiksi sekä möly ja mylvintä tiheäksi hiljaisuudeksi.

Torstaina hiihdot on tältä viikolta näissä maisemissa hoidettu, ja perjantain palailemme kotikonnuille lumettomaan ympäristöön. Tosin Kainuun kollega suuntaa pikapuoliin Sallaan ja minä palailen näihin maisemiin. Kaikesta huolimatta hiihto on iloinen asia ja Lappi siihen tarkoitukseen luonteva ympäristö.
(636.)

”Ben’s Spot trackers are malfunctioning. We are now waiting for his team to get them up and running again.”

Lähdettyäni tänne Inarin Saariselälle perinteiselle alkutalven lumileirille aloin huolestua, kun Ben Hooperin, tämän uimalla Atlantin ylittäjän etenemisestä ei ole tullut tietoa. Kävin Benin sivulla ja siellä oli mainittu viesti eli tekniikka oikuttelee. Seurantalaitteita koetetaan saada kuntoon, jotta kiinnostuneet pysyvät selvillä matkan etenemisestä.

Täällä Lapissa ei ole ollut ongelmia Sportstrackerini kanssa. Se on mitannut matkaa ja aikaa nöyrästi ja piirtänyt huolellisesti reitistä karttaa. Tosin hiihtäjäkollega sähläsi tänään jotenkin, eikä dataa tallentunut kuin paluumatkalla Kiilopäältä Saariselälle. Saattaa arvata, että kollega oli myrtynyt ja aivan kuin maansa myynyt: kannattiko koko lenkkiä edes tehdä!

Siinä meni ikään kuin toinen 15 kilometriä hukkaan. Sellaista kun sattuu näillä keleillä, jolloin suksen pohjat jäätyvät, niin leikki on kaukana. Minulla tieto tallentui, ja koska aloitin lenkin hieman pidemmältä kuin kollegat sauvoin 33,13 kilometriä. Se oli yllättävän kova lenkki. Sää ja keli olivat haastavia, noin nolla-astetta ja liisterin ja tervavoiteen seos paakkuunnutti lunta suksen pohjiin, ja sitä piti vähän väliä hinkata toista suksea toista vasten. Se auttoi hetkeksi ja helpotti vajaaksi kilometriksi.

Paluumatkan pelasti sikli, jonka ostin Kiilopäältä lähtiessäni kuudella eurolla. Sillä putsasin sukset ylimääräisestä voidemönjästä ja pääsin nauttimaan lähes lentokelistä. Tapasin matkalla erään seinäjokelaisen tuttavan, joka kehui suksivalintaansa: iänikuiset Peltoset pelasivat tällä kertaa unelman lailla.

Olemme tässä majoituksessa, johon kuuluu kolme makuuhuonetta ja hyvä varustus, vielä yön ja siirrymme sitten Kylpylähotelliin kolmen hengen huoneeseen. Tämä reissu päättyy perjantaina, jolloin köröttelemme Rovaniemelle ja jatkamme siitä junalla kotipuoleemme. Kainuun kollega pääsee ilman junanvaihtoa Oulussa, Kangasalan kollega ja minä pyrimme selviytymään 13 minuutissa etelän junaan.

Onpa kiva saapua ankeaan kotikaupunkiin ja viivähtää siellä viikko ja palata takaisin tänne lumiseen Lappiin.

Kuvassa kollegat Hessu ja Jokke pitävät yhteyttä ulkopuoliseen maailmaan. Sillä tavalla hiihtämisestä jäävä aika tulee hyödynnettyä.
(635.)