Kategoria: Yleinen

Seinäjoelta pohjoiseen lähtee yöjuna kaksitoista minuuttia yli puolenyön. Vakaa aikomukseni on mennä sillä Rovaniemelle ja jatkaa sieltä tasan kahdeksalta lähtevällä bussilla Saariselälle. Hiihtokausi pohjoisessa alkaa nyt.

Vaimo kyyditsee minut suksineni hiljaiselle rautatieasemalle. Asemahallissa näkyy toinenkin vartoilija ja yhdessä nurkassa  tuttu pullojen kerääjä kuivatteluja kenkiään. IC saapuu hyvissä ajoissa raiteelle yksi. Vaununi 22 on aika täysi ja konduktööri tarkastaa Seinäjoelta tulleiden liput ennen kuin juna lähtee. Mutta juna ei lähdekään. Se seisoo ja seisoo. Sitten vihdoin kello 01 kuulutus kertoo varovaisesti, että viivästys aiheutuu työvuorosekaannuksesta. Veturinkuljettaja, jonka piti tarttua ohjaimiin ei ole tullut työpaikalleen. Kuulutus kertoo vielä, että lähtö onnistuu kello 01.30.

Juna jäkittää aina vain Seinäjoen rautatieaseman raiteella yksi, vaikka uusi lähtöaika on jo ohitettu kymmenellä minuutilla. Hohhoijaa. Väkeä lappaa ravintolavaunuun kahville ja kauppa käy. Nuorisojoukko, joka näyttää palailevan joltakin retkeltä, soittelee kotiväelle ja kertoo veturinkuljettajan unohtaneen tulla rautahevon ohjaimiin ja kuljettaa pitkä juna perille. Olkaa te siellä kotona rauhallisia, tullaan kun ehditään.

Väliaikatiedon mukaan pääsisimme lähiaikoina matkaan ja saapuisimme Kokkolaan 3.10, Ylivieskaan 4.15 ja Oulun 6.00. Bussiini en näillä näkymin ehdi, ellei bussikuski hyväntahtoisesti odota junaa, sillä lisäkseni pohjoiseen jatkavia on muitakin.

Ihmettelen kahvionmyyjälle, että miksi junan Helsingistä Seinäjoelle ajanut veturinkuljettaja ei voinut jatkaa matkaa pohjoiseen, kun kollega ei ilmestynyt puikkoihin. Neiti tiesi, että veturinkuljettajien työ- ja lepoaikoja säätelevät tiukat pykälät. Mainitsi vielä, että yöjunan aikataulu on melko väljä, eli ei myöhästyminen ihan niin paha taida olla miltä se nyt tuntuu. Pitkän junan makuuvaunuissa matkaavat saavat Seinäjoen asemalla häiriötöntä uniaikaa.

Joitakin matkustajia hiukan huojentaa tieto, että jos kaukojunan myöhästyy vähintään 60 minuuttia, voi siitä hakea korvausta. Odotellessa on ollut aikaa, ja aika on rahaa, niinpä etsin ja löysin netistä kaavakkeen, jolla myöhästymisestä voi hakea korvausta. Pulitin seitsemän tunnin matkasta 44 euroa. Nyt junan nytkähtäessä liikkeelle olemme tasan kaksi tuntia myöhässä, eli kolmannes tehollisesta matka-ajasta on kulunut Seinäjoen pimeää Matkakeskusta tuijotellessa. Jakolaskulla saan korvaukseksi noin 14 euroa eli kolmanneksen lipun hinnasta.

Se ei ole paljon, ei varsinkaan kun VR kertoi äskettäin tehneensä ennätyksellisen tuloksen. Sitä en tiedä, miten kahden tunnin myöhästyminen näkyy junafirman täsmällisyystilastossa.

Kokkolassa klo 3.25 huomaan VR:n kertovan verkkosivullaan kahden tunnin myöhästymisen aiheutuneen ”viivästyneistä lähtövalmisteluista”. Se on hienosti muotoiltu,

***

Oulussa noin kello 5.30 käy selväksi, että olemme myöhässä enää puoli tuntia ja Kemissä vielä vähemmän. Hyvin olemme edenneet, eikä Rovaniemellä ole vaikeuksia ehtiä bussiin.

Karistan mielestäni aikeet hakea VR:ltä korvausta myöhästymisestä, sillä en myöhästy yhtään mistään. Juna on hyödyntänyt väljän aikataulun ja ajellut reipasta vauhtia.

