Kategoria: Yleinen

Jo illalla oli tiedossa, että aamulla maata peittää jopa kymmenen senttiä lunta, ja kun meteorologi televisiossa osoitti karttaa ja sen keltaisia alueita, joilla liikenne muuttuu vaikeaksi, tuli hiihtäjällä suru puseroon. Keltaiseksi oli värjätty ainakin Etelä-Pohjanmaa, Pohjanmaa ja Keski-Pohjanmaa. Niillä tiedoilla nukahdin.

Noustuani katsoin aamuhämärää maisemaa verhojen raosta, mutta lumirintama ei ollut vielä saapunut näihin maisemiin.

Aika pian ulkoa alkoi kuulua pehmeää aurausääntä, ei huoltoliikkeen morisoidun kaluston kolinaa: taloyhtiön pihaa puhdistettiin ja avattiin käytävää autokatokselle ja uraa mattotelineelle. Kuului myös puhetta, lyhyitä toteamuksia, ja päättelin Talvitien ja Leppiniemen lykkivän lumia. Sitten äänet hiljenivät, mutta lunta putoili taivaalta.

Naapuritalon pihassa nainen puhdistaa autoaan. Häntä helpottaa se, että auton tuulilasi ja nokka on peitelty jollakin pressulla ja kun hän nostaa sen pois hänen ei tarvitse kuin harjalla sipaisten viimeistellä puhdistaminen.

”Tänään liikuntatoimi ei taida avata latuja aamupäivällä, tuskin koko päivänä, sillä ne olisivat saman tien tukossa”, ajattelen ääneen, että näitäkin päiviä pakosta mahtuu talveen.

Muistan kun meille hankittiin ammoin peltikauhainen ja metalliaisalla käsiteltävä lumentyönnin, ja tämä yksinkertainen työväline tunnettiin Pyry-Pekkana. Tuolla nimellä en sitä enää ole kuullut kutsuttavan. Nyt lumitöitä tehdään vain lumikolalla, joita sentään on keltaisia, vihreitä ja punaisia.

Kai nekin pian varustetaan ajotietokoneella.

 

Jotakin ampumahiihtokilpailua koetettiin joskus lämmittää helikoptereilla, jotka pörräsivät kisapaikan yllä hajottamassa pakkaspilviä. Se ei onnistunut, mutta yritys hallita ja säätää ilmoja oli ainoalaatuinen.

Ilmoihin sekaantuminen ei käy yhtä helposti kuin elokuvissa. Niissä vesisateen järjestää palokunta ruiskuttamalla sopivalla suuttimella tihkusadetta, ryöpsähtävää sadekuuroa, maakuntasadetta tai peräti kaatosadetta tai vaakasuoraa vesisadetta.

Helpointa pakkasen nujertaminen on kerrospukeutumisella ja toinen käypä menettely on lohkolämmitys niillä, joilla on auto ja lämmitystolppa. Se oli myös taannoisen toimitusjohtajani varma keino tunnistaa liikenteessä firman autot pakkasella: niistä kun roikkui sähköjohto. Sen poisti vasta vuosikymmenien kuluttua firmaan rakennettu parkkikellari. Nyt sen käyttö on vähentynyt, kun on siirrytty etätöihin.

Pakkaset kuuluvat meikäläiseen vuodenkiertoon, mutta jatkuvasti niistä valitetaan. Legendaarinen television uutistenlukija Kauko Saarentaus tiivisti ilman meteorologin apua pakkasen kovuuden niin, että ”kylmää on, kun poromiehen hankeen jättämä Koskenkorva-pullo oli jäätynyt”.

Suomen Kaupan Liitto voisi ottaa kuluttajia sen verran huomioon, ettei tällaisilla pakkasille tarvitsisi erikseen lähteä palauttamaan tyhjiä pulloja Lidliin, vaan muiden kaupparyhmien automaatit nielaisisivat ne mukisematta. Voisihan joku lähestyvien osuuskauppavaalien ehdokas ottaa asian esille. Mitäpä siihen muita vaivata, kun omasta takaakin on hyvä ehdokas. Nytkin tuossa lojuu kaksi palauttamista odottavaa Saskian vissypulloa à 0,40 senttiä, eikä pakkanen ala lauhtua.

Olen Kainuun kuntokoneen kanssa käynyt ties montako vuotta HS:n Uutisguru-tietovisaa. Varsinaisesti se pääsi vauhtiin kun nettilehti mahdollisti sen etänä ajasta ja paikasta riippumatta. Aluksi kysymyksiä heiteltiin puolihuolimattomasti ja oikeat vastaukset tulivat ja menivät, kunnes aloimme kirjata tulokset ruutuvihkoihin, jotka kaveri koulumiehenä meille hankki. Menossa taitavat olla jo toiset vihkot. Oudolle niiden sisältö näyttää kryptiseltä. Yksinkertaisella kirjanpidolla yhdelle sivulle mahtuvat kolmen viikon visailut.

Taannoin kävimme visailun aamukahdeksan maissa Skypellä. Monesti aamuisin oli muuta touhua, joten hoidamme Uutisgurun tahoillamme kuten parhaaksi näemme – aamuisin pääasiassa. Tulokset raportoimme Whatsappilla lyhyesti kommentoiden, kuten ”nyt täysosuma”, ”romahdus”, ”olipa kurjat kysymykset” tai ”liikaa NHL:ää”. Maininta, ”ettei Kiinakaan pelastanut”, tarkoittaa valtioita koskevien kysymysten vastausvaihtoehdoista Kiinan osuvan hyvin usein oikeaksi.

Pari päivää sitten eli 9.2. Kainuu täräytti 10 oikein ja minä 9.

Eilen palasimme arkeen: kaverille 5 la minulle 6. Tänään ylsin 7:ään. Kainuusta tuli tulos: 6 oikein.

– Alokas on kuin jännitetty jousi, lääkintämies sanoo ja pistää siinä samassa piikin käsivarteen.

– Seuraava.

Kauhusta jäykkä ja kalpea nuorimies alkaa vajota kuin hidastetussa filmissä. Avustaja siirtää hänet seinän viereen virkoamaan. Lääkkeeltä tuoksuvassa liikuntahallissa jono etenee ja rokotetta uppoaa tulevien sotilaiden ihon alle. Suomi saa taistelukelpoisia sotureita, joita ensimmäisenä uhkaavat viholliset lannistetaan. Niitä ovat ainakin kurkkumätä, jäykkäkouristus hinkuyskä, tuhkarokko, sikotauti, vihurirokko, aivokalvontulehdus ja influenssa.

Taas olemme siinä vaiheessa, kun piikki on terveellisempi vaihtoehto kuin kulkutauti. Hyvinvoivassa Suomessa ketään ei kuitenkaan voi pakottaa rokotettavaksi, niinpä jossain puolella Suomea rokottamista vastustetaan jopa siksi, että siinä kansalaisiin istutettaisiin salaista ihmeainetta, jolla kansa on helppo pitää kuuliaisena. Mikrosirunkin on epäilty kuuluvan koronarokotteeseen.

Se teoria sai lisäpontta, kun loppiaisena Washingtonissa kongressissa riehuneet saatiin yksi toisensa jälkeen kiinni. Heidät kavalsi oma, mukana ollut kännykkä, jonka jättämää jälkeä viranomaisten oli helppo seurata vaikkapa Texasista tai Floridasta pääkaupunkiin tullutta. Taitaa sekin turkislakkinen tyyppi, joka roudasi vohkimaansa puhujanpönttöä, istua linnassa.

Sitäkin olen ihmetellyt, kun on kyseenalaistettu kahden lääketehtaan rokotteita toisen tehon ollessa 69% ja toisen 95%. Isolta ero tuntui minustakin, mutta asiantuntijan mukaan olisi sama, jos verrattaisiin omenoita ja appelsiineja. Rokotteen rantautumista meille on odotettu ja ihmetelty kun lääketeollisuuden tuotanto tökkii. Sitä minä en ymmärrä, kun jotkut aikovat kieltäytyä sen vuoksi, että rokote on kehitetty ja tuotu markkinoille liian nopeasti.

Epäilijöille oli sunnuntain HS:ssa Aalto- yliopiston rehtori Ilkka Niemelältä tärkeä viesti: ”Koronarokote valmistui ennätysajassa, koska taustalla on vuosikymmenten tutkimustyö. Valmiudet siis olivat, toisinkin voisi olla.”

 

Niin, voisi olla kuin savolainen projekti: aloitusta vaille valmis.

Juomaa on hyvä pitää mukanaan pitkillä kuntoilusuorituksilla. Tuollaiselle kahdenkymmenen kilometrin hiihtolenkille varaan pienen termospullollisen teetä. Puolivälissä otan kunnon ryypyn ja samanlaisen, kun olen palannut lähtöpaikalle. Siitä on tullut tapa.

Sitä tapaa oli tarkoitukseni noudattaa viime torstaina, mutta yllättävä seikka muutti aikeeni. Innostuin loistavasta kelistä ja onnistuneesta voittelusta ja pari kilometriä hiihdettyäni horjahdin, ja mitä vielä kaaduin – tai kupsahdin. En kuitenkaan rojahtanut. Pääsin ylös lassevirenmäisen nopeasti. Ketään en nähnyt missään eikä kukaan nähnyt minua. Se olisi koettellut hiihtäjän kunniaa hyvällä, liikuntatoimen hoitamalla ladulla. Muutaman sadan metrin spurtilla takaisku laimeni ja pyyhkiytyi mielestäni.

Ladun se kohta, kun tullaan Ahonkylän laavulle ja joka on pitkään ollut möyrittynä metsätöiden takia, on siivottu havuista ja näreistä sekä ajettu siihen hyvä latu-ura. Pahimmillaan siinä piti ottaa sukset pois ja kävellä parikymmentä metriä. Nyt siitä  pääsee tasatahtia lykkimällä.

Ahonkylän kymmenen kilometrin kääntöpaikalla kantensa menettäneen punaisen postilaatikon kohdalla hamuan juomavyöni selkäpuolelta termaria.

Mitä, mitä, ei kai se jäänyt kotiin eteisen piirongin päälle. Vai unohdinko vyöttää sen lähdettyäni autolta. Ei auta kuin suunnata.paluumatkalle ilman teeryyppyä, ja kun minä siihen jo niin olin tottunut. Suututtaa, mutta vain hetken, ja pian olen hyvässä vauhdissa. Joillakin tasaisilla jaksoilla yllyn lykkimään raivoisaa tasatahtia.

Päästyäni autolle huomaan, etten ole unohtanut termaria autoon. Se on siis kotona. Pysäytettyäni hiihdon tunnusluvut mitanneen ja maaston piirtäneen GPS:n pakkaan kaluston autoon ja ajan kotiin.

Myöhemmin illalla kerron vaimolle termospullon menetyksen. Eikä aikaakaan kun hän ottaa iPadin ja sieltä esille Seinäjoen hiihtoladut -ryhmän ja kirjoittaa viestin termospullon katoamisesta Joupiskan ja Ahonkylän välille. Tuskin hän ehtii sulkea laitetta, kun sinne vilahtaa tieto termospullosta. Löytäjä on nostanut sen Joupiskalta parin kilometrin päässä erään kuntoilulaitteen päälle. Se siis oli pudonnut kaaduttuani tai oikeammin kupsahdettuani. Näin toimii hiihtoyhteisö – vastuullisesti. Termospulloa ei jätetä!

Kävin perjantaina noutamassa termospulloni. Näin jo kaukaa termarini tolpan päässä mihin Mauri Aaltonen oli laittanut.

Kiitos.

Ehdin nippanappa tavoittelemaan Loton 10 miljoonan euron panosta. Tosin jouduin pyörtämään viimeviikkoisen päätökseni helpon rahan toivossa ja olla osallistumatta Lottoon. Vähänkin rahapelejä tunteva tietää, kuinka tuollainen päätös koettelee moraalia.

Päätös sentään piti lauantai-iltaan kello 21.30:een asti, jolloin huomasin Veikkauksen verkkosivulta, että olisi vartti aikaa jättää kuponki. Se olisi käynyt sujuvasti kotipäätteellä Veikkauksen nettisivulla, mutta vaadittavat tunnistautumistiedot olivat kadoksissa ja pahimmassa tapauksessa vanhentuneet.

Niinpä lähetin pojan veikkaus- ja pankkikorttini kanssa lähikauppaan – autolla tietysti.

Se kävi nopeasti, eikä kolme lottoriviä ja kaksi jokeririviä maksanut kuin 7 euroa. Odotellessani lottoarvontaa Kymppiuutisten kevennyksen päätteeksi katselin Rentun ruusua, elokuvaa Irwinistä. Siinä miljoonia katosi taivaan tuuliin ja hetkessä alkoholisoitunut kansantaiteilija menetti kaiken.

Studiossa nainen napsauttaa arvontamyllyn käyntiin valppaiden valvojien katseiden seuratessa. Plusnumeroksi ilmoitetaan 1. Se ei minua liikauta, pelini kun ei sisällä plussaa.

Sieltä ne pallot pyörivät suomeksi ja ruotsiksi. Seitsemän numeron sarja tuntuu taas kovin tutulta ja helpolta. Sen vetäisee kuka hyvänsä, joka osuu kuulakärkikynällä ruudukkoon. Minä olen ulkoistanut numerojen koneellisen myymälän kassalla veikkauskoneen käyttäjälle.

Epäilin, että onko kolme riviä liian vähän, kun tavoittelee näin isoa voittoa, mutta periaatteessa siihen riittää yksikin rivi. No, tällä kertaa onnistuin saamaan yhteensä kuusi ja lisänumeron oikein. Kokonaisuutena kuuden numeron saaminen 21:stä oikein on kauden alussa hyvä tulos. Harmi vain, että ne olivat kolmella eri rivillä, mutta oikein kuitenkin.

Jokerin tulos sitä vastoin oli kehno: kahdella rivillä yksi onneton oikein.

Myönteistä ja säästöä oli se, etten tuhlannut Lotossa plussaan enkä Jokerissa tuplaukseen.

Ja sille yhdelle 10 miljoonan euron päävoitttajalle sanon, että se oikea rivi oli kovin helppo.

Koronan takia jo kerran peruutettuja Tokion olympialaisia uhkaa peruuttaminen myös ensi kesänä. Ne olisivat järjestyksessä 28. kesäolympialaiset. Maailmansotien takia olympialaiset on peruttu kolme kertaa.

Olympialaiset eivät ole vain nuorison ja rauhan symbolinen juhla, ne ovat ennen kaikkea järjestävän maan mahtipontinen tilaisuus esitellä itseään ja kuinka kisojen rakentamisessa on tehty taas komea ennätys.

Ymmärrän Japanin tuskan ja sen kymmenien miljardien menetyksen, jos olympialaiset perutaan. Edelliset kisat siellä olivat syksyllä 1964 ja keihäänheiton voitti Pauli Nevala. Sen enempää suomalaisten ei niistä kisoista tarvitse muistaakaan.

Kahden viikon aikana olympialaisissa kilpaillaan 33 lajissa. Voisihan nuo lajit jakaa olympiapeheen kesken, laji/maa. Se ei iso tehtävä olisi, ja kun edellisten olympialaisten jäljiltä on jäänyt käyttämättömiä fasiliteetteja tai niitä on ehostettu, kuten meidän tai Berliinin tai Tukholman stadionit, rakentamisessa säästettäisiin. Mammuttimaiset kustannukset eivät kaatuisi yhden kisajärjestäjän maksettavaksi.

Olympialiikkeen motto citius, altius, fortius saisi kenties uutta voimaa.

Viime viikon maanantaina 18.1. jouduin kotitapaturmaan. Lepäilin iltapäivällä – olen sentään jo 72 vuotta – palautuakseni 20 kilometrin hiihdon rasituksesta. Ovikello soi, ponnistin sijaltani ja ampaisin avaamaan ovea. Jälkeenpäin ajatellen minulla ei olisi pitänyt ollua mitään kiirettä eikä aihetta tähän kirjaukseen.

