Kuukausi: elokuu 2019

Vanhoja tuttuja on näinä päivinä tullut vastaan enemmän kuin pitkiin aikoihin. Esimerkiksi kun tänään lähdin uimasta, vastaan tuli muuan entinen työkaveri, jonka olen viimeksi nähnyt muutama kesä sitten Heikkilänmäellä, kun tulin pyörälenkillä kohti kaupunkia ja hän kääntyi kotiinsa Auneksen suuntaan. Ehdimme hädin tuskin moikata. Nyt oli uimahallin aulassa aikaa rupatella.

Kerroin hänelle, mistäpä muusta kuin vaivoista, että minulle on vaihdettu toiseen polveen tekonivel. Uinti sopii erinomaisen hyvin tällaiselle raajarikolle samoin pyöräily ja hiihto.

Remontissa hänkin on ollut, vaativassa selkäleikkauksessa. Sen jälkeen hän oli ryhtynyt kuntouttaman itseään uimalla. Se ilahdutti ja myös se kun hän kertoi hankkineensa sähköavusteisen polkupyörän, jolla liikkuminen on lähes samanlaista kuin lihasvoimalla, eikä se ole mikään sähkömopo. Töihin sillä pääsee puuskuttamatta eikä ole hiestä läpimärkä ja syke pysyy oikeissa rajoissa. Ja sillä ajaa huomaamatta huomattavasti pidempiä lenkkejä kuin perinteisellä polkupyörällä.

Parin yhteisen tutun voinnista kertoi tapaamani kolmas tuttava: toisen kuulo on kärsinyt ja toisen purukalusto on jouduttu uusimaan, ettei hänen tarvitse hienontaa leipää sormin saadakseen sen nieltyä. Sen tutun, jonka kulo on heikentynyt, viereen pitää mennä oikein lähelle ja sille puolelle, jolla hänen kuuleva korvansa on ja puhua isoon ääneen.

Kaikkea se ikääntyminen tuo, mutta helpottavaa on huomata terveydenhoidon kehittyminen. Niveliä korvataan varaosilla. Aivoihin asennetaan sensoreita poistamaan neurologisia vaivoja, tahdistin tehostaa sydämen toimintaa ja yhä useamman korvassa on pieni, tehokas kuulolaite, silmälaseista puhumattakaan. Mitä pidempään elämme, sitä uhatummaksi terveytemme joutuu. Asian tiivisti Jukka Virtanen (1933–2019) sairastettuaan monet vakavat sairaudet, etten vielä halua lähteä, kun täällä on niin mukava olla.

Taitavista valokuvistaan tunnettu tuttava kertoi, että joutuu lähiaikoina operaatioon, jolla hänen silmänsä mykiön tarkkuutta parannetaan. Kohtalon ivaa, sillä silmä oli hänen korvaamaton  työvälineensä valokuvaajana. Mutta ikääntyminen on armotonta.

Olisiko pitänyt itkeä vai nauraa – ensin tein molempia – mutta sitten veti vakavaksi kun muuan kaveri supatti, kuinka hänen naapurinsa oli omalla puolellaan ohentanut aikoinaan näkösuojaksi istutettua kuusiaitaa siinä määrin, jotta saattoi paremmin ”kuunnella”, mitä toisella puolella puhutaan! Siis urkkia eli salakuunneltua. Olin aina pitänyt kaveria tolkun miehenä, miehenä, joka täyttää paikkansa rivissä, mutta vuodet toivat tummia sävyjä..

Vanheneminen ei aina kohtele meitä leppoisan helläkätisesti. Se voi tarrautua heikkoon kohtaan niin rajusti, että luulo ja varsinkin epäluulo korvaa tiedon.

Tutuissa on yhä melkoinen joukko niitä, joille ikääntyminen on antanut pitkästi liekanarua.

(939).

 

Äskettäin kirjoitin Robert Peronista, entisestä seikkailija-tutkimusmakailijasta sekä vuorikiipeilijästä, siis puhdaspiirteisestä ekstremististä. Miehen rauhoitti uhkarohkea vaellus Grönlannin poikki 80-luvun alussa, ja samalla hän mieltyi siinä määrin tähän kylmään mantereeseen ja sen asukkaisiin inuiitteihin, että asettui kaakkoisrannikolle 2000 asukkaan Tasiilaqiin. Hän on sopeutunut hyvin ja hyvin ovat paikalliset ottaneet hänet yhteisöönsä.

