Kuukausi: lokakuu 2020

Sunnuntainen aamupäivällä Irene ja Petteri lähtivät katsomaan sienitilannetta, eikä aikaakaan, kun metsästä tuli viesti: tuokaa lisää sankoja, suppilovahveroita aivan mahdottomasti! Otin kaksi sankoa ja sieniveitsen, jos vaikka innostuisin sienestämään.

Paikka oli tuttu. Noin kahdentoista kilometrin matkalla – eihän hyviä apajia tavata paljasta – oli lähes joka metsätien varressa punaisiin sonnustautuneita hirviporukan miehiä. Onneksi tuulipukuni pusero oli punainen.

Löysin nopeasti oikealle paikalle ja totesin Irenen sangon täynnä suppiksia samoin Petterin kulhon. Irene opasti minut metsäkoneen jättämälle uralle ja siinä niitä herkkuja oli. Ei muuta kuin napsautin pakkasen jähmettämän varren poikki, ja pian sangon pohjaa peitti kerros sieniä. Aika nopeasti katseeni omaksui maastopohjan ja erotti pudonneiden lehtien seasta suppilovahverot, joita levittäytyi paikoin mattomaisena kerroksena. Siitä niitä oli helppo nostella sankoon samoin kuin muutama kantarellikin. Sienien puhdistus sai jäädä kotiin. Ensin niiden kuitenkin piti antaa sulaa keittiön pöydällä sanomalehden päällä.

Eilalla on usean vuosikymmenen kokemus sienistä ja niiden käsittelystä, niinpä hän ryhtyi sutjakasti puhdistamaan sieniröykkiötä, ja kun hän sai ensi hätään litran verran puhtoisia suppiksia kattilaan ja siihen tarvittavat lisukkeet, niin pian maistui kermalla ja mustalla Koskenlaskijalla tukevoitettu keitto. Lokakuun kulinarismia parhaimmillaan.

Sienisaaliista liikenee vielä useita rasioita pakkaseenkin.

Raikasta lokakuun viimeistä sunnuntaita varjosti synkkä uutinen tietomurrosta, jonka kohteena oli useiden tuhansien pahaa aavistamattomien ihmisten terveystietoja, vieläpä niitä kaikkein henkilökohtaisimpia eli mielenterveyteen liittyviä tietoja. Nyt näillä tiedoilla ja niiden julkistamisella on alettu kiristää asianomaisia. Raukkamaista.

Tuttava aloitti aikoinaan opettajan uran jollakin Peräseinäjoen kyläkoululla ja kyseli syksyllä lasten kesäloman huippuhetkiä. Eräälle tytölle sellainen oli käynti Pokissa eli Peräseinäjoen osuuskaupan kirkonkylän myymälässä.

Markku Mantilan Peräseinäjoki-sarjan kakkososa, Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi, etenee ja laajenee vauhdikkaasti ensimmäisen osan tavoin tasan 510 sivun tiiliskiveksi. Näillä tienoilla ei tule vaikeuksia valita lahjakirjaa isänpäiväksi eikä jouluksi.

Kyseessä ei ole yksitotinen paikalliskuvaus, vaan yleispätevä kertomus Suomesta sen ottaessa hajurakoa Neuvostoliitosta ja suunnatessa Eurooppaan. Asiat nähdään Peräseinäjoen vinkkelistä.

Runsas ja värikäs henkilögalleria tarjoa persoonallisia tyyppejä, joiden kanssa ei aika käy pitkäksi. Mantila pumppaa kohtauksiin sellaista otetta ja jännitettä, että niistä syntyisi helposti elokuvaa.

Rahoituksen kanssa painiva Peräseinäjoen Putki ja Huolto Oy (PPH) on valinnut rohkeasti talousjohtajaksi Kirsikka Liinamaan, nuoren ja topakan tohtorin. Firmaan kasvaneiden mahtimiesten troikka − Viitala, Tuhkala ja Harjula − koettaa ottaa Kawasakilla liikkuvalta tytöltä luulot pois. Se ei onnistu, vaikka nöyryytys on mennyt jo niin pitkälle, että Liinamaa on hilkulla vaihtamassa maisemaa ja jättämässä ”molopäiksi” nimittämänsä äijävitjan hankkimaan puuttuvan rahoituksen.

Talousjohtaja näyttää kuitenkin taitonsa ja hankkii omia suhteitaan hyödyntäen Lontoon rahamaailmasta viiden miljoonan lainan, jolla firma pääsee väljemmille vesille ja aloittamaan tuotannon.

Viitala kiittelee: ”Tämon ny ollu sellaanen viikko, notta ny pitää vähän rentootua. Eikähä lähäretä paikallisehen syömähä, otetahan akat mukaha.”

Romaanin kantava teema on pienen kirkonkylän oman miehen, duunari Allan Lauttamuksen nousu kansanedustajasta ministeriksi ja peräti pääministeriksi, kun aiempi siirtyy sairastuneen presidentin sijaiseksi. Poliittista lähihistoriaa, ja sitä kirjassa on paljon.

Ahkeran ja suoraselkäisen Lauttamuksen eteneminen vallan keskiöön ei miellytä kaikkia, ei omassa puolueessa eikä omassa kunnassa. Tielle kasataan vaikeuksia värväämällä paikallinen häirikkö pahoinpitelemään Lauttamuksen poika, vieläpä kahdesti, ensin koululaisena kotikylässä ja toisen kerran opiskelijana Helsingissä. Kotikylän häirikkö käy käsiksi myös pojan tyttöystävään aiheuttaen tälle vaikean trauman.

Kielimiehenä Mantila hallitsee suvereenisti Turun murteen, jota Lauttamuksen esimies ja tuleva presidentti käyttää. Luontevaa on myös Lauttamuksen leviä eteläpohojalaanen. Murretta annostellaan sopivasti eikä sillä rasiteta lukijaa, kuten helposti on vaarana käydä. Näppärästi kirjassa esitetään ohimennen myös peribrittiläinen sanakikkailu, joka menee suomalaisellekin jakeluun.

Oma lukunsa on Peräseinäjoen kirkkoherra Edvin Helle ja hänen elämänsä, josta on sommiteltu upea ja omiin sfääreihinsä kohoava rakennelma. Nuoreen nyrkkeilyä ja voimailua harrastavaan pappiin jättivät vuodet Lontoon merimieskirkossa jälkensä hyvässä ja pahassa. Päästyään eläkkeelle Helle muuttaa Lontooseen ja nuoruudenrakkautensa luo ja tapaa ensimmäisen kerran suhteesta syntyneen poikansa Kennethin, 33-vuotiaan teologian tohtorin.

Peräseinäjoella kirkkoherra noudatti brittiläistä tapaa poiketa lauantaina iltapäivällä Perätupaan ottamaan yhden wiskin ja ison oluen eli ”rovastin ratkaisun”. Rohkea ja epäsovinnainen ele samoin kuin se, että Helle eli susiparina Esterinsä kanssa antaen ymmärtää, että he ovat aviopari. He erosivat sovussa ja lähtivät tahoilleen.

Romaanin Peräseinäjoki ei ole maailmanmenosta irronnut mörköperä. Sinne ulottuvat hyvät ja huonot piirteet ja sieltä käydään Lontoossa hankkimassa kansainvälistä rahoitusta, jolla tuotetaan paikallista hyvinvointia, joka vaikuttaa Peräseinäjokea laajemmalle.

(1014.).