Niin vain on käynyt, että tuosta Capusta, terävänoloisesta borderterrieristä, on tullut, jos ei ihan paras, niin kaveri parhaasta päästä joka tapauksessa. Koira ei ole mikään paimentaja, ei vahti, ei noutaja – siis se on seurakoira, jonka tehtävä on pitää seuraa ja olla seuran keskipisteenä.
Täytyy sanoa, etten aluksi suhtautunut siihen varauksitta, mutta niin on käynyt, että meistä on tullut kaverit tai kumppanit niin kuin Leppäsen Preeti Täällä Pohjantähden alla -romaanissa luonnehti edesmennyttä vaimoaan.
Ihmisellä, kuten minullakin on ikävä tapa etsiä asioista itsekkäitä hyötynäkökohtia. Niinpä hyödyn näkökulmasta huomaan mittaavani asioita. Capu ei sellaisesta tiedä tai ei ainakaan ole tietävinään mitään. Hyödyn tavoitteluni alkoi siitä kun aamu- tai millä hyvänsä lenkillä noukin puistoon heitettyjä ja hylättyjä tyhjiä tölkkejä ja pulloja, joskus peräti hankalistakin paikoista.
Palautettuani ne kauppaan saan niistä muutaman vaivaisen kymmensenttisen. Laskelmieni mukaan pääsen tällä tavalla vuodessa noin kolmeenkymmeneen euroon. Hyöty on kovin suhteellista.
Tänään poimin kaksi tölkkiä, Coca-Colan ja Fizzin siideritölkin sekä jonkin erikoisoluen lasipullon. Kyseessä ei millään asteikolla mitattuna ole hyvä tulos reilun kahden kilometrin kaupunkilenkillä. Tosin tässä vaiheessa kevät ei vielä ole tuottoisinta tölkkien keräämisen aikaa. Kevään edetessä koiralenkeille pitää varata pari ylimääräistä pussia runsastuneen tölkkikannan keräämiseksi. Eräänä keväänä toukokuun puolivälissä jouduin palaamaan lenkin puolivälistä hakemaan kotoa lisäpusseja osuttuani paikalle, jolle oli jätetty kaksi tusinaa olutpulloja; kaikki ehjiä! Niiden kuljettaminen ei onnistunut kahdella ohutsankaisella hedelmäpussilla kun talutettavana oli haisteluvelvollisuuttaan toteuttava Capu. Se on urani ennätys.
Sen mielenkiintoisen havainnon tässä olen tehnyt, ettei linttaan murjottuja tölkkejä löydy yhtä paljon kuin vielä joitain vuosia sitten. Litistetty tölkki kertoo piittaamattomuudesta ja alkeellisesta voimankäytöstä. Joskus olen oikonut runtatun tölkkin, jotta kaupan palautusautomaatti tunnistaa viivakoodin ja tulostaa rahanarvoisen kuitin.
Oman lukunsa muodostavat Virosta ja Ruotsinlaivoilta hamstratut – enimmäkseen – olut – ja siideritölkit. Niitä kaupat kun eivät hyvitä.
Mistä tämä juttu näihin tölkkeihin meni? Ehkä kevät ja sulavan lumen alta paljastuva roina, kuten tupakka-askit, pölykapselit, hiekoitussepeli ja sen sellainen synnyttivät tarinan, vaikka keväässä olisi paljon muutakin kerrottavaa. Eilinen lauantai 14. huhtikuuta oli siinä mielessä merkkipäivä tai käännekohta, että lopetin kotimaisemissa hiihtelyn ja nostin kaluston varaston orrelle. Pääsin vielä aamutuimaan verraten vaivattomasti hiihtämään Ahonkylän kääntöpaikalle ja takaisin. Sulaneita paikkoja uralla oli, mutta niitä ohittaessa ei suksia tarvinnut irrottaa, mutta niin lämpimäksi päivä yltyi, ettei se säästellyt hiihtouraa.
Kehnosti alkaneesta hiihtokaudesta, joka alkoi marraskuun alussa, kehittyi kuitenkin reilun 1200:n suksitun kilometrin talvi. Joulukuun alussa jouduin potemaan ruhjoutunutta kylkiluuta ja katselemaan Linnanpuistossa hiihtelijöitä, jotka aloittivat talven harrastusta. Joulu ja uusivuosi menivät Thaimaassa, ja kotimaisemissa hiihdon alkuun pääsin loppiaisena. Sitten tahti kiihtyi ja kilometreistä suurin osa on kertynyt vaivattomasti.
Niin, pitää myös mainita, että Capun kanssa aamu- ja muita lenkkejä on marraskuun alusta tähän päivään eli 15. huhtikuuta nöyrän Sportstrackerin mukaan kertynyt noin 150 kilometriä, ja se harrastus jatkuu – toivottavasti tölkkejäkin löytyy. Näin lenkkeilyn hyödyllisyys korostuu.
(803.)