Sanomalehti Zeitin artikkeli Robert Peronista, 75, teki siinä määrin minuun vaikutuksen, että hankin hänen nelisen vuotta sitten ilmestyneen kirjansa Kälte, Wind und Freiheit eli Kylmää, tuulta ja vapautta, italiaksi otsikko kuuluu Dove il vento grida più forte. Tyhjentävä alaotsikko tiivistää kirjan sisällön ”miten inuiitit opettivat minulle elämän merkityksen”. Peroni on syntyjään Bolzanosta Etelä-Tirolista, siis maisemista, joissa on puita ja vuoria. Niitä ei Grönlannissa ole. Tasiilaq on suurimman osan vuotta eristyksissä muusta maailmasta eikä luonnonvaloakaan riitä ympäri vuoden. Tarjolla ei ole elokuvia, ei teatteria, ei parturia. Ihmiset elävät sukupolvesta toiseen hylkeen- ja valaanpyynnistä.

Peronin kirja on parhaimmillaan kuvatessaan inuitien arkea ja heidän käsittämätöntä ystävällisyyttään ja muita hienoja luonteenpiirteitään. Ystävällisyyttä ja hetkessä elämistä ehkä selittää se, ettei inuiittien sanavarastoon kuulu käsitettä tulevaisuus. Tuntemattomia ovat myös ilmaisut köyhä ja rikas, liioin ei tunneta kateutta tai vahingoniloa. Ei taida tähän ympäristöön istua jenkkimeininki kuten yltiökapitalismi, vaikka Yhdysvaltain presidentti Donald Trump taannoin ilmaisi ostohalukkuutensa Grönlannista.

Peron oli itsekeskeisenä ekstremistinä tottunut haasteisiin ja tekemään ennätyksiä, on löytänyt karussa, mutta toisaalta taianomaisessa ympäristössä onnen ja tyytyväisyyden. Enää hänen ei tarvitse suunnitella vuorten huiputtamisia. On tuttua touhua kun tolkun ihmistä hätistää maraton, peräti ultrasellainen, tai ylipitkä hiihtovaellus. Tietää hyvin, mistä tällaisen ihmisen puheenaiheet kumpuavat: uusista tavoitteista ja vanhojen urotekojen kertaamisesta.

Kirjoittajalla on syvä huoli, että inuiittien perinteinen luonnon ehdoilla eläminen on uhattuna. Trumpin ostohanke on lisännyt valtavasti turistien ja matkanjärjestäjien kiinnostusta Grönlantiin. Ei sen puoleen, sinne tehdään nytkin vähemmän kestävällä periaatteella toimivia ja kuluttavia matkoja, kuten lyhyen lentomatkan päästä Islannista.

Kirjassa on koominen kuvaus, kun suuri islantilainen matkatoimisto kutsuu Peronin neuvottelemaan turismin lisäämiseksi Itä-Grönlantiin. Peronia se ei innosta. Hänelle riittäisi korkeintaan 12 turistin vierailu kerrallaan. Hän tietää mihin massaturismi johtaisi. Hän saa taivuteltua mukaansa paikallisen, jonka kanssa hän lentää helikopterilla Kusulukiin Etelä–Grönlantiin, jossa neuvottelu käydään.

Matkalla Peroni kiinnittää huomionsa kumppanin vaatetukseen: tällä on maalitahrojen täplittämät hiihtohousut, kengät ovat puiset, kopisevat hollannikkaan tapaiset, pusakka yhtä maalissa kuin housut, t-paita öljyn ja besiinin tahraama. Peroni arvostelee hienovaraisesti ystävänsä vaatetusta, mutta huomaa sen turhaksi, sillä inuiittien pukeutumisella on selkeä funktio: pitää suojautua kylmää vastaan, kenkien tehtävä on pitää jalat lämpöisenä, hanskat suojaavat kalanruodoilta ja myssy kovalta tuulelta. Inuiitit eivät kerää kunnioitusta, ei ainakaan vaatetuksella.

Kirjassa on 237 sivua ja 16 sivun kuvakooste. Teksti on helppolukuista, eikä kirja maksanut Amazonilta tilattuna kuin 14 euroa, ja posti toi sen kotiin alle viikossa.

(938.)

