Intialainen tunturissa

Lienee paikallaan pitää tänään taukopäivä hiihdosta. Levon ja palautumisen kannalta se on enemmän kuin järkevää. Ihminen kun ei ole mikään kone. Tähän mennessä kolmessa päivässä hiihtoa on kertynyt 98 kilometriä ja aikaa siihen on mennyt vaikka kuinka monta tuntia.

Eilen nousin Vahtamapään kuvetta tarkoituksenani lasketella Rumakuruun ja jatkaakseni kurunpohjaa ylittääkseni Kiilopää ja sen jälkeen syödä soppa matkailukeskuksessa. Niin myös tein ja kun iltapäivällä pysäytin matkamittarin tuvan portailla, näytti lenkin pituudeksi tulleen 33 kilometriä.

Tarkastellessani Vahtamapään viitoituksella karttaa, laskeutui näköpiiriini rinnettä alas kävellyt mies. Hetken päästä hän tervehti, niin myös minä. Hänen tumma hipiänsä muistutti jonkin kaukaisen maan asukkaasta. Rupatellessamme niitä ja näitä, kysyi hän että olenko minä suomalainen ja lisäsi, että saat arvata kolme kertaa mistä hän on.

Ei minun tarvinnut arvata, sillä tuonnäköiset ovat intialaisia, ja se hän oli. Pian ilmeni, että hän asuu Hollannissa sikäläisen vaimonsa kotimaassa. Hiihtämistä hän piti liian vaativana ja siksi hän oli maastossa kävellen. Jalassaan hänellä oli piikkipohjaiset kengät, jotka purivat tehokkaasti pakkasen kovettamaan hankeen. Ennen kuin jatkoimme tahoillemme, hän ylisti luonnonrauhaa ja raikasta ilmaa. Siis tämä on toinen maailma kuin jokin hälisevä Bombay saastesumuineen..

Alhaalla latujen risteyksessä seisoskeli muutama saksalainen, joille suosittelin reittiä, jota olin tullut. Porukka oli Thüringenistä, siis osavaltiosta, joka toi mieleeni Erfurtin eli yhden Lutherkaupungeista. Siellä on myös Weimar, Goethen ja Schillerin kaupunki. Thüringenin maksamakkara tunnetaan laajasti. Ei heilläkään niin kuin ei minullakaan ole kotopuolessa lunta, ja hiihdellä pitäisi.

Saariselän hiihtelyyn kuuluu vähintään kerran Kiilopään ylitys. Koskaan ei tiedä millainen ilma siellä ylhäällä avotunturissa on. Nousu kävi verraten vaivattomasti, mutta tunturin huipulla ärjy puhuri ravisteli. Alas johtavat ladut olivat peilikirkkaita. Jo lyhyt kokeilu osoitti, että niillä laduilla vauhti kiihtyy hetkessä hallitsemattomaksi. Piti turvautua etenemiseen jarruttelemalla auraten, mutta koville sekin otti. Taas totesin, että tällä iällä mäkien nouseminen on mieluisampaa kuin niiden laskeminen.

Lohikeiton vahvistamana lähdin loppumatkalle. Suksi luisti ja piti. Menijöitä ja tulijoita oli runsaasti kuin väkeä marjametsässä. Ajattelin vielä ennen tupaan menoa tehdä sakkoringin, jotta kolmen päivän hiihtomääräksi olisi tullut tasan sata kilometriä. Mutta enhän minä tänne ole tullut kilometrien takia, vaan nauttimaan hiihtämisestä.

Kuvan poroerotusaidan portilta on peninkulman matka kotituvalle.

(978.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *