Kategoria: Yleinen

Kouvolasta kohti Lahtea, se oli lauantain teema. Porukkaan liittyi pääministeri Juha Sipilä, joka oli tullut Kouvolaan yöllä Naantalista presidentinesittelystä.

Reittimme alku kulki pitkin Kymenlaakson kumpuilevia ja vehmaita maisemia. Saimme  muistutuksen alueen ikivanhasta asutushistoriasta, joka ulottuu kivikauteen. Päivä alkoi lämpimänä, mutta muuttui harmaaksi. Pian alkoi tihkusade jatkuen koko matkan ajan.

Poikkesimme Iitin Vuolenkoskella, joka ei ihan turha kylä olekaan. Se näet on ollut esikuvana 50-luvun lopulla ja 60-luvun lopulle radiossa esitetylle Kankkulan kaivolla -ohjelmalle. Jos ohjelma kuulostaa oudolta, voi kokeilla, löytyisikö sitä Ylen elävästä arkistosta. Voi siitä kysellä meiltä aikalaisilta, osaamme ainakin matkia joitakin hahmoja.

Kuunnelman Kankkula on sijoitettu hämäläiselle maalaispaikkakunnalla, jonka ydin on kuuluisa Kankkulan kaivo, mutta Vuolenkoski on todistettavasti ollut Antero Alpolan ja vuolenkoskelaisen Aune Ala-Tuuhosen todellinen esikuva.

Paikkakuntalaisille tekemäni pikaisen kyselyni perusteella saatoin vakuuttua osalle parodiasarjan hahmoista löytyivät esikuvat Vuolenkoskelta. Hieno asia, sillä vähän toisella kymmenellä ollessani Kankkulan Kaivoa kuunneltiin tarkasti ja usein siitä saatiin käyttökelpoisia sutkauksia ja matkimisen malleja, kuten kähisevän Tippavaaran vanhan isännän puheenparsi.

Saman vireän Vuolenkosken imagoa täydensi Husulan Vintillä pidetty huutokauppa, jonka meklarina toimi itse Ari Palsamäki. Väkeä oli runsaasti samoin myytävää. Myös pääministeri nousi lauteille ja Palsamäki esitti hänelle toiveen päästä ensi itsenäisyyspäivänä linnanjuhliin. Sipilä sanoi, että hän ei ole kutsuja, mutta lupasi viedä juhlien isännälle terveisiä.

Sade jatkui ja mitä hämäläisemmäksi maisema muuttu, muuttuivat mäet, varsinkin ylämäet jyrkiksi ja pitkiksi. Eräällä tauolla tällaisen ”kuinkahan” jälkee entinen työtoveri esitti hyvän huomion: Etelä-Pohjanmaan mäkien päälle ei tehdä teitä niin kuin täällä tuntuu olevan tapana. Pääministeri tarjosi siltä kuulemalta entiselle työtoverille töitä valtion tienrakennuspuolelta. Erään mäen päällä entinen työtoveri, 80, totesi, ettei kymmenen vuotta sitten olisi tuollaista mäkeä taluttanut pyöräänsä.

Lahden Hollolassa juttelin erään nuorukaisen kanssa, Antti Ollikainen nimeltään, ja kohta kävi selväksi, että meillä on yhteinen tuttu. Tämä kempeleläinen nimittäin tuntee hyvin Linnanpuiston tuhannen kierroksen hiihtäjän eli Väinö Ojajärven. Sanoin toimittavani terveiset Väiskille päästyäni Seinäjoelle.

Koska mainittu Antti O. on yhtenä organisoimassa tätä Pyörät pyörimään -tapahtumaa toivoi hän Väiskiä mukaan tuleviin tapahtumiin. Lupasin välittää sen toiveen. Sanoin myös, että Väiski liikkuu paljon pyörällä, mitä nyt talvisin suksilla.

Ensimmäinen etappi poljettu. Jäljellä on vielä tai enää neljä päivää.

Kilometrejä perjantaina kertyi 119 ja nähtävää vielä enemmän. Heti lähtö Lappeenrannasta säväytti, kun Saimaan selkiä ja lahtia riitti pitkään eikä maisemassa ollut valittamista. Maasto oli ystävällistä, isoja mäkiä ei ollut ja muu liikenne lipui alkumatkasta melko rauhallisesti. Loppumatkasta liikenne vilkastui ja tila kapeni. Liikennevirtaan mahtui yksi häirikkökin, joka ohitti rivistömme äänimerkki päällä ja lähes porukan vetäjän Harrin kyynärpäätä hipoen.

Taipalsaaren kotiseututalolla Röytyn pihassa nautittiin energiapitoista purtavaa, kuten banaaneja, pähkinöitä ja juotavana oli mehua. Vanha tai entinen työkaverini ilahtui suunnattomasti kuultuaan, että Taipalsaaren kunnanhallituksen puheenjohtajarouva on aikoinaan lähtenyt Ilmajoen Rengonkylästä. Rouvan mies halusi esitellä Kainuun pyöräilykollegalle, ravimiehelle, entisöidyssä tallirakennuksessa jotain erikoista. Päästyämme hämärään talliin näimme telineessä ison seppeleen, jolla pari viikkoa sitten kruunattiin Turussa ravikuningatar Saga S. Kuningatartittelin Saga S. voitti myös edelliskesänä. Kotipaikkakunta muistaa kuningatarta.

Siitä kun poljimme kohti Savitaipaletta, halusi muuan matkassamme ollut kansanedustaja esitellä kaksinkertaisen keihäänheiton olympiavoittajan muistomerkin. Massiivinen kivirakennelma on pystytetty Jonni Myyrälle hänen kotitalonsa paikalle. Myyrä voitti kultaa 1920 Antwerpenissä ja 1924 Pariisissa, josta hän häipyi Yhdysvaltoihin eikä enää tullut kotimaisemiin. Syynä oli se, että Myyrä puhalsi Savitaipaleen kunnan rahavarat, kun hänen sahansa ei ehtinyt sahata tukin tukkia, ja kohtalona oli konkurssi. Myyrä kuoli 1955 Kaliforniassa 62-vuotiaana.

Keihäänheittäjät ovat ennen olleet melkoisia persoonia. Joku muisteli erästä eteläpohjalaista keihäänheittäjää, jolle kilpailujärjestäjät lupasivat lipputuloista kolmanneksen. Se ei sopinut keihäsmiehelle, joka vaati lipputuloista neljäsosan. Siihen järjestäjät suostuivat oitis.

Tuohikotti kuulosti jokseenkin hassulta nimeltä, mutta sellainen paikka siinä valtatie 15:n varressa oli, vieläpä vilkas ABC:n liikenneasema. Siellä joimme kahvit ja ravintolasalissa oli esillä useita tuohikontteja, vai pitääkö sanoa tuohikotteja. Näin matkailu taas avarsi.

Kouvolan torilla ryyppäsimme nisukahvit. Ei muuta kuin hotelliin, suihkuun ja ruokailemaan. Huomisen päivämatkaksi kertyy 99 kilometriä Hollolaan. Sadetta on tiedossa.

Jos epäilette näkevänne minut lähipäivinä eli 12. – 16.8. polkupyöräilemässä tuolla jossakin eteläisessä Suomessa, uskokaa silmiänne. Tarkoitukseni näet on aloittaa perjantaina taivallus Lappeenrannasta kohti Raumaa. Kyse on gallupkärjen eli Keskustan jo neljännestä kesäpyöräilystä eli Pyörät pyörimään! -tapahtumasta. Meitä koko reissun polkijoita alusta loppuun on viisitoista, ja matkan varrelta porukkaan liittyy pidemmän ja lyhyemmän etapin ajavia vaikka kuinka paljon.

Reitti kulkee seuraavasti: 12.8. Lappeenranta – Taipalsaari – Savitaipale – 13.8. Kouvola – Jaala – Nastola – Lahti – 14.8. Hollola – Kärkölä – Riihimäki – Loppi – 15.8. Karkkila – Forssa – Ypäjä – 16.8. Loimaa – Alastaro – Säkylä – Eura – Lappi – Rauma. Kilometrejä kertyy noin 550.

Tämä on kolmas kerta kun osallistun kahden pyöräilykollegani, ilmajokelaisen ja kainuulaisen, kanssa Pyörät pyörimään! -kampanjaan. Toissa kesänä reitti kulki Rovaniemeltä Hyvinkäälle ja viime vuonna Puolangalta Lahteen. Mukavia reissuja ovat olleet, en epäile, etteikö taas mennä hurtilla huumorilla. Ainoan kysymyksen herättää se, kuinka pääministeri budjettikiireiltään ehtii hypätä pyörän päälle.

Minä ja vanha työkaverini nostamme pyörämme tänään taajamajunaan ja kiidämme Jyväskylään. Siellä liitymme Oulusta bussilla tulevan muun porukan joukkoon ja hurautamme iloiseen Lappeenrantaan.Tuo vanha työkaveri, joka on hieman päälle kahdeksankymppinen, on kiertänyt pyörällä Eurooppaa pitkin ja poikin ja tutuiksi ovat tulleet myös kotimaan tiet. Eikä hän tyydy tälläkään reissulla vain ajelemaan, siitä olen varma. Hän kun on armoitettu suunsoittaja, joka huolehtii huumorin riittävyydestä.

Vanha työkaveri on ehtinyt tänä suvena jo pyöräillä kolmisentuhatta kilometriä. Siihen määrään mahtuu vaikka kuinka monta polkaisua Ilmajoen Oksimäestä Seinäjoen torille, jossa hän on vakituinen kesävieras. Sen lisäksi peninkulmia on kertynyt muilta lenkeiltä kosolti, joten pohjaa on.

Luvassa on suomalaisen loppukesän perussävyjä. Aurinko toki näyttäytyy, mutta sadekuuroilta ei meitä mikään säästä. Ne eivät matkaa haittaa. Kiusallisempaa sen sijaan on Ilmatieteenlaitoksen ennustama vastatuuli jos ei nyt koko matkaksi, niin ainakin suurimmaksi osaksi. Eli länsituulta, tosin ei kovin voimakasta. Sillekään ei mitään mahda jos tuuli tekee tenää oikein kunnolla; sitä päin on vain puskettava.

Ensi viikon tiistaina eli 16. elokuuta olemme taas yhtä polkupyöräreissua rikkaampia. Kokemus on karttunut ja muistiin – vaikka se alkaa olla hatara – on jäänyt muutama vitsi ja tilanteiden synnyttämä tokaisu. Niistä huolehtii tuo mainitsemani vanha työkaveri, ja sen se huolehtii kovaäänisesti.

Sain kaverilta postikortin. Se olisi harvinaista näinä aikoina, mutta ei tässä tapauksessa, sillä tapaamme pitää yhteyttä tällä tavalla. Kaverin korttivalinnat ovat yllättäviä. Kerrankin postiluukusta kolahti faneerinen lähetyskortti, maisemakorttien värit ovat haalistuneita, jossakin kortissa on aikansa paatosta, usein kortti on itse tehty, kuten viimeksi tullut.

Kortti on päivätty 28.7. eli viikko näyttelijäsuuruudesta legendaksi muuttuneen Esko Hukkasen kuoleman jälkeen. Teksti oli puhutteleva: ”Surullista. Ei ole enää Hukkasen Eskoa. Ei ole enää painijaa. Kyllä sai Mäkelän Toivo ja Jokelan Leo hyvää seuraa!” Sävy on siis positiivinen, joten annan ajatuksilleni vapaan liikkuma-alan ja päädyn seuraavaan näkemykseen:

Yläkerran teatterin lämpiö: Esko Hukkanen seuraa vaivaantuneena muikistellen Jouko Turkan (1942–2016) punnerrtamista…39, 40, 41… Taka-alalta sisään astuu hiukan nauttinut Toivo Mäkelä (1909–1979), joka ilahtuu nähdessään Eskon ja Joukon: ”Tervetuloa pojat.”

”Kato, vanha pieru se siinä ja vanhan liiton maneerinäyttelijä”, Turkka solvaa Mäkelää.

Esko hymyilee salaviisaasti samalla kun paikalle ilmestynyt lyhyenläntä Leo Jokela (1927–1975) alkaa laulaa Silmät tummat.

Turkka lopettaa punnertamisen ja kaukaisuuteen katsova Toivo Mäkelä lausuu Elokuu-elokuvan johdantoa: ”Päivät ovat vielä poutaisia ja pitkiä, vaikka on jo elokuu…”

 

En ollut muistaa illalla kaupungilta kotiin ajellessani, että kaupungin keskustassa tapahtumat sen kuin jatkuvat. Poikkeusjärjestelyt ohjailevat elämää ja liikennettä vielä tämän viikonlopun.

Asia selvisi kun kaupungilla liikkui nuoria päällään kertakäyttösadeviitat ja käsissään oluttölkit. Kirkkokadun molemmat päät sulkivat valkoiset muoviesteet ja ohjasivat liikennettä mutkan kautta toisaalle. Tämänkin tapahtuman olemuksesta kertoo jotakin korkeuksiin ulottuva nosturin puomi, joka tarjoaa benjihyppääjille vapaata pudotusta tyhjyyteen. Kirkkokadun päässä estradilta kuului soittoa tai oikeastaan sieltä kuului rumpujen itsepäistä kolistelua. Se peitti muun soitannon.

Kaupungissa vietetään Vauhtiajojen musiikkiosuutta, joka alkoi torstaina ja jatkuu perjantaina ja vielä lauantaina. Lauantaina osuutensa äänimaailmaan tuovat autot desibeleineen tuolta teollisuusalueelta. Pärinä ja renkaiden ulina jatkuvat sunnuntaina. En osallistu tapahtumaan muuten kuin mitä sieltä pakosta tunkeutuu korviin.

Aikani vie pyöräily, sillä perjantaina ja varsinkin lauantaina näyttäisi aurinko paistavan. Vaikka eipä sade juuri pyöräilyä haittaa, pahin riesa on vastatuuli. Toki se on näillä lakeuksilla enemmän ja vähemmän tuttu kumppani, jonka kanssa vain pitää tulla toimeen, sillä jos mennessä on myötätuuli, niin palatessa puhaltaa vastaan.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä sen verran tingin nukkumisesta, että katson Rion olympialaisten avajaisia. Olisi mieluisa tunnistaa rivistöstä oman maakunnan urheilijoista ainakin keihäänheittäjä Tero Pitkämäki ja pöytätenniksen pelaaja Benedek Olah.  Molemmat ovat pitkiä, joten siinä mielessä heidät erottaa, Tero on 195 ja Benedek eli Pentti 191 senttiä.

Pysyäkseni pöytätenniksen pelaajissa ja heidän etunimissään on unkarilaisvanhempien pojan etunimi Benedek muuttunut suomalaisittain Pentiksi. Sen sijaan saksalaisen lusikkaotteella iskevän kollegan etunimi näyttää perin suomalaiselta eli hän on Timo. Tosin se äännetään Tiimo. Timo Boll on 35-vuotias ja hän osallistuu viidensiin olympialaisiin ja on Saksan joukkueen lipunkantaja.

Saa nähdä, asettuvatko Pena ja Timppa Riossa vastakkain?

Urheilua seuraavat saattavat muistaa Martti Vainion käryn vuoden 1984 Los Angelesin  olympialaisissa ja hopean

häpeällisen menetyksen. Hän kärysi steroidien käytöstä. Myöhemmin selvisi, että talonmies Nyrönen, Vainion valmennettava, oli vahingossa piikittänyt väärää ainetta Vainion kankkuun.

Olympialaisissa ammattimiehet ovat hyvässä huudossa. Sotshin talviolympialaisissa putkimies on ollut avainasemassa, jos ei ihan perinteisellä osaamisalueellaan, niin juoksevan aineen kanssa kuitenkin. Putkimiestä on perinteisesti arvostettu sosialistisissa maissa. Puolassa he tekivät ensin päivän töitä valtiolle ja jatkoivat sen jälkeen yksityistä bisnestään. Sellainen oli ilman muuta ankarasti kielletty, mutta kuitenkin kautta linjan menettely hyväksyyttiin tai ainakin siedettiin. Kun valtion korkea-arvoiset virkamiehet halusivat saada nopeasti vuotavan vesihanan, kolisevan vessanpöntön tai putkirikon kuntoon, niin hätään kutsuttiin putkimies vuorokauden ajasta riippumatta.

Puolalaiset putkimiehet huomasivat EU:n itälaajentumisen yhteydessä arvonsa ja hakeutuivat töihin länteen. Putkimiehille oli Saksassa (Klemper) ja Ranskassa (Plombier) työtä. Heistä tuli käsite.

Niin, Sotshissa sikäläinen putkimies työskenteli valtiojohdon, FSB:n eli salaisen palvelun, valtuutuksella ja sen ohjeiden mukaan. Hänellä oli pääsy yöaikaan olympialaisten siihen huoneessa, jossa dopingnäytteitä säilytettiin eli dopinglaboratorioon. Siis pyhimpään. Muilla sinne ei siihen aikaan ollut asiaa. Mitäpä valkotakkinen laboratoriohenkilökunta olisi osannut tehdäkään, jos jostakin putkiliitoksesta olisi vuotanut vettä. Putket onneksi olivat kunnossa, eivätkä hanat vuotaneet, joten putkimiehen tehtäväksi jäi vaihtaa maanmiestensä päivällä antamat dopingnäytteet varmuuden vuoksi puhtaisiin, sellaisiin jotka oli annettu jo aikaa sitten.

Puhdas urheilu vaatii puhtaita näytteitä. Ja näyttöjä

Siitä ei ole hiiskuttu vielä mitään, toimiko kyseinen putkimies päivät valtion hyväksi ja yöt privaatisti? Joka tapauksessa hänen toimillaan on onneksi ollut korkean tahon siunaus. Oikea stahanovilainen.

***

Pentti Heikkilän ajankohtainen valokuva – luonnonantimet kypsyvät ja odottavat poimijoitaan.

(593.)

Sanon, että menen, ja myös menin Lidliin hakemaan silliä ja uusia perunoita.

Vaimo kuitenkin kehotti hakemaan perunat torilta.

”Siellä ne on juuri tänään aamulla nostettuja.”

Pyöräilen Lidliin. Haeskellessani silliä otan leipää ja pari tomaattia. Sillikonttorin matjessillin  200 gramman pakkaus näyttää sopivan kokoiselta. Otan sen.

Kassalle juuttuu nuorehko äiti palauttaessaan jonkin aiemmin ostamansa vaatteen.

”Ei siinä mitään vikaa ollut. Oli vain sopimaton”, hän sanoo kassan tiedusteltua palautuksen syytä.

Kassa juoksuttaa optisen lukijan ylitse hänen muut ostoksensa ja sanoo niiden tekevän kolmetoista euroa. Nainen työntää korttinsa päätteeseen, mutta se ei hyväksy sitä. Kassa ottaa kortin ja pyyhkii sitä ja sovittaa sen maksupäätteeseen.

”Ei se nyt hyväksy sitä”, kassa toteaa ja kysyy, ”onko sinulla henkilöllisyystodistusta, niin laitetaan maksu sillä tavalla?”

”Otin lähtiessäni vain kortin ja kympin setelin”, nainen sanoo ja  palauttaa jäätelöpakkauksen, mutta se ei vielä riitä, ja hän palauttaa makeispussin.

”Nyt se tekee kahdeksan kuusikymmentä”, kassa snoo, ja jono liikkuu.

Ajan torille laihialaisen kauppiaan myyntipaikalle. Muuan tuttu ostaa paraikaa mansikoita ja Anna Bella –varhaisperunoita. Hän kysyy, että pyöräilenkö jatkuvasti. Sanon, että kesällä melko paljon. Kerron, että toissa päivänä osallistuin Kaustisella Vaivaisukko-pyöräilyn 137 kilometrin lenkille.

”Pysähdytkö monta kertaa tuollaisella lenkillä?”, hän kysyy kiinnostuneena.

”Tunnin välein vetristelen, juon ja nautin jotakin ravintoa.”

Hän neuvoo minuakin ostamaan Anna Bellaa, joka on hyvää vaihtelua siiklille.

Rouva täyttää puisen kapan puolilleen ja kaataa perunat pussiin. Hän sujauttaa mukaan tillinipun. Maksan kuusi euroa.

Perunoita kuulostaa olevan aika paljon kun ne kopisevat lavuaariin. Niiden seittimäinen kuori irtoaa helposti teräsvillalla. Puhtaat perunat ovat yhtä suuria ja ne kypsyvät nopeasti kun tunnustelen niitä haarukalla. Kaadan keitinveden ja silppuan perunoiden päälle tilliä. Se tuoksuu ja näyttää hyvältä, aivan kesältä.

Syön ensi hätään muutaman perunan sillin kanssa. Otan lisää. Kukaan ei onneksi näe kun tolskaten ahmin kauden ensimmäisä varhaisperunoita. Pian uusien perunoiden maku ja viehätys alkaa liudentua ja perunan kuori paksuuntua.

Minulla on nälkä. Johtuisiko se toissapäiväisen pyöräilylenkin kulutuksesta? Seitsemän tunnin pyöräily näkyy sykemittarin mukaan verottaneen 3500 kilokaloria.

Huhmaistuani lautaselta viimeisen perunan menen pitkäkseni. Yritän lukea Stalinin tytär –kirjaa, mutta siitä on luovuttava jo muutaman rivin jälkeen. Uni, sen syvin vaihe, vyöryy päälleni ja kuljettaa minut syövereihinsä.