Näinä päivinä on tullut 50 vuotta siitä kun kaikkien festivaalien eli open air-tapahtuminen nykymuotoinen historia alkoi. Paikallisten vastustuksesta huolimatta 15.-17. elokuuta 1969 pidettiin Bethelissä New Yorkin osavaltiossa erään farmarin pelloilla Woodstockissa festivaali. Lavalle nousivat mm. Jimi Hendrix, The Who, Santana, Joe Cocker ja Janis Joplin. Ja siitä on piisanut puhetta ja historiaa.

Ensimmäisissä Woodstock-festareiden muta- ja savivellissä möyrysi kolmen päivän aikana 250 000 kävijää, joidenkin mukaan 400 000. Ne juhlat ja vielä monet seuraavatkin jäivät taloudellisesti miinukselle. Vasta vuonna 1980 tulovirta kääntyi vuolaaksi, ja ympäri maailmaa alettiin hyödyntää Woodstockin esimerkkiä, siis hippimeininkiä.

Toki jo ennen Woodstockia oli pidetty isoja nuorison musiikkijuhlia kuten Newportin Folk Festivaalit 1959, Saksan Burg Waldeckissa 1964 tai Wight-saarella Isossa-Britanniassa 1968.

Festivaalit ovat kasvaneet miljardiluokan bisnekseksi tai oikeammin teollisuudeksi. Harrastelijamaisuus on vähentynyt ja tuotantokoneistoja pyörittävät ammattilaiset.

Tanskan  Roskilde on Pohjoismaiden alan suurin festivaali, jonka alku oli vuonna 1971. Vuonna 2016 sinne myytiin 130 000 lippua, organisaatiossa hääri 32 000 vapaaehtoisia, telttoja oli 80 hehtaarin alueella 50 000, olutta myytiin miljoona litraa, esiintyjiä oli 183 30 maasta, musiikki soi 187 tuntia, syötävää ja juotavaa tarjottiin 145 myyntipisteestä. Niin ja lopputuotteena käytettiin 3500 kilometriä vessapaperia. Se määrä olisi riittänyt jopa kahteen kertaan Suomen itärajan merkitsemiseksi ja vielä paperia olisi jäänyt useita satoja kilometrejä. (Roskilden vuoden 2016 tilasto).

Maailman viisi suurinta festivaalia juhlien kävijämäärän mukaan ovat: 1.Mawasime Marokko, 2,5 miljoonaa, 2.Donauinselfestival Itävalta 2 miljoonaa, 3.Summerfest USA 750 000, 4. Poland Rock Puola 750 000, 5. Coachbells USA 750 000. Ei mikään ihme, että tuollainen väkimäärä jättää kaiken muun lisäksi ison kasan rahaa.

Viime viikon vaihteessa Tampereella kävi saksalainen kulttibändi Rammstein, jonka musiikillis-pyroteknistä esitystä seurasi perjantai- ja lauantai-iltana täyteen myydyllä Ratinan stadionilla yhteensä 62 000 ihmistä. Hieman päälle satasen maksaneista lipuista kertyi kertolaskulla yli 7 miljoonaa euroa. Vaikka 80 rekalla matkassa ollut maailmankuulu bändi ottaa tuloista leijonanosan, jää siitä paikkakunnalle sievoinen summa.

Jo aiemmin kesäkuussa Hämeenlinnassa Metallica-bändi keräsi paikalle 50 000 ihmisen yleisön. Maallikkona musiikkigendreitä tuntemattomana oletan siitäkin jääneen useamman miljoonan euroja virkistämään paikallista elinkeinoelämää. Ainakin hotellit tekevät tuollaisten juhlien aikana korotetuilla hinnoilla mittavan tuloksen.

Kyse on isosta, globaalista bisneksestä. Se ei toki tarkoita, etteikö enää olisi tilaa pienille ja paikallisille musiikkijuhlille. Niille on oma yleisönsä, mutta pulmaksi on tullut se, löytyykö niille halukasta talkooväkeä vai pitääkö esiintyjien myydä pääsylippuja, käristeitä ja virvokkeita sekä lopuksi tarttua harjanvarteen. On luonnonlaki, että pienet, uudistumaan ja kilpailemaan kykenemättömät tapahtumat kuihtuvat ja kuolevat.

Toivotaan Speleille menestystä!

(937.)

Robert Peroni, 75, harrasti nuorena extremeä. Kiipeili Himalajalla ja seikkaili Hindukusissa. Käännekohta oli se, kun hän ylitti ensimmäisenä maailmassa kahden kumppaninsa kanssa Grönlannin sen leveimmältä kohdalta vuonna 1983. Jalkaisin edestakaista matkaa kertyi 1400 kilometriä ja aikaa siihen kului 88 päivää.

