Matka Uumajaan täyttää ulkomaanmatkan minimivaatimukset. Lähtö kotimaasta alkaa Vaasan satamasta parhaat päivänsä nähneellä laivalla, ja ennen määränpäätä tai perillä kelloa siirretään tunti taaksepäin. Viimeistään kielen ja valuutan vaihtuminen venyttävät hajurakoa kotimaahan. Vaikka Suomi on nöyrästi palvellut vuosisatoja Ruotsia sen itäisenä lääninä, tekee käynti monarkiassa vaikutuksen tasavaltalaiseen.
Tie Holmsundin satamasta koivujen kaupunkiin on leveä, eikä maisemissakaan ole valittamista. Näköalat muistuttavat suomalaisia maisemia, joihin on lisätty ruotsalaista sinikeltaisia hyvinvointia.
Tämä kesä jää molemmin puolin Pohjanlahtea aikakirjoihin kaikkien aikojen kuumimpana. Kesään kun vielä kuuluvat ympäri Ruotsia raivoavat metsäpalot ja niistä leviävä savun haju, ilmassa leijuvat nokihiukkaset ja sammutustehtävissä pörräävät helikopterit, on Ruotsin suvi hyvin synkkä. Ikivihreän iskelmän Jag tror på sommaren riemukasta rallatusta on lähes mahdoton kuunnella.
Asiat ovat vakavalla mallilla, kun tuli nielee valtoimenaan tuhansia hehtaareja ihmisten omistamia metsiä, maita ja mantuja hätistäen kansalaisia kodeistaan. Tosiasia on, että Ruotsi ei ole varautunut tällaiseen katastrofiin, ja niinpä vastuu siitä on pantava tietysti hallitukselle. Ei Ruotsilla eikä juuri millään muullakaan maalla ole resursseja taltuttaa näin mittavia metsäpaloja. Hätä on huomattu ja ulkomailta on lähetetty apuvoimia ja lähdetty apuun.
Uumaja elää keskikesää. Keskustan terassit ovat täynnä huolettomia ihmisiä, kaduilla liikkuu entisöityjä, leveitä dollarihymyjä ja kaupungin lävistävän Umeåälv-joen varressa ulkoilmakonserttia keskiviikkoiltana on kuuntelemassa satamäärin ihmisiä. Muutaman kymmenen kilometrin päässä Lyckselessä maasto muistuttaa kaiken tuhoavan tulen voimasta. Niin lähekkäin ovat ikiaikaiset alkuaineet, tuli ja vesi.
Vanhojen satamamakasiinien edustalla autoharrastajat esittelevät ajopelejään. Kahden matalan maantiekiitäjän sivuovet avautuvat ylöspäin ja saavat autot muistuttamaan lentoon lähteviä otuksia. Pian huomion kuitenkin vie paikalle ilmestynyt – olisiko ihan itse Ferrari tai sen jäljitelmä – punainen kirppumainen avoauto. Isä istuu ratin takana ja poika vieressä. Ettei vain olisi polkuauto.
Auto kuin lelu, jolla ainakin mielikuvituksessa taitaa päästä tuhatta ja sataa!
(840.)