Rynnistykseni innosti koiran luulemaan, että haastan sitä leikkimään. Siinä samassa käytävän matto runttaantui ja villasukat eivät pitäneet liukkaalla parketilla: kaaduin ja kopautin oikean silmäkulmani lattiaan.

Jäin siihen ja vaimo avasi oven, tulossa oli eräs Markku. Ladulla olimme sopineet, että hän tulee iltapäivällä hakemaan minulta ”Pirulainen vaanii kuin tauti” -kirjan. Hänelle näky lienee ollut epätodellinen: minä lojun lattialla ja silmäkulmasta vuotaa verta ja koira yrittää parhaansa mukaan tervehtiä vierasta. Vaimo kehottaa Markkua sisään ja sieppaa jostakin talouspyyhettä minulle.

Selitämme tapahtunutta ja kehotamme häntä istumaan. Kirja on valmiina omistuskirjoituksineen eteisen peilipöydällä. Verenvuoto ei ota tyrehtyäkseen. Kuten aina, Markku on nytkin puhelias. Emme ole aikoihin tavanneet, joten juteltavaa piisaa. Parin suvantovaiheen aikana hän on jo lähtemässä, mutta sanoo viipyvänsä, kunnes näkee että pääsen tolpilleni. Yllätyksekseni se vaatii pienen ponnistuksen.

Varmistuakseen tilastani Markku sanoo, että ensiapukurssin ohjeen mukaan ketään ei saa jättää tässä tilanteessa oman onnensa nojaan. Se kuulosti juhlavalta ja kannustavalta. Toki paikalla on kaiken aikaa ollut vaimoni, jonka valvovan katseen alla olin.

Myöhemmin vaimo vei minut ensiapuun, jotta haava tikataan. Se kai on näissä tapauksissa käytäntö. Kolmella tikillä hoitaja sen nipistää umpeen. Vielä kun hoitaja saa päivystävän kirurgin ohjeen, että kallostani on otettava tietokonetomografia, tunnen, että terveydenhuolto pitää minusta hyvää huolta. Sekin käy mielessäni, että pahemminkin olisi voinut käydä..

Ilta meni sairaalassa, mutta se oli pikkujuttu, sillä samaan aikaan isä ja polvensa telonut poika pääsivät lähtemään Evijärvelle, ja sinne matkaa on sata kilometriä. Minun kotimatkani on vaivainen kilometri..

Seuraavana aamuna riivin pois päätäni peittäneen verkon, joka piti haavan päällä sidelapun. Silmän ympärys alkoi mustua aina vain enemmän, ja mustana se on pysynyt viikon. Olen saanut päivittäin selittää, mitä silmäkulmalleni on tapahtunut. Tavallisesti selitykseni kuitataan pilapiirrosten tuottaman mielikuvan mallin mukaisesti, että luulin vaimosi kumauttaneen sinua. Ja sitten me nauramme.

Tikit poistettiin maanantaina ja posti toi keskiviikkona 27.1. laskun Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiiriltä. Se oli 41,20 euron poliklinikkamaksu. Laitoin sen huojentuneena maksatukseen ja huomasin peilikuvasta sysimustan vaalenevan silmäni ympäriltä vähän kerrassaan.

Nyt voisin rehvastella, että tässä naamassa mustelma olisi ansioksi.

Juha Miedon lausumaksi laitettu, että ”kyllä pienikin mies voi voittaa, mutta isoa kunniootetahan”, piti juuri ja juuri paikkansa, kun Bolšunov rusikoi Joni Mäkeä. Mäki on näet sentin kilpakumppaniaan pidempi, 186 cm. Sen sijaan Bolšunov on Mäkeä viisi kiloa painavampi, 83 kg.  Hiihto ei ole painoluokkaurheilua, ja hiihtäjä kuljettaa omaa ruhoansa oikeilla suksivalinnoilla ja miksei myös peesaamalla. Hän myös vastaa sijoituksestaan ja onnittelee voittajaa, eikä trumpimaisesti livistä.