Hanketta pidettiin mahdottomana. Peroni sanoo suunnitelleensa kaiken pienimpiä yksityiskohtia myöden. Ravitsemuksen merkitys oli ratkaiseva. ”Me käytimme erittäin vitamiini- ja proteiinipitoista jauhetta, joka sekoitettiin veteen ja se koostui helposti liukenevasta rasvasta, joka siirtyi suoraan verenkiertoon ja eikä siinä ollut juuri mitään kuona-aineita. Niinpä tarvitsimme vain puolet siitä kalorimäärästä, jonka keho tällaisessa äärisuorituksessa olisi tarvinnut.”

”Näin saimme myös kevennettyä kuormaa, sillä jokaisen vedettävänä oli 140 kilon ahkio.”

Retken tiukimpia vaiheita oli se kun yhden osallistujan hermot pettivät ja hän aikoi ampua itsensä. Hän alkoi epäillä, että johdan ryhmää niin, että kierrämme kehää. Emme puhuneet enää keskenämme. Se oli vaikeaa, ja niissä oloissa ihmisestä tulee eläin, jolla on kyse vain omasta henkiinjäämisestään.

”Ei meillä ollut mitään pelastautumismahdollisuuksia, kuten helikopteria, GPS:ää tai satelliittipuhelinta. Nyt asiat ovat toisin. Tiesimme, että jos jotakin tapahtuu, kuolemme”, Peroni kertoo. ”Muistan, kun halusimme luovuttaa ja jäimme eräänä aamuna yksinkertaisesti vain makaamaan telttaan. Nenäni jäätyi telttakankaaseen. Olimme täysin lopussa. Silloin yksi meistä sanoi:”Syödään jotakin. Nälkään kuoleminen ei ole yhtään mitään. Se pelasti henkemme.”

Nyt Robert Peroni pystyy tuskin kävelemään muutaman sata metriä. Ankara ekstreme-ponnistelu on vienyt näön hänen toisesta silmästään ja samaa perua on hänen kuulonsa heikentyminen. Hän ei kuitenkaan kadu mitään, mutta on sitä mieltä, että olisi voinut jotakin tehdä rauhallisemmin säästääksen näköään ja kuuloaan.

Peroni on lähtöisin Etelä-Tirolista, aivan toisenlaisista maisemista, kuin mitä ne ovat Grönlannissa, jonne hän asettui 35 vuotta sitten. Hän asuu Itä-Grönlannin suurimmassa kaupungissa Tasiilaqissa, jossa on 3000 asukasta. Hän sanoo ihailevansa paikallisten inuitien vaatimattomuutta ja sitä, että he hyväksyvät asiat niin kuin ne ovat.

Hän asuu ankeassa vinttihuoneessa ”Punaiseksi hotelliksi” nimetyssä rakennuksessa, joka toimii hotellina ja turvakotina. Grönlanti on kokenut mittavia sosiaalisia ongelmia inuitien jouduttua ympäristö- ja luonnonsuojelujärjestöjen painostuksesta luopumaan hylkeenpoikasten kaupallisesta metsästyksestä. Tosin Grönlannissa metsästys kohdistui täyskasvuisiin hylkeisiin. Hylje merkitsi identiteettiä, se turvasi ravinnon ihmisille ja koirille, materiaalin kajakkeihin ja vaatteisiin ja rasvaa käytettiin talvisin polttoaineena.

Metsästys ei enää elättänyt, sillä ainoa tulonlähde turkiskauppa tyrehtyi: kukaan ei halunnut ostaa turkiksia, joiden takia oli jouduttu surmaamaan söpö hylkeenpoikanen! Yhteisö järkkyi, ja miehet menettivät sosiaalisen asemansa, kun eivät enää pystyneet elättämään perheitään. Miehet viettävät aikaansa kotona juopottelemalla. Alkoholi on suunnaton ongelma samoin sen seuraukset.

Peroni sanoo yhdeksi syyksi asettumiselleen Grönlantiin juuri inuiteja kohdanneen näköalattomuuden. Sitä voisi verrata siihen, jos ihminen tuodan kivikaudelta tähän päivään. Kun Peroni ei vielä asunut pysyvästi Grönlannissa ja oltuaan sieltä jonkin aikaa poissa saattoi hän palattuaan todeta usean tutun kuolleen – useimmiten oman käden kautta.