(753.)

Kovin erimittaisia ovat autokyydit, joista puhutaan ja kohistaan. Suomessa uutiseksi piisaa valtiosihteeri Samuli Virtasen matka Kesärannan portista auton takakontissa. Eikä kyse edes ollut pummilla matkustamisesta, mutta asiasta on tehty ilmoitus poliisille.

Sitä vastoin pahemman sortin huijaukseksi kehittyi eräs pitkin ja poikin Keski- ja Etelä-Eurooppaa ajeltu taksimatka. Se päättyi Meksikossa asiakkaan eli maksajan katoamiseen, ja kuljettaja joutui kääntymään vaimonsa puoleen saadakseen lentolipun paluumatkaa varten.

Muuan 47-vuotias wieniläinen taksinkuljettaja teki hiljattain erikoislaatuisen tutkintapyynnön Euskirchenin poliisille Saksassa. Hän oli saanut lokakuun 10. päivä eräältä tutuksi tulleelta asiakkaaltaan tilauksen lähteä hakemaan hänet Monte Carlosta. Sieltä matka jatku Nizzan ja Brüsselin kautta Slowakian Zilinaan ja edelleen Bad Mûnstereifeliin. Siellä kuski ja asiakas viipyivät hotellissa kaksi päivää ennen kuin ajettiin Lontooseen.

Sopimuksen mukaan matkan piti päättyä Lontooseen, mutta asiakkaalla ei ollut maksaa matkasta kertynyttä 18 000 euron laskua. Hän kun ei tapaa pitää mukanaan tuollaista pikku summaa, rahaa hänellä sen sijaan oli eräässä pankissa Meksikossa. Niinpä kaksikko lensi Meksikoon. Siellä asiakas kuitenkin häipyi kuin ilmavaiva Saharaan. Rahaton taksikuski sai vaimoltaan taloudellista apua paluulentoon. Lontooseen hän saapui Toronton ja Reykjavikin kautta, nouti pirssinsä ja ajoi Wieniin ja palasi tällä viikolla tekemään rikosilmoituksen vilpillisestä asiakkaasta.

”Taksinkuljettaja haluaa tietysti rahansa ja siksi hän kääntyi poliisin puoleen ”, kertoo poliisin tiedottaja. Rikosilmoituksen hän teki Euskirchenissä, koska oletti asiakkaansa olevan sieltä. Poliisi ei sitä vahvista, sillä asiassa on paljon selvitettävää ja se vie oman aikansa.

Saa nähdä, ratkeaako suomalaisen valtiosihteerin takakontissa ajelu ennen wieniläistaksarin juttua? Virtasen peräkonttitapaus on ihan silkkaa politiikkaa, jonka pelätään vievän huomion siltä, varautuiko maan hallitus alkukesällä ennen persujen puoluekokousta puolueen hajoamiseen?

Sen sijaan taksijutussa on kyse paljon tärkeämmästä. Saako kuljettaja 18 000 euroa ja saako hänen vaimonsa kustantantamansa lentolipun hinnan takaisin?

***

Tekstissä mainittu vajaan 60 000 asukkaan Euskirchen sijaitsee läntisessä Saksassa 25 kilometriä länteen Bonnista ja noin 30 kilometriä lounaaseen Kölnistä.

***

Onnettomasta taksimatkasta ovat kertoneet useat saksalaiset lehdet, kuten mm. Spiegel online

(752.)

Koska maassa ei ole lunta eikä ilmassa pakkasta, on lumileiri Äkäslompololla siirretty otollisempaan aikaan. Siitä ei murhetta kannata ottaa, sillä talvi on vasta alkamassa. Jos tilanne jatkuu samanlaisena vaikkapa helmikuun alussa, niin silloin voisin murheissani raapia päätä ja alkaa vähitellen luopua toiveesta  kunnon talvesta. Tai oikeastaan talven pelastaa kaksi ja puoli kuukauttakin, jos oikein tiukalle menee.

Sen verran tänään lähestyin talvea, että vein pikaluistimet teroitettaviksi jääurheilukeskukseen. Luistelemaan niillä pääsen lauantaina ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa jäätä piisaa pitkälle maaliskuuta. Viime talven jääurheilukeskus oli remontin takia pois käytöstä, mutta nyt jäähdytyskoneet hurisevat täyttä päätä ja paanalla on päässyt jo hyvän aikaa luistelemaan. Näkyi siellä tänäänkin aamupäivällä kaksi luistelijaa kiidättelevän.

Uintia tuli tänään yhdeksänkymmentä kilometriä täyteen siitä kun syyskuun ensimmäisenä päivänä aloitin. Siitä on kymmenen viikkoa tai 69 päivää. Aikeeni on saada itsenäisyyspäivän aikoihin uiduksi 100 kilometriä ikään kuin Suomen satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi. Se ei vaadi enää kuin viikon uinnit, ja Ouluunkin viikkoja on vielä melkein neljä, joten hyvältä näyttää ja siihen mennessä kroolattuja kilometrejä on vähintään 150.

Isot herrat kuten puolustusministeri Jussi Niinistö ja puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Ilkka Kanerva jaanaavat virkansa puolesta, järjestääkö Suomi suuret, keskikokoiset vai millaiset sotaharjoitukset ja ketä niihin kutsutaan. Kyse on varmaankin tärkeästä asiasta, sillä elelläänhän jo ties monettako vuosikymmentä rauhan aikoja. Sotaharjoitusten lisäksi sodasta muistuttaa uusi Tuntematon sotilas.

***

Käteeni sattui Veijo Meren (1928-2015) Goethen tammi.(1978). Lyhyttä proosaa sisältävässä kirjassa on ”Kenraali” kappale ja siinä heti viisasta tekstiä: ”Ruudin keksimisen jälkeen sota on muuttunut yhä enemmän räjäyttämiseksi. Voimakkaimmat räjähdyspanokset ovat nyt atomipommeja. Kaiken kokoiset putket ja lavetit sinkoavat räjähdyspanoksia vihollisen päälle, alle ja viereen. Niitä ammutaan ja pudotetaan lentokoneista. Kokonaisia kaupunkeja räjäytettiin ilmaan toisen maailmansodan aikana. Nyt on kai jo mahdollista räjäyttää kokonaisia valtakuntia.”

Juuri tänään kahdeksas marraskuuta on kulunut 75 vuotta siitä kun Neuvostoliiton PE-pommikone pudotti Helsingin keskustaan kaksi pommia, jotka tappoivat 51 ihmistä ja haavoittivat 120:aa. Tuolloin oli sunnuntai aamupäivä ja väkeä paljon liikkeellä.

Meri kirjoittaa edelleen, että sota on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen asia: räjäytetään vain kappaleiksi ihmiset, aseet, rakennukset, tiet, sillat, kukkulat ja laaksot.

Yksinkertaiset asiat kuten sota koituvat kohtalokkaiksi. Kuva Helsingin keskustasta muistuttaa Syyrian Aleppoa, joka sittemmin on tuhottu maan tasalle.

(751.)

Viime elokuussa pyöräilyreissulla Salossa päivällispöydässä tuli puheeksi Lauantain Toivotut –radio-ohjelma. Toivekonsertin aluksi soitettiin hartaita säveliä ja kevyempiin sävelmiin siirryttäessä taitekohdaksi muodostui Georges Bizen (1838–1875) Helmenkalastajat, Les Pêcheurs de perles Miliza Korjuksen (1909-1980) esittämänä. Kainuun kuntoilutoverin kanssa meille oli jäänyt muistijälki Bizestä ja Korjuksesta sekä Lauantain tovotuista.

Pyörien pyörittämistä jatkoimme Salosta Tammisaaren kautta Karjalohjalle, Nummelaan ja päästyämme Espooseen oli neljä päivää aiemmin Naantalista aloitetun retkelle kertynyt pituutta reilut 400 kilometriä. Polkupyörät on ajat sitten huollettu ja nostettu talvivarastoon odottamaan kevättä.

Yllättäen Bizen nimi palautui, vaikkakin aasinsillan kautta, viikonvaihteessa muistiin, ja kuinka ollakaan siihen liittyy tuo mainitsemani Kainuun kuntoilutoveri. Hän näet oli vaimonsa ja tuttavapariskunnan kanssa Ylivieskan Akustiikka-salissa nauttimassa Kill Carmenista, joka tavalla tai toisella liittyy Carmen-oopperaan muutenkin kuin nimellään.

Carmen on Bizen säveltämä ja se sai ensiesityksensä 1875 Pariisissa, minkä jälkeen se on kohonnut yhdeksi musiikkimaailman merkkiteokseksi. Filosofi Friedrich Nietzsche (1844–1900) näki Carmenin 20 kertaa ja kirjoitti siitä: Onko näyttämöllä koskaan kuultu tuskaisempia, traagillisimpia korostuksia kuin Carmenissa? Ja ilman suuren tyylin valheellisuutta.”