Herään puhelimen värinään:

”Onko siellä sen ja sen niminen?”,  soittaja kysyy ja ilahtuu kuullessaan nimeni.

”Mikä on asianne, ärähdän tehdäkseni selväks”, etten ole halukas pidemppään jaaritteluun.-

”Nutritonextra tarjoaa nyt edullista lisäravinnetta”, mies puhuu kuin vanhalle tutulle.

Totean lyhyesti, ettei ole tarvetta lisäravinteille. Juuri söin kesän ensimmäiset uudet perunat.

Äreyteni sulaa kun lähden ulkoiluttamaan koiraa. Se on aina yhtä iloinen päästessään kiertämään saman lenkin, jonka sen kanssa teen päivittäin, joskus jopa useamman kerran.

Huomaan unohtaneeni uusien perunoiden tuottaman makuelämyksen. Syntyy tarve kokea uusien perunoiden maku uudestaan, sillä pian ne muuttuvat vanhoiksi poluiksi.

(592.)

Torstain säätiedotus lupaa poutaa iltapäivään asti. Siinä sopiva rako hoitaa pyörälenkki, niinpä ampaisen matkaan kello yksitoista  Nurmoon ja siellä länsipuolen tielle ja kohti Lapuaa.

Hyvännäköistä ja vehreää maisemaa, jonka läpi vanha tie kaartelee sopivan laajasti. Tuonne jää Kaaranmännikkö. Mistä sekin nimi? Samaa mietiskelen usein Peräseinäjoella Kätevänmännikön kohdalla ja Laihialla Karkkimalaa. Pitää selvittää nimien alkuperä.

Taivas härnäilee sateella, ja vähän ennen Lapuaa pitää riipiä sadetakki päälle. Se tuntuu lämpimältä ja torjuu tehokkaasti putoilevaa tihkua. Lapua vaikuttaa hiljaiselta. Vastaan tulee vain joku koiranulkoiluttaja, ja erään talon nurmikkoa leikkaa kilpikonnaa muistuttava musta robotti. Se on tehnyt ja tekee hienoa jälkeä. Kukapa muu kuin robotti sateella leikkaisi nurmikkoa?

Nousu Simpsiölle on aina yhtä säälimätön. Pulssi hakkaa ja hengästyttää ja maitohappo jyllää reisissä. Poikkean Simpsiölle: rinteessä on komeita huviloita. Palaan valtatielle ja päästyäni ohi vanhan Karhumäen ja Jussin viinitilan myymälän ylitän kaupunkirajan ja tulen Seinäjoen puolelle. Vasemmalle vie Jääkärintie.

Jatkan Ylistaroon Liipantönkän kautta. Sade yltyy. Heitän vettä surkean linja-autopysäkin katoksen takana. Vettä tulee taivaalta. Valtatielle päästyäni sade vihmoo niin, että ajolasit huurtuvat, mutta huurtukoot. Eikä minulla olisi pyyhkimisvälinettä.

Tuolla näkyy Luomapark, jossa tehdään puusta vähän kaikkea ja kaikkialle maailmaan. Vasemmalla on eläinten vanhainkoti, jonka parkkipaikka on täynnä autoja. Lapsia on tuotu sadepäivän ratoksi katsomaan eläimiä. Ylistaron keskustaan ajelen kevyen liikenteen väylää. Juon paikallisen S-marketin kahviossa possukahvit ja kuivaan ajolasit.

Seinäjokea kohti pitää ajaa kymmenisen kilometriä valtatiellä. Ohi menevä ja vastaan tuleva liikenne on vilkasta. Vihdoin Halkosaaren tienhaarassa pääsen omaan rauhaan eli kevyen liikenteen väylälle, ja sitä riittää Seinäjoelle asti.

Jaaha, matkaa kertyi 86,5 kilometriä ja 4,5 tuntia. Vanhaa tuttavaa mukaillen olin kysäistä vaimoltani ja kysäisinkin, onko tällä aikaa kuulunut mitään meheviä juoruja. Vaimo puisteli päätään.

Nyt kun seuraan Oskari Mörön ja Nooralotta Nezirin pinkaisua Amsterdamissa, huomaan sateen loppuneen. Seuraava velvollisuuteni on ruveta jännittämään pituushyppääjä Kristian Bäckin hyppyjä ja Ruuskasen Antin keihäskaaria. Molemmat ovat kovassa kunnossa.