Peroni on sopeutunut hyvin Grönlantiin. Hän nukkuu patjalla lattialla, ja öisin ikkunan raoista voi sisään tuiskuta lunta. ”Minulla on kaksi puseroa ja kahdet housut. Minulta ei puutu mitään.”

***

Robert Peroni kirjoittaa nelisen vuotta sitten ilmestyneessä kirjassa Kälte, Wind und Freiheit [Kylmää, Tuulta ja Vapautta]: ”Inuitit ja minä ymmärrämme toisiamme, koska olemme kokeneet syvän kriisin. Meidän on tietyllä tavalla käynyt huonosti.”

Peronin haastattelu Zeit- lehdessä vaikutti siinä määrin minuun, että tilasin Amazonilta hänen kirjansa. Erityisesti inuitien kohtalo koskettaa. Heillä ei ole helppoa. Palataan asiaan,

Kuvan kaappasin Zeit-lehdestä, ja haastattelun otsikko on suomeksi ”Tunnen syyllisyyttä”. Sillä Robert Peroni tarkoittaa valkoisen miehen taakkaa, joka lankea  Grönlannin ja sen asukkaiden unohtamisesta.

(936.)

 

 

Päätin kahden kuukauden – 7. kesäkuuta 6. elokuuta – uintitauon viime keskiviikkona. Tauko oli pakon sanelema, ja sen aikana tunsin oikean polven tekonivelen mukautuneen osaksi elimistöni toimintaa. Siis oli aika mennä uimaan.

Altaaseen ei sopinut loiskahtaa ja töksähtää jalat pohjaan kuten aiemmin. Nyt veteen piti mulahtaa hallitusti ilman tärähdystä, joten se tapahtui vasemman jalan varassa ja jolla myös ponnautin itseni päädystä vauhtiin. Ensimmäiset potkut sujuivat niin kuin pitääkin eli tekonivelellä varustettu jalka toimi teknisesti hyvin ja ilman kivun tuntemuksia. Vapaauinnin potkussa jalka on ojennettu ja polvi hieman jännittynyt ja uuteen potkuun polvi taipuu lievästi. Potku alkaa ja saa voimansa lonkasta, ei polvesta. Aloittelija, jonka vapaauinnin potkut lähtevät polvesta, uintiasento on luonnoton ja energiaa tuhlaava.

Käännökset sujuivat yhdelläkin jalalla ponnistaen. Käännöksiä kolmen kilometrin uintiin mahtuu 120. Laskeskelin, että jos jokaisesta käännöksestä nipistää pois kaksi sekuntia ja ui normaalia matkavauhtia, tietää se neljän minuutin aikaparannusta. No, tässä vaiheessa ei vielä ole tarvetta pyrkiä samoihin aikoihin, kuin ennen tekoniveltä. Kyse on vielä kuntoutumisesta, ei nopeusharjoituksesta. Senkin panin merkille, ettei metallinen, muutaman sadan gramman painoinen tekonivel aiheuttanut uidessa tasapaino-ongelmia.

Tämän viikon kuuteen uintikilometriin olin tyytyväinen. Uinti on hienovarainen laji. Siinä ei tarvitse varoa tärähdyksiä, ei horjahteluja eikä pelätä nilkkojen nyrjähtämisiä. Oikeastaan se on ainoa liikuntamuoto, jota kaksi kuukautta sitten tekonivelen saanut pystyy lähes täysillä harrastamaan. Ei sen puoleen, kyllä tällä nivelellä sujuu jo kilometrin koiralenkkikin, kunhan varoo, ettei nelijalkainen ystävä hihnan päässä ryntää fasaanin tai muun vieraslajin perään.

Uimahalli oli viimeisen viikon supistetusti avoinna ja tilaa altaassa oli. Ensi viikosta lähtien aukioloajat normaalistuvat, ja silloin koululaiset tuovat vilskettä ja elämää. Myös uintiurheilijat alkavat palailla kesätauolta Sekin tällaiseen vuosia jatkuneeseen harrastukseen kuuluu, ettei jonain aamuna havahtuu, ettei pukuhuoneen tietyille paikoille enää ilmesty tuttua eikä armoton löylynheittäjä enää hätistä saunojia pois.

Syksyn kuluessa asiat tarkentuvat.

(935.)