Kainuun kuntoilukaveri ei vain seurannut sivusta tätä Kill Carmenia, joka päivittää Carmenin räyhäkkäästi nykypäivään, kuten esittelyteksti kertoo. Hän pääsi tai joutui esityksen ytimeen, kun itse Carmen eli flamencotanssija Mariana Collada kutsui hänet esitykseen. Joku silminnäkijä kertoi, että kyllä svetari lensi hetkessä pois, kun näyttämö kutsui. Hienosti hän suoriutui osastaan, jossa hänen tehtävänään oli pidellä liikkumatta punaista kangasliinaa eli muletaa ylös ojennettujen käsien varassa.

Ei ole kuntoilukaveri tainnut aiemmin esiintyä oopperalavalla, mutta sen sijaan hänen rouvallaan siitä on kokemusta. Ja nyt heillä molemmilla on yhteinen kokemus.

(750.)

Avasin summamutikassa Väinö Linnan Täällä Pojantähden alla -romaanin ensimmäisen osan siltä kohdalta, jossa lopettellaan Koskelan Jussin torpan pärekattotalkoita. Perunasoppaa on syöty ja nyt maistellaan sahtia.

Puheenparsi muistuttaa kummasti sitä samaa, jolllaista nyt kehotetaan välttämään. Mutta lienee yksi aihe ylitse muiden, joka yhdistää miehistä talkooväkeä, urheiluporukkaa, työpaikkaa ja vähän kaikkea, kun koolla on enemmän kuin yksi mies.

Sitä sanotaan seksuaaliseksi häirinnäksi, mutta tuskin talkooväestä siitä puheesta muut pahastuivat kuin Halme ja Koskelan Alma, joka on joukon ainoa nainen. Otto oli itse oikeutetusti puheen johdattelija.

(747.)

 

 

Aamulla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, ettei Väiski jo olisi kiertämässä Linnanpuiston futiskenttää. Yöllä kun oli satanut vaaksan verran lunta. Päästyäni koiran kanssa polun pätkältä puistokäytävälle näen märkään lumeen jääneen latu-uran ja varmistun siitä, että Väiski on aloittanut hiihtokauden.

Tehtyäni koiran kanssa perinteisen lenkin vaihdan kotona hiihtokamppeet, monot ja pipon ja otan Yoko-sukset varaston orrelta. Lumi vaikuttaa kovin märältä lykkiessäni futiskentälle. Asetun ladulle ja heti käy selväksi, ettei tässä kelissä eikä tällä suksivalinnalla nautita hiihtämisestä. Latu on monin kohdin kulunut heiveröiseksi ja suksen pohjaan kerääntyy irtolehtiä ja paksu lumipaakku, enkä viitsi hangata sitä jatkuvasti pois, sillä saman saisi tehdä kuluttua uudestaan. Sen tietää, että meno näissä oloissa on yhtä tökkimistä ja muistuttaa sauvakävelyä sukset jalassa. En pääse nauttimaan sen enempää suksen liu’usta kuin tasapökästä.

Kahden kierroksen jälkeen ajattelen jättää hiihtokauden avauksen tähän. Mutta kun näen ladun vieressä hangessa sauvalla riipaistut viisi viivaa eli Väiskin kirjanpidon, päätän minäkin rämpiä viisi kierrosta. Sen tein ja totesin, että talven hiihtotavoitteesta – mikä se sitten onkin – on jo viisi kilometriä plakkarissa.

Lähden iltapäivällä koiran kanssa toistamiseen lenkille, ja siellä se Väiski hiihtää, ei rämmi. Ohimennen hän kritisoi latua, kun nurmikko kuumottaa alta. Lisäsi vielä, että jos pitää paikkansa ja aamulla on viisi kuusi asetta pakkasta, niin silloin kelpaa hiihtää. Saapa nähdä. Lauantaiksi ja sunnuntaiksi sääennustus lupaa jo lämmintä. Se tietää, että hiihtokelit haihtuvat ja lumet sulavat. Hyvä että edes tämän verran päästiin sujuttelemaan. Aloitus on aina juhlava hetki, niin tälläkin kertaa.

Ilman hiihtoa ei viikonvaihde kuitenkaan suju, ratkaistavana kun on, tuleeko seinäjokelaisesta Markku Haapasalmesta Suomen hiihtoliiton uusi puheenjohtaja. Niin ja Vuokatissa hiihdetään kilpaa.