Urheilijoiden raivonpurkaukset eivät ole harvinaisia. On kerrottu kuinka he ovat pistäneet hotellihuoneita säpäleiksi, mitä on tavattu pitää rockmuusikoiden ominaisuutena. Jääkiekkokaukalossa nyrkki heilahtaa helposti tai taklaus on väkivaltainen . Koska piirit ovat pienet, kuumakallet tunnetaan ja heitä kypsytetään parhaan mukaan.

Jossakin jääkiekko-ottelussa ulkokaukaloaikaan eräs raavas puolustaja oli pimahtanut katsomosta tulleeseen herjanheittoon ja seuraavan vaihdon aikana hän kiersi kaukalon ja kävi katsomossa puhuttelemassa suunsoittajaa. Tämä katsoi parhaaksi poistua.

Toki fiksujakin tapoja, henkisiä, tiedetään vastustajan nujertamiseksi. Muistan 1995 yleisurheilun MM-kisat, kun Valentin Kononen seuloi murhaavalla katseillaan kiinalaisen kilpakumppaninsa Göteborgin helteessä 50 kilometrillä. Zhiao tuupertui ja Kononen voitti.

Bolšunovkin piti parhaana ja urheilullisena ratkaisuna pyytää menettelyään anteeksi sillä periaatteella, että parempi lyhyt häpeä kuin pitkä katuminen.

Innokkaimmat urheiluhullut olivat jo ehtineet tehdä Bolšusta rikosilmoituksen. Olisihan se ollut, kun hiihdon hopeamitali olisi ratkaistu raastuvassa.

.

 

Ari Huusela lähti 8. marraskuuta Biskajanlahdelta Les Sables d’Olonnesta purjehtimaan maapallon ympäri yksinpurjehduksen Vendée Globe -kisassa. Matkan taittumista on seurannut säännöllisesti Helsingin Sanomien toimittaja Ari Pusa. Taitavilla jutuillaan Pusa on koukuttanut, ja luulen, että lukijoissa meitä maarapuja on sankka joukko, joka seuraa näitä raportteja.

Saattaisi luulla, ettei tuollaisesta juttusarjasta irtoa kovin pitkäksi aikaa erikoista kerrottavaa: aavaa merta, monimetrisiä aaltoja ja tyyntä, veneen huoltoa ja muita hommia. Mutta niin vain kokenut toimittaja tarjoaa kerta toisensa jälkeen lukijoilla verratonta juttua. Tietysti mukana on ääntä ja liikkuvaa kuvaa, kuten nykymediaan kuuluu.

Huuselan leukaperiä peittää aina vain tuuheampana rehottava parta. Se kuuluu merenkulkija olemukseen samoin kuin tatuointi, mutta sitä ei kuitenkaan Huuselan käsivarressa ei ole näkynyt. Yksinpurjehtija ei tarvitse maskia. Ei ainakaan vielä pitkään aikaan, sillä kisan voittaja saapuu ihmisten ilmoille eli lähtöpaikkaan viikon kuluttua. Huuselalla menee vielä kauemmin, sillä hän on vältellyt riskejä valitsemalla reittinsä turvallisuus eikä nopeus etusijalla. Se kuuluu hänen siviiliammattiinsakin eli lentokapteenin työhön, tai niin kuin entinen äiti asian ilmaisi pojalleen, että lennä matalalla ja hiljaa. Täpäriä tilanteita on hänen matkaansa sisältynyt, kuten mahdottomalta tuntunut jiippi eli myötätuulikäännös eteläisellä Tyynellä valtamerellä kovassa merenkäynnissä ja aallokossa, mutta se onnistui. Manööveriä hän piti reissunsa tähän asti karmeimpana.

Erityisesti mieleeni on jäänyt Ari Huuselan kommentti, kun hän kuuli Trumpin kannattajien hyökänneen Washingtonissa USA:n parlamenttiin Capitolilla. ”Aivan kuin Afrikan valtioiden touhua”, hän luonnehti.

 

Kuvan kaappasin 21.1. HS:n Vinkkilaatikosta.