Sade loppui sopivasti kun lähdin koiran kanssa aamulenkille. Kaiken lisäksi ilma lämpeni. Koiralla riitti nuuskittavaa ja koivennostoa ja lirauteltavaa. Joku joskus sanoi, että koirilla on oma Facebookinsa, jota ne seuraavat ja johon ne tekevät merkintöjään sekä lisäävät ystäviä ja voivat joitain sieltä poistaakin.
Siellä, missä Pajuluoma laskee Kivistötien alitse keräten vedet jyrkkäreunaiseen lampeen, josta ne jatkavat kulloisenkin virtauksen mukaisesti eteenpäin. Tänään kouliintunut silmäni erotti melkein uppoamaisilla olevan tölkin lähellä rantaa. Sen saattaisin poimia, ajattelin, mutta koira pitää ensin köyttää katulampun pylvääseen, sillä laskeutuminen vedenrajaan vaatii keskittymistä. Tukea saatoin ottaa vain märästä heinästä. Jollakin oksankarahkalla sain huiskittua tölkkiä lähemmäksi ja kopattua sen siitä. Kauaa se ei enää olisi kellunut, sillä se oli aivan täynnä vettä.
Ojentauduttuani pystyyn tunsin veren pakenevan päästä ja ohikiitävän hetken huippaavan. Puistokäytävällä irrottaessani koiraa pylväästä ajattelin, että olikohan tämä 15 sentin arvoinen manööveri. Onneksi en mulinut!
Päivää jatkoin vetisissä merkeissä uimahallissa. Syksyn kuntouinnit aloitin viime kuun ensimmäisenä ja syyskuun saldoksi kertyi 39 km. Lokakuussa olin tänään (keskiviikkona) toisen kerran uimassa, ja nyt mittarissa on mukavasti 45 km. Jos tämä tahti pysyy, niin jouluun mennessä koossa on sata ja vähän enemmänkin uintikilometrejä. Mutta ei riennetä asioiden edelle.
Viime vuonna tapasin uida maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina ja aina aamulla. Nyt uintipäivät samoin kuin ajankohdat vaihtelevat, ja se käytäntö on osoittautunut hyväksi. Tänään kauhoin puoliltapäivin ja tilaa altaassa oli runsaasti. Piipahdin tällä kertaa lähtiessä saunaankin. En kuitenkaan jaksanut kauaa kuunnella kun joku selitti ajokilometreistään verottajan kanssa syntynyttä erimielisyyttä. Puhui vielä jupisemalla. Poistuttuani lauteille jäi minua kohteliaampi kuuntelija.
Hain kirjastosta varaamani Syvänmeren tohtori Teppo -kirjan, joka sisältää opettavaisen sadun. Luin sen elokuussa Kuortaneella kun vietimme Pariisista tänne viikoksi tulleiden suomalaistaustaisten lasten kesäleirin kotailtaa, ja minut oli saatu helposti houkuteltua satusedäksi. Se oli mainio kokemus, ja lasten lisäksi vanhemmatkin pitivät lukemastani sadusta. Eikä aikaakaan, kun minulle langetettiin jatkopesti: luen Syvänmeren tohtori Tepon Seinäjoen Suomi–Ranska-seuran pikkujoulussa.
Tässä on hyvää aikaa perehtyä tekstiin syvemmin ja löytää siitä uusia opetuksia, niitä oikeaoppinen satu tarjoaa aina joka kerta. Lukijan tehtävä on tarjota kuulijoille pääsy tulkintojen ja opetusten kiehtovaan maailmaan.
(733.)