Välillä pitää katsella ikkunasta ulos ja seurata, kauanko Suomeen virtaa lämmintä ilmaa ja sulaako lumi. No, siinä tapauksessa vaihtoehtona on lähtö uimaan.

(746.)

Ennen kuin kolmen viikon kuluttua saan syksyn sadannen uintikilometrin täyteen, täytyy tiistaina 25.10.  pysähtyä ja huomioida kahdesta satavuotismuistosta toinen, se henkilökohtaisempi. Toinen niistä on yleisemmän tason, jopa maailmanhistoriaan kuuluva tapahtuma.

Ensinnäkin: 25. lokakuuta 1917 eli sata vuotta sitten syntyi isäni. Tuolloin suomalaisia miehiä oli 1,54 miljoonaa ja naisia jonkin verran enemmän eli kaikkiaan meitä suomalaisia oli 3,13 miljoonaa, Nyt väkeä on 5,5 miljoonaa, joista miehiä 2,71 miljoonaa ja naisia taas jonkin verran enemmän. Isäni muisti mainita syntymäpäivänsä yhteydessä, että se on sama päivämäärä, jolloin Venäjän lokakuun vallankumous puhkesi. Tuskin näillä kahdella tapahtumalla on muuta yhteyttä kuin ajankohta ja se, että meillä seurattiin – kuten tänäänkin – tarkoin itänaapuria.

Sen enempää Venäjän kuin  Neuvostoliitonkaan väkiluvun kehittyminen ei noudata suomalaista eli kasvavaa trendiä. Naapurin väestö on jatkuvassa ja huolestuttavasti laskussa. Silti se on suurvalta.

Venäjän lokakuun vallankumous ajoittui juliaanisen kalenterin mukaan 25:nneksi päiväksi lokakuuta ja gregoriaanisen kalenterin mukaan se tapahtui 7. marraskuuta 1917.  Vallankumous oli rauhallinen ja veretön bolševikkien ottaessa vallan perustaessa Venäjän neuvostotasavallan. Keisarikunta oli kaatunut jo helmikuun vallankumouksessa.

Venäjä naapurina on vaikuttanut pahimmalla, peräti traumaattisella tavalla Suomen ja isäni kohtaloihin. On sieltä kieltämättä tullut meille hyvinvointiakin. Mutta kun parikymppinen mies joutuu tarttumaan aseeseen puolustaakseen maansa itsenäisyyttä ensin talvisodassa  ja sen jälkeen jatkosodassa, muuttaa se elämää ja sen suuntaa. Ei siitä savotasta mies 27-vuotiaana palaa samana, jona hän sinne on lähtenyt. Ajan tavan mukaan hän ei noista ajoista juuri kertoillut.

Hyvää elämää hänelle toki jäi elettäväksi yli puoli vuosisataa, vaikka nuoruuden kokemukset jättivät jälkensä. En ihmettele, että Suomen sataa itsenäisyyden vuotta varjostaa sota-aika vieden sijaa monilta hyviltä saavutuksilta, joiden ansiosta olemme nousseet maailman huipulle. Loppujen lopuksi Suomen 100-vuotisessa historiassa sota-aika on melko lyhyt jakso.

Kun isäni haudalla oli kuultu Narvan marssi aloin tutustua hänen sodanaikaisiin niukkoihin asiakirjoihin, vaatimattomaan valokuva-albumiin ja myöhempien vuosien asevelikokousten nimiluetteloihin, jotka kerta toisensa jälkeen lyhenivät. Yli viiden vuoden maan puolustaminen tiivistyy selkeällä käsialalla kirjoitetuilla yhdeksälle riville alkaen 3.1.1938 KSR:ssä varusmiespalvelusta ja päättyen 28.11.1944 III/JR57:stä tapahtuneeseen kotiutukseen. Viimeinen merkintä on 27 vuotta kotiutuksen jälkeen, kun tehtäväksi kertauksessa on merkitty ”Erik. koul. al. toim. joht. 14.-15.4 1971”.

Nyt kun tavaksi on tullut puhua edesmenneiden veteraanien nimissä ikään kuin heidän valtuutuksellaan siitä, mitä mieltä he olisivat nykymenosta, voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että isäni ainakin olisi ymmärtänyt turvapaikanhakijoiden hädän. Hän antoi ymmärtää, että aina pitää turvata ihmisten ihmisarvo.